Kadotuksen kansa: Kuvaus Lontoon East Endistä. Джек Лондон

ja Reilu Johnny saa siirtyä muualle."

      Ja olin todella näkevinäni Reilun Johnnyn kunnon vaimonsa ja sievien tyttäriensä ynnä kyräilevän piikansa kanssa muuttavan itään päin sumussa pakenevain varjojen tavoin, kaupunki-hirviön karjuessa heidän kantapäillään.

      Mutta Reilu Johnny ei muuta yksin. Kaukana, kaukana kaupungin liepeillä asuu pikku liikemies, pienen liikkeen isännöitsijä ja asioissaan menestyvä konttoristi. He asuvat mökeissä ja yksinäisissä huviloissa, joissa on palanen kukkatarhaa, tilaa liikuskella ja hengittää Jumalan ilmaa. He ylpeilevät ja nostavat rintaansa ajatellessaan sitä Kadotuksen-kuilua, josta ovat päässeet, ja kiittävät Jumalaa, etteivät ole niinkuin nuo toiset. Mutta kas. Tuossa tulee heidän luokseen Reilu Johnny ja kaupunki-hirviö hänen kintereillään. Vuokrataloja kohoaa kuin taikavoimalla, puutarhat rakennetaan täyteen, huvilat jaetaan ja jaetaan moniksi asunnoiksi, ja Lontoon musta yö sijoittuu paikalle innoittavana iljetyksenä.

      IV. MUUAN KADOTUKSEN-KUILUN MIES

      "Kuulkaahan, onko teillä antaa yösijaa?"

      Nämä sanat linkosin huolettomasti olkani yli pyylevälle vanhanpuoleiselle vaimolle, jonka ruokaa olin nauttimassa ruokottomassa kahvilassa lähellä Poolia Limehousen tienoilla.

      "Ooja", vastasi hän lyhyesti, sillä ulkonäköni ei taitanut oikein vastata hänen talossaan vaadittavaa varallisuustasoa.

      En sanonut sen enempää, vaan nautin ääneti sianlihaviipalettani ja kelmeänväristä teetäni. Eikä hänkään minusta enempää välittänyt, ennenkuin tulin maksamaan nautintoani – neljä pennyä – ja vedin esille taskuni koko sisällyksen, kymmenen shillinkiä. Tarkoitettu vaikutus ilmeni heti.

      "Ooja, herra", aloitti hän heti omasta tahdostaan, "minulla on teille antaa nätti yösija, niin että varmasti siihen miellytte. Reisusta on palattu, vai?"

      "Paljonko huoneesta?" tiedustin, välittämättä hänen uteliaisuudestaan.

      Hän mittaili minua päästä jalkoihin vilpittömästi ällistyneenä. "Minä en hyyrää koko huonetta vakinaisillekaan vierailleni, saati sitten tilapäisille."

      "Sitten kai täytyy kävellä muualle", sanoin selvästi pettyneenä.

      Mutta minun kymmenen shillinkiäni oli saanut hänet kovin kärkkääksi. "Minä voin antaa teille nätin sängyn yhdessä kahden muun miehen kanssa", tarjosi hän. "Hyviä, kunniallisia miehiä ja säännöllisiä."

      "Mutta minäpä en halua nukkua kahden muun miehen kanssa", väitin.

      "Eihän teidän tarvitsekaan. Huoneessa on kolme sänkyä, eikä se olekaan mikään pieni huone."

      "Paljonko?" tiedustin.

      "Puoli kruunua viikossa, kaksi ja kuusi, [1 Kruunu = 5 shillinkiä, shillinki = 12 pennyä. Punta = 20 shillinkiä; Suom. muist.] vakinaiselta asukkaalta. Te tykkäätte miehistä, se on varma. Toinen on makasiinimies ja on asunut täällä jo kaksi vuotta. Ja toinen kuusi. Kuusi vuotta herra, ja kaksi kuukautta tulee ensi lauantaina. Hän on kulissimies", jatkoi hän. "Säännöllinen, kunniallinen mies, ei ole koskaan pitänyt rokulia sinä aikana, minkä on luonani asunut. Ja hän pitää tästä talosta, hän sanoo, että tämä on paras asuinpaikka mitä on saatavissa. Hän on täysihoidossani, niinkuin muutkin asukkaani."

      "Sitten kai hänelle jää säästöön paljon rahaa", arvelin viattomasti.

      "Siunatkoon, ei suinkaan. Mutta eihän hän rahoillaan saisi mistään niin hyvää."

      Mielessäni väikkyi oma laaja Länteni, jonka ilmankannen alla on tilaa ja rajattomasti ilmaa tuhansille Lontoille; mutta tässäpä oli mies, säännöllinen ja luotettava, joka ei koskaan lyönyt työtänsä laimin, rehellinen ja kohtuullinen, joka asui yhdessä huoneessa kahden muun miehen kanssa ja maksoi siitä kaksi ja puoli dollaria kuukaudessa sekä tiesi omasta kokemuksestaan, että sen suurempaa runsautta hän ei voi saavuttaa. Ja minä, kymmenen taskussani olevan shillingin voimalla, saisin ryysyisenä käydä hänen huoneeseensa ja ruveta nukkumaan hänen kanssaan. Ihmissielu rakastaa yksinäisyyttä, mutta kuinkahan yksinäisyyttä kaipaakaan, kun on kolme vuodetta samassa huoneessa, jonne vielä lasketaan tilapäisiä kymmenen shillingin vieraita.

      "Kuinka kauan olette asunut täällä?" kysyin.

      "Kolmetoista vuotta, herra. Eikö tämä teistäkin ole miellyttävä asunto?"

      Puhuessaan vaimo heilui ankarasti pienessä keittiössään, missä hän keitti ruokaa vierailleen, jotka olivat täysihoidossa. Ensin astuessani sisälle hän oli ollut kovassa työn touhussa eikä ollut siitä hetkeksikään tauonnut keskustelumme kuluessa. Hän oli epäilemättä uuras vaimo. "Ylös puoli kuusi", "Vuoteitten laittaminen viimeinen iltatyö", "Työssä, kunnes on nääntyä paikalleen", sitä samaa kolmetoista vuotta ja palkaksi harmaat hiukset, likaiset vaatteet, kumarat hartiat, vetelä ruumis; loppumatonta raadantaa epäsiistissä ja meluavassa kahvilassa, jonka edessä oli kymmenen jalan levyinen kuja seinästä seinään ja vieressä vettä, inhoittavaa ja kalmantuoksuista, lievästi puhuen.

      "Kyllä kai tulette takaisin katsomaan?" kysyi hän hartaasti, ollessani lähdössä ovella.

      Ja kääntyessäni takaisin ja katsellessani häntä ymmärsin täydelleen, mikä totuus piili vanhassa viisaassa sananlaskussa: "Hyveessä hyveen palkinto."

      Palasin hänen luokseen. "Oletteko koskaan pitää nyt lomaa?" kysäisin.

      "Lomaa?"

      "Niin, päivän parin matka maalle, päivän levähdys raittiissa ilmassa, ymmärrättehän."

      "Herra varjelkoon", naurahti hän, ensimmäisen kerran keskeyttäen työnsä. "Lomaako tällaisilla kuin minä? Kaikkeapa sitä ajattelemaankaan. – Katsokaa eteenne!" huudahti hän terävästi, ollessani kompastua mädänneeseen kynnykseen.

*****

      Alhaalla lähellä Länsi-Intian laivatelakkaa tapasin erään nuoren miehen lohduttomana tuijottelemasta liejuiseen veteen. Lämmittäjän lakki oli vedettynä hänen silmilleen, ja hänen pukunsa ruumiinmukaisuus viittasi erehtymättömästi merelle.

      "Terve, toveri", tervehdin häntä alkajaisiksi "Osaatko neuvoa minulle tien Wappingiin?"

      "Karjalaivan souvarinako meren yli?" kysyi hän heti tuntien kansallisuuteni.

      Ja sitten me puutuimme puheisiin ja jatkoimme tuttavuutta kapakassa, ryypiskellen pari tuopillista "puoleksi kumpaakin". Tämä kehitti tuttavuuden läheisemmäksi, niin että kun minä vedin esille kaikki kuparilanttini, shillingin verran (näennäisesti viimeiseni), ja erotin siitä kuusi pennyä yösijaa varten ja kuusi pennyä uutta "puoleksi kumpaakin" varten hän jalomielisesti ehdotti, että joisimme koko shillingin.

      "Toverini oli vähän slaiskaamassa eilen illalla", selitti hän, "ja pollarit kaappasivat hänet, niin että sinä voit tulla kanssani hänen laverilleen. Mitä sanot?"

      Minä sanoin suostuvani, ja kun olimme kaataneet sisäämme koko shillingin arvosta olutta ja nukkuneet yön viheliäisellä vuoteella kurjassa pesässä, tiesin koko lailla tarkasti, mikä hän oli miehiään. Ja myöhemmät kokemukseni todistivat, että hän jossakin suhteessa oli Lontoon työväestön alemman luokan suuren joukkokunnan tyypillinen edustaja.

      Hän oli lontoolainen synnyltään, ja hänen isänsäkin oli ollut lämmittäjä ja juoppo. Lapsuusaikana hänen kotinaan olivat olleet kadut ja möljät. Hän ei ollut koskaan oppinut lukemaan eikä koskaan tuntenut sitä oppia tarvitsevansa – turha ja hyödytön saavutus hänen mielestään ainakin hänen asemassaan olevalle miehelle.

      Äiti hänellä oli ollut ja lukuisasti kirkuvia veljiä ja sisaria, kaikki ahtautuneina pariin huoneeseen, missä saivat ruokansa niukemmin ja epäsäännöllisemmin kuin hän tavallisissa oloissa saattoi itselleen haalia. Hän ei oikeastaan käynyt koskaan kotona, paitsi niinä aikoina, jolloin häntä ei onnistanut oman ruokansa hankinnassa. Hiukan näpistelyä ja kerjäämistä kaduilla ja möljillä, pari matkaa merille kokkipoikana, jokunen matka hiilenluojana ja sitten täysinoppineena lämmittäjänä, ja niin hän oli ennättänyt elämänsä huipulle.

      Ja