Erämaan kutsu. Джек Лондон

hän kyllä katsoo, ettei kaadu. Spitz ojensi kieltänsä nauraen yhä uudestaan ja uudestaan ja siitä hetkestä tunsi Buck katkeraa sovittamatonta vihaa häntä kohtaan.

      Ennenkuin Buck oli toipunut Curlyn surullisen lopun tuottamasta hämmästyksestään kohtasi häntä uusi koettelemus. François tuli ja asetti hänet johonkin nahkahihnalliseen soljelliseen laitokseen. Ne olivat silat, jotenkin samanlaiset kuin ne, joihin tallirenkien siellä kotona Etelässä oli tapana asettaa hevoset. Ja aivan samoin kuin hän oli siellä nähnyt hevosten työskentelevän, pakoitettiin hänet nyt työskentelemään. Hänen täytyi vetää François reellä metsään laakson reunalle ja sitten kääntyä takaisin ajoneuvot täynnä polttopuita. Mutta vaikka hän tunsi arvokkuutensa syvästi loukkaantuneen tällaisena vetojuhtana olemisesta, oli hän liian viisas tehdäkseen vastarintaa. Taipuvaisena antoi hän panna suitset suuhunsa ja teki kaikessa parastaan, vaikkakin kaikki oli outoa ja vierasta hänelle. François oli ankara, vaati silmänräpäyksellistä tottelevaisuutta ja onnistuikin siinä piiskansa avulla. Dave, joka kulki lähinnä rekeä ja oli tottunut tällaiseen työhön, puri Buckia takaosaan niin pian kuin tämä vaan erehtyi. Ja Spitz oli kokenut johtaja. Se ei aina päässyt käsiksi Buckiin, joka kulki aivan jäljessä, mutta se murisi ja sähisi osoittaakseen tyytymättömyyttänsä ja heittäytyi väliin koko painollaan taaksepäin pakoittaakseen Buckia tielle, jota hänen tuli kulkea. Buck oli sukkela oppimaan ja molempien toverien ja Françoisin yhteisellä johdolla teki hän pian huomattavia edistysaskelia. Ennenkuin he palasivat majapaikalle ymmärsi hän jo pysähtyä "tjo!":n kuullessaan ja lähteä liikkeelle sanottaessa: "hei!", käännähtää tien mutkassa pitkään kaartaen ja väistää seuraajaansa raskaasti kuormitettujen ajoneuvojen työntyessä heidän kintereilleen alamäissä.

      "Kirotun hyviä koiria nämä", sanoi François Perraultille. "Buck vetää niin helvetin tavalla. Ja oppii niin helposti."

      Iltapäivällä tuli Perrault, innoissaan saada lähteä pikasanomineen. Hän oli ostanut pari koiraa lisää, "Billeen" ja "Joen", kaksi veljestä, karkeakarvaista susikoirasukua. Vaikka ne olivat samasta äidistä, olivat ne niin erinäköiset kuin yö ja päivä. Billeen ainoa vika oli ylenpalttinen hyvänluontoisuus, kun Joe taas oli aivan päinvastaista luonnetta, juro ja suljettu, murisi alinomaa mulkoillen ilkeillä silmillään. Buck vastaanotti sen veljellisesti. Dave ei ollut tietävinään koko tulokkaista, ja Spitz tappeli ensin toisen ja sitten toisen kanssa. Billee heilutteli tyynnyttäen häntäänsä, kääntyi ympäri ja juoksi tiehensä nähdessään tyynnyttävät ponnistuksensa turhiksi ja kiljui – myöskin se tapahtui tyynnyttävästi – Spitzin iskiessä häntä kylkeen. Mutta kuinka Spitz liikehtikin, pyörähteli Joe aina ympäri ja seisoi hänen edessään karvat pystyssä, korvat nujussa, huulet kierossa ja muristen, leukapielet lyöden kiivaasti loukkua ja silmät loistaen saatanallisesta hehkusta – oikea sotaisen hulluuden ruumiillistuminen. Hänen ulkomuotonsa oli niin hirvittävä, että Spitzin täytyi luopua kuritusaikeestaan. Salatakseen tappionsa kääntyi hän sen sijaan rauhallista ja vinkuvaa Billeetä vastaan ja veti hänet takaisin tappelutantereelle.

      Saman päivän iltana tuli Perrault mukanaan uusi koira, vanha susikoira, pitkänlainen, laiha, kovin kulunut, kuono täynnä arpia sekä yksisilmäinen. Mutta sen ainoassa silmässä kimalsi varoitus – ei pidä tungetella – herättäen kunnioitusta. Sen nimi oli Sol-leks, joka oikeastaan merkitsee "äkäinen". Samoin kuin Dave ei tämäkään halunnut mitään, ei antanut mitään eikä odottanut mitään ja kun se hitaasti ja tyyneesti meni toisten joukkoon, jätti itse Spitzkin sen rauhaan. Sillä oli omituisuus, jota Buck onnettomuudekseen joutui kokemaan. Se ei pitänyt siitä, että sitä lähestyttiin sen sokealta sivulta. Buck oli tietämättään tehnyt itsensä syylliseksi tähän hairahdukseen. Mutta tästä epähienoudesta huomautti Sol-leks hänelle hyökkäämällä hänen kimppuansa ja iskemällä kolme tuumaa pitkän haavan hänen kylkeensä aina luuhun asti. Siitä hetkestä alkaen väisti Buck huolellisesti Sol-leksin sokeata puolta eikä siitä lähtien saanut mitään harmia hänestä koko sinä aikana, jona heidän toveruutensa kesti. Sol-leksin ainoa pyrkimys näytti tarkoittavan – kuten Daven – saada olla rauhassa, vaikkakin heillä molemmilla, kuten Buck sittemmin sai kokea, oli vielä toinen, hartaampi toive.

      Sinä iltana Buck sai ratkaistavakseen suuren arvoituksen, mihin saisi asettua nukkumaan. Teltta, jota kynttilä valaisi, loisti niin houkuttelevasti keskellä valkoista lakeutta, mutta Buckin mennessä sinne sisälle, kuin olisi se ollut aivan luonnollinen asia, vastaanottivat Perrault ja François hänet kirouksilla ja heittoaseilla. Toinnuttuaan hämmästyksestään hän peräytyi häpeällisesti takaisin pakkaseen. Tuuli puhalsi terävästi ja pakkanen puri tuskallisesti kivistäen hänen haavaansa. Hän asettui lumelle ja koetti nukkua, mutta kylmyys ajoi hänet pian jälleen ylös. Onnettomana, vilusta vavisten ja epätoivoissaan, kuljeskeli hän noiden monien telttojen ympärillä, mutta huomasi kaikkialla olevan yhtä kylmää. Siellä täällä hyökkäsi villikoiria häntä kohti, mutta hän nosti karvat pystyyn ja murisi äkäisesti – sillä oppiminen oli hänelle helppoa – ja silloin antoivat he hänen häiritsemättä kulkea ohi.

      Vihdoin juolahti ajatus hänen mieleensä. Hänen pitäisi lähteä takaisin nähdäkseen, miten hänen toverinsa käyttäytyivät. Hänen suureksi hämmästyksekseen olivat ne kadonneet. Hän kuljeskeli uudelleen ympäri suurta leiriä etsien niitä ja palasi taas takaisin. Olisivatkohan ne sisällä teltassa? Ei, niin ei voinut olla asian laita, sillä ei suinkaan häntä silloin olisi pois ajettu. Mutta missä saattoivat ne sitten olla? Häntä roikkuen ja ruumis vavisten, oikein lohduttomana, hän kierteli päämärättömänä telttoja. Yht'äkkiä lumi antoi perään hänen etujalkojensa alla ja hän vajosi alas. Jotain kiemurteli hänen jalkojensa alla. Hän hypähti taaksepäin, pörhistäen karvojaan ja muristen, peläten jotain näkymätöntä ja tuntematonta. Mutta ystävällinen lyhyt haukahdus rauhoitti hänet, ja hän alkoi tutkia tilannetta. Lämmin ilman tuulahdus osui hänen sieraimiinsa ja siellä, lumen alle käpertyneenä sievänä pallona, makasi Billee. Se vingahti tyynnyttävästi, vääntelihe ja kiemurteli osoittaakseen hyvää tahtoaan ja aikomuksiaan rohjeten jopa, rauhan lahjuksena, lipaista Buckin kuonoa lämpimällä kostealla kielellään.

      Toinen oppitunti. Siis noinko he tekivät sen? Buck valitsi luottavaisena sopivan paikan ja melkoisella touhulla ja turhillakin yrityksillä alkoi kaivaa kuoppaa itselleen. Hetkessä hänen ruumiinsa lämpö täytti suljetun tilan ja hän oli unessa. Päivä oli ollut pitkä ja vaivaloinen, joten Buck nukkui sikeästi ja mukavasti, vaikkakin hän murisi ja haukkui ja vääntelehti pahoista unista.

      Buck ei avannutkaan silmiään, ennenkuin hänet herätti ylösnousseen leirin melu. Aluksi hän ei tiennyt missä oli. Yön aikana oli satanut lunta ja hän oli kokonaan siihen hautautunut. Lumikinokset puristivat häntä joka puolelta, ja hänen lävitseen kulki terävä pelon väristys – villin elukan pelko ansaa kohtaan. Tämä oli merkki siitä, että hän kävi läpi mielessään omaa elämäänsä aina esi-isiensä elämään asti; Buck oli näet sivistynyt koira, harvinaisen sivistynyt koira ja omasta kokemuksestaan ei ollut tutustunut mihinkään ansaan eikä voinut näin itsestään sitä pelätä. Hänen koko ruumiinsa lihakset supistelivat kouristuksenomaisesti ja vaistomaisesti hänen niskansa ja hartiainsa karvat nousivat pystyyn, ja villisti murahtaen hän hypähti suoraan sokaisevaan päivänvaloon lumen lennellessä hänen ympärilleen välkkyvänä pilvenä. Ennenkuin hän putosi jaloilleen, hän näki valkean leirin levittäytyneenä eteensä ja tiesi, missä hän oli ja muisti kaiken, mitä oli tapahtunut siitä hetkestä, kun hän lähti kävelylle Manuelin kanssa aina kuopan kaivamiseen lumeen edellisenä iltana.

      Françoisin huuto kiinnitti Buckin huomiota. "Mitä sanoinkaan?" koiranajaja huusi Perraultille. "Tuo Buck on tosiaan helkkarin nopea oppimaan."

      Perrault nyökkäsi vakavana. Hän oli Kanadan hallituksen pikalähetti kuljettaen tärkeitä sanomia ja piti senvuoksi välttämättömänä varata oivallisia koiria itselleen. Erikoisesti ilahdutti häntä, että oli sattunut saamaan Buckin.

      Tuntia myöhemmin oli koirain luku taas lisääntynyt kolmella, niin että niitä nyt oli yhteensä yhdeksän eikä kulunut neljännestäkään, kun ne kaikki olivat valjaissa matkaten kukkulan rinnettä ylös Dyea-solaa kohti. Buck oli iloinen päästessään