Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä. Джек Лондон

sattui vielä olemaan kolikko pari jäljellä, niinkuin minulla, ja norkoilut tyrehdyttyä taas matka merelle ja saman eläimellisen kiertokulun uusiminen.

      "Entäs naiset?" tiedustin, kun hän oli lopuksi julistanut juopottelun olemassaolonsa ainoaksi päämääräksi.

      "Naiset." Hän paukautti tuoppinsa kapakkapöytään ja herkesi kaunopuheiseksi. "Naiset ovat sellaisia kappaleita, jotka minun kokemukseni opetuksen mukaan on jätettävä rauhaan. Se ei kannata, toveri, ei kannata. Mitäpä minunlaiseni mies kaipaa naisilta, hä? Sanoppas mitä? Olihan minulla äitimuori, ja hänestä sain tarpeekseni: se oli pelkkää lasten pieksämistä ja äijän rökittämistä, milloin tämä tuli kotia. Ja se tapahtui harvoin se, sen minä sanon. Ja minkä tähden? Muorin tähden. Ukko ei totisesti pitänyt kotia onnen sopukkana, hän, ja siinä syy. Entä toiset naiset, kuinka ne pitelevät lämmittäjä-parkaa, jolla sattuu olemaan joku shillinki housuntaskussa? Yhden hyvän ryypyn hän ehkä ennättää saada makoonsa, hyvän pitkän ryypyn, ja sitten nylkevät naiset hänet niin putipuhtaaksi, että toista et irti saa, kyllä tiedän sen. Minulla on ollut kokemukseni minullakin, ja tiedän, mikä on mitäkin. Ja sen minä sanon, että missä on naisia, siellä on vastusta – kirkumista ja rääkymistä, tappelua ja puukottelua ja pollareita ja tuomareita ja kuukausi pakkotyötä lorun lopuksi, mutta ei tilipäivää."

      "Mutta vaimo ja lapset", väitin. "Oma koti ja kaikkea muuta sellaista. Ajattelepas sitä. Palaat matkalta, pienokaiset kiipeilevät polvillesi, ja onnellisena hymyilee vaimo, joka antaa sinulle muiskun pöytää kattaessaan; entä pienokaisten suukot, kun he menevät sänkyynsä ja pata porisee liedellä rupatellessasi kaikenlaista, missä olet ollut ja mitä olet nähnyt ja kuunnellessasi vaimosi tarinoivan kaikesta, mitä on tapahtunut kotona poissaollessasi ja…" "Ole pörisemättä", huudahti hän iskien leikillään nyrkkinsä olalleni. "Mitä sinä oikein meinaat, mies? Muiskaava vaimo, kiipeevät pienokaiset, poriseva pata, kaikki neljällä ja puolella punnalla kuussa, jos sinulla on laiva, ja tyhjällä, kun ei sitä ole. Minäpä sanon, mitä saisin neljällä ja puolella punnalla – toraavan muijan, parkuvia pentuja, hiilenpuutteen porisevan padan sijasta, ja patakin kanissa, sen minä saisin. Ja siinä sitä olisikin riittämiin. Kimpaantuisi mies ja kiittäisi onneansa, jos pääsisi takaisin merille. Vaimo! Mitä varten? Saadaksesi elämän viheliäiseksi? Lapsia! Tottele minua, toveri, ja jätä ne toisten tehtäviksi. Katsoppas minua. Minä saan ottaa ryyppyni, milloin tahdon, eikä siunattu muija eivätkä lapset milloinkaan huuda leipäänsä. Minä olen onnellinen, olen niinkin, tyhjentäessäni oluttuoppiani sinunlaisesi toverin kanssa ja löytäessäni hyvän laivan ja lähtiessäni taas merireisulle. Ottakaamme siis vielä tuopillinen. Puoliksi kumpaakin, se on poikaa se."

      Kertomatta enempää tämän kahdenkolmatta ikäisen nuoren miehen puheista olen luullakseni kylliksi selvittänyt hänen elämänkatsomuksensa ja sen perusteena olevat taloudelliset syyt. Kotielämää hän ei ollut koskaan tuntenut. "Koti" sana ei herättänyt hänessä muuta kuin katkeria mielikuvia. Hänen tiensä ja muiden samalla elämän-ladulla kulkevain miesten alhaiset palkat merkitsivät hänestä sitä, että vaimo ja lapset eivät voineet olla muuta kuin miehen sietämättömänä taakkana ja miespuolisen viheliäsyyden perussyynä. Hän oli tietämättään hedonisti peräti moraaliton ja materialistinen mies, joka etsi korkeinta mahdollista onnea itselleen ja oli sen löytänyt ryypystä.

      Nuori, järkensä juonut mies, ennenaikainen hylky lämmittäjän toimeenkin kohta ruumiillisesti pystymätön, ja sitten katuoja tai työlaitos sekä lopuksi.. hän näki sen kaiken yhtä selvästi kuin minäkin mutta ei se häntä kauhistanut. Kaikki hänen ympäristönsä voimat olivat hänen syntymähetkestään alkaen ponnistelleet paaduttaakseen hänet, ja hän katseli murheellista välttämätöntä tulevaisuuttaan tunteettomana ja välinpitämättömällä mielellä, jota minä en pystynyt järkyttämään.

      Eikä hän kuitenkaan ollut mikään paha mies Ei hän synnyltänsä ollut rikollinen eikä raaka. Hän oli sielultaan normaali ja ruumiiltaan keskinkertaista vankempi. Hänen silmänsä olivat siniset ja pyöreät pitkien ripsien varjostamat ja etäällä toisistaan. Ja niissä oli hymyä ja leikin tuntua. Kasvot ja yleiset piirteet olivat miellyttävät, suu ja huulet sievät vaikka niihin jo oli kehittymässä katkeruuden poimut. Leuka oli heikko, vaikka ei liian heikko; olen nähnyt korkeillakin paikoilla istuvan heikompileukaisia.

      Hänen päänsä oli siro ja niin kauniisti se sopeutui moitteettomalle kaulalle, että hänen ruumiinsa ei minua enää hämmästyttänyt, kun hän sinä iltana riisuutui levolle mennessään. Olen nähnyt monia miehiä riisuutuneina, korkeakouluissa ja harjoitussaleissa, jaloverisiä ja – syntyisiä miehiä, mutta en ole milloinkaan nähnyt kenenkään riisuutuvan enemmän edukseen kuin tuon kahdenkolmatta-vuotiaan nuoren juoppolallin, tuon jumalaisen nuorukaisen, joka oli tuomittu ränsistymään ja käpertymään piloille neljän viiden lyhyen vuoden kuluessa ja mädäntymään turpeen alle jättämättä jälkipolvea, joka olisi perinyt hänen ruumiinsa kauneuden.

      Sellaisen elämän tallaaminen tuntui pyhyyden häväisyltä, mutta minun täytyi tunnustaa hänen olevan oikeassa pysyessään naimattomana neljän ja puolen punnan palkalla Lontoossa. Aivan samoin kuin kulissimies oli saadessaan tulonsa ja menonsa käymään tasan asumalla samassa huoneessa kahden muun miehen kanssa onnellisempi kuin sullomalla kurjan perheensä kahden vieraan kanssa vielä halvempaan huoneeseen, tilien sittenkään lyömättä yhteen.

      Ja päivä päivältä varmistui minussa käsitys, että tämän Kadotuksen-kuilun kansan avioliitot eivät ole ainoastaan järjettömiä, vaan vieläpä rikollisiakin. He ovat rakentajan hyljeksimiä kiviä. Heille ei ole mitään paikkaa yhteiskunnan rakennelmassa, vaan kaikki yhteiskunnan voimat painavat heitä alaspäin, kunnes he menehtyvät. Kadotuksen-kuilun pohjalla he muuttuvat heikoiksi, juoppohöperöiksi, lamaantuneiksi. Jos he jatkavat sukuaan, niin tämän elämänvoima on niin haurasta, että se väkisinkin häviää. Maailman toiminta jatkuu heidän yllänsä, eivätkä he viitsi eivätkä jaksakaan ottaa siihen osaa. Eikä liioin maailma heitä tarvitse. Aivan riittävästi on heitä paljon soveliaampiakin kiipeämässä kaltevaa jyrkännettä ylöspäin, ja nekin pelastuvat vain tiukasti ponnistellen alas-luisumasta.

      Lyhyesti, Lontoon Kadotuksen-kuilu on ääretön tuhomylly. Joka vuosi, joka vuosikymmen Englannin maaseutu pulputtelee sinne jäntevää elämänvoimaa, joka pystymättä enää uusiintumaan kuolee pois jo kolmannessa polvessa. Pätevät tietolähteet vakuuttavat, että lontoolainen työmies, jonka vanhemmat ja isovanhemmat olisivat lontoolaista syntyperää, on aivan harvinainen ihme.

      Herra A.C. Pigou on sanonut, että se iäkkäitten köyhien ja hylkyjen joukko, joka muodostaa "pinnanalaisen kymmenenneksen", on 7 1/2 prosenttia Lontoon väestöstä. Mikä merkitsee, että viime vuonna, eilen ja tänä päivänä, juuri tänä hetkenä 450,000 sellaista olentoa potee viheliäisinä hengenlähtöä sen yhteiskunnallisen syvänteen pohjalla, jota sanotaan "Lontooksi". Ja mitenkä he kuolevat, siitä sieppaan esimerkin tämän aamun sanomalehdestä:

      Omaa huolimattomuutta.

      Tri Wynn Westcott toimitti eilen tutkimuksen Shoreditchissä 77-vuotiaan Elizabeth Crewsin kuoleman johdosta. Vainaja asui Holbornissa Itäiselläkadulla n: ossa 32 ja kuoli keskiviikkona. Alice Mathieson selitti olevansa sen talon emäntä, jossa vainaja asui. Todistaja oli nähnyt hänet elossa viimeksi edellisenä maanantaina. Hän asui aivan yksin. Herra Francis Birch, Holbornin piirin köyhäinhoidon kaitsija, ilmoitti vainajan asuneen puheenaolevassa huoneessa 35 vuotta. Kun todistaja kutsuttiin paikalle tämän kuun 1 päivänä, hän tapasi naisvanhuksen hirvittävässä tilassa, ja ambulanssi ja ajomies täytyi desinfisioida ruumiinkuljetuksen jälkeen. Tri Chase Fennell ilmoitti kuoleman aiheutuneen oman huolimattomuuden ja likaisuuden takia syntyneitten vuodehaavojen tuottamasta verenmyrkytyksestä, ja valamiehistö antoi samaan suuntaan menevän päätöksen.

      Enimmän hämmästyttää tässä naisen kuolemaa koskevassa pikku-uutisessa se ulkokullattu välinpitämättömyys, jota viranomaiset asiassa osoittivat päätöstänsä perustellessaan. Sanoa, että vanha seitsemänkahdeksatta-vuotias mummo olisi kuollut oman huolimattomuutensa takia, se on todella mitä optimistisin tapa katsella asiata. Vanhan mummon kuolema oli hänen oma syynsä, ja saatuaan