Erämaan kutsu. Джек Лондон

n kutsu

      I.

      Alkuperäisen lain mahti

      "Syntyperäinen kaipaus huokaa ja kärsii tottumuksen kahleissa, ja viimein herää julmuus pitkällisestä talviunestaan."

      Buck ei lukenut sanomalehtiä, sillä siinä tapauksessa olisi hän tiennyt vaaran uhkaavan sekä häntä että jokaista vahvalihaksista, paksuturkkista koiraa Puget Soundin ja San Diegon välisellä alueella. Sittenkun muutamat miehet hapuiltuaan napaseudun pimeydessä olivat löytäneet sieltä jonkinlaista keltaista metallia ja höyrylaivat ja kuljetusyhtiöt toitottaneet löydöstä, syöksyi tuhansittain ihmisiä Pohjolaa kohti. Ja nämä ihmiset tarvitsivat koiria, suuria, väkeviä, vahvalihaksisia koiria, jotka voisivat tarttua voimakkaasti työhön, paksuturkkisia, jotta tämä voisi suojella heitä pakkaselta.

      Buck asui suuressa talossa Santa Claran aurinkoisessa laaksossa. Paikkaa kutsuttiin tuomari Millerin taloksi. Rakennus sijaitsi kappaleen matkaa tieltä puoleksi puiden kätkössä, joiden lomitse näki aina jonkun pilkahduksen suuresta, ilmavasta, ympäri taloa kiertävästä kuistikosta. Paikalle johtivat soraiset ajotiet kiemurrellen pitkin laajoja nurmikkoja korkeiden poppelien alla, joiden oksat toisiinsa sekaantuivat. Asuinrakennuksen takana oli kaikki vielä suurempaa, kuin mitä sen edessä. Siellä oli suuria tallirakennuksia, joissa tusinamäärä renkiä ja poikia hommaili; siellä kokonaisia rivejä viiniköynnösten umpeenkasvamia palvelusväen asuntoja, siellä suunnattoman pitkä ja hyvässä kunnossa oleva ulkohuonejono, laajoja viiniviljelyksiä, vihreitä laitumia, hedelmäpuutarhoja ja joukottain marjapuita. Ja sitten oli siellä myös pumppulaitos porakaivoa varten ja suuri sementtinen vesisäiliö, jossa tuomari Millerin pojat kävivät aamukylvyssä ja myöskin kuumin iltapäivin vilvoittamassa itseään.

      Tätä suurta aluetta Buck hallitsi. Siellä oli hän syntynyt ja siellä viettänyt kuluneet neljä vuotta elämästään. Luonnollisesti oli siellä muitakin koiria. Täytyihän niitä olla niin suuressa paikassa, mutta ei niitä otettu lukuun. Ne tulivat ja menivät, asuivat täyteen ahdetuissa koirankopeissa tai viettivät huomaamatonta elämää talon piilopaikoissa, kuten esimerkiksi japanilainen mopsi Toots ja meksikolainen karvaton Ysabel – eriskummallisia olentoja, jotka harvoin pistivät kuononsa oven ulkopuolelle tai laskivat jalkojansa maahan. Sitäpaitsi oli siellä myöskin pari tusinaa foxterrierejä, jotka vimmapäissään rähisivät Tootsille ja Ysabelille, kun nämä kurkistelivat ikkunoista, kokonaisen lauman palvelustyttöjä asestettuina vastoilla ja köysiluudilla heitä suojellessa.

      Mutta Buck ei ollut sidottu huoneisiin eikä koirankoppiin. Hän tuli ja meni minne halusi. Hän ui vesisäiliössä yhdessä tuomarin poikien kanssa ja seurasi heitä metsästysretkille; oli tuomarin tyttärien – Mollien ja Alicen – vartijana heidän pitkillä aamu- ja iltakävelyillään; talvi-illoin hän makasi tuomarin jalkain juuressa iloisen takkavalkean ääressä kirjastossa; kanniskeli tuomarin lapsenlapsia selässään ja valvoi heidän uskaliaita retkiään kaivolle ja tallipihalle – niin, vieläpä kauemmaksikin, aitaukselle, missä varsat olivat laitumella, ja marjaviljelyksille asti.

      Parinkymmenen foxterrierin joukossa liikkui hän suurella arvokkuudella – Toots ja Ysabel olivat melkein täydellisesti olemattomat hänelle, sillä hän oli kuningas – kaiken, mikä liikkui, ryömi ja mateli ja lensi tuomari Millerin pihalla, ihmiset lukuunotettuina, kuningas.

      Buckin isä, suuri Elmo-niminen Newfoundlandinkoira, oli ollut tuomarin eroittamaton seuralainen ja Buck pani rehellisesti parastaan periäkseen isänsä tavat. Hän ei ollut niin erikoisen suuri – ei painanut enempää sataaneljääkymmentä naulaa – sillä hänen äitinsä, Shep, oli ollut skotlantilainen paimenkoira. Mutta nämä sataneljäkymmentä naulaa ynnä se arvokkuus, jonka hyvät elämäntavat ja yleinen kunnioitus suovat, saattoivat hänet tilaisuuteen käyttäytyä tosikuninkaalliseen tapaan. Niinä neljänä vuonna, jotka olivat kuluneet hänen ensimäisestä penikka-ajastaan, oli hän elänyt kuin veltostunut ylimys. Hänessä oli syntyperäistä, ylhäistä ylpeyttä ja oli hän sitäpaitsi hiukan itsekäs, jollaisiksi maaseudun ylimykset toisinaan tulevat eristetyn asemansa takia. Mutta hänen pelastuksensa oli, ettei hän tyytynyt olemaan pelkästään hemmoteltuna suosikkina. Metsästys ja muut sen sukuiset huvitukset ulkosalla olivat estäneet hänet lihomasta ja karaisseet hänen lihaksensa. Hänelle, kuten kylmiä kylpyjä rakastaville ihmisroduille, oli rakkaus veteen tullut hermojavahvistavaksi ja terveyttä suojelevaksi keinoksi.

      Tällainen oli Buck-koira syksyllä 1897, jolloin Klondyken huhut houkuttelivat miehiä kaikilta maailman kulmilta jäätyneeseen Pohjolaan. Mutta Buck ei lukenut sanomalehtiä eikä myöskään tiennyt puutarharenki Manuelin olevan huonon tuttavuuden. Manuelilla oli suuri helmasynti: hän pelasi mielellään kiinalaisissa arpajaisissa. Ja hänen pelihimossaan oli muuan valtava kiihko – hän uskoi pelijärjestelmään. Tämä oli hänen perikatonsa. Sillä pelatakseen järjestelmän mukaan, tarvitaan rahoja ja puutarharengin palkka tuskin riittää muuhun kuin vaimon ja suuren lapsilauman elättämiseen.

      Tuomari oli rypäleviljelysyhdistyksen kokouksessa ja hänen poikansa olivat innokkaassa urheiluseuran järjestämishommassa sinä muistettavana iltana, jolloin Manuel pani toimeen kavalan tekonsa. Ei kukaan nähnyt, kun hän otti Buckin mukaansa hedelmäpuutarhan kautta ja Buck kuvitteli tavallisen kävelyn olevan kysymyksessä. Lukuunottamatta yhtä ainoata mieshenkilöä ei myöskään kukaan nähnyt, kun he saapuivat pienelle College Parkin pysäkkiasemalle. Mutta tämä mies puhui Manuelin kanssa ja rahoja helisi heidän käsissään.

      "Tavara sidotaan ennenkuin se jätetään ostajalle", sanoi vieras mies karkeasti ja Manuel sitoi paksun köyden Buckin kaulaan.

      "Pidä kiinni ja vedä, mutt' älä kurista sitä," sanoi Manuel ja vieras murisi jotain vastaukseksi.

      Buck oli tyynellä arvokkuudella alistunut ottamaan köyden kaulaansa. Sellaista ei tosin ikinä ennen ollut tapahtunut hänelle, mutta hän oli oppinut luottamaan ihmisiin, jotka tunsi ja luuli heitä itseänsä paljon viisaammiksi. Mutta kun köyden molemmat päät jätettiin vieraan käsiin, murisi hän uhkaavasti. Hän oli vain ilmaissut tyytymättömyytensä, mutta ylpeydessään luuli sen olevan saman kuin käskyn. Hämmästyksekseen vedettiin kuitenkin köysi tiukemmaksi hänen kaulaansa, niin ettei hän voinut hengittää. Äkillisessä raivossa hyökkäsi hän nyt vieraan miehen kimppuun, mutta tämä kohtasi hänet puolitiessä, tarttui hänen kurkkuunsa ja viskasi hänet kiivaalla tempauksella kumoon. Köyttä vedettiin armotta yhä kovemmin Buckin raivoissaan taistellessa kieli riippuen ulkona suusta ja voimakkaan rinnan läähättäen koettaessa turhaan saada ilmaa. Ei ikinä elämässään oltu Buckia kohdeltu niin pahoin eikä ikinä elämässään ollut hän ollut niin raivoissaan. Mutta hänen voimansa heikkenivät, silmänsä kävivät lasimaisiksi ja hän oli miltei tajuton, kun juna vihelsi ja molemmat miehet heittivät hänet tavaravaunuun.

      Epäselvästi hän tajusi, että kielensä tuntui kipeältä ja että häntä jonkinlaisissa ajoneuvoissa viedä tärisytettiin. Veturin kimeä vihellys jotakin ylimenopaikkaa sivuutettaessa ilmoitti hänelle, missä hän oli. Hän oli ollut liian usein matkoilla tuomarin kanssa ollakseen tuntematta tavaravaunuissa matkustamisen epämiellyttävyyttä. Buck avasi silmänsä ja ne kiiluivat vihasta, joka olisi sopinut ryövätylle kuninkaalle. Vieras hyppäsi tarttuakseen hänen kurkkuunsa, mutta sillä kertaa oli Buck häntä sukkelampi. Hänen leukapielensä pusertuivat miehen käden ympäri hellittämättä siitä, ennenkuin köysi vielä kerran oli tehnyt hänet tunnottomaksi.

      "Yep saa toisinaan suonenvetokohtauksia," sanoi mies matkatavarain valvojalle, joka oli tullut sisään melun kuullessaan. "Isäntä on lähettänyt minut sen kanssa eläinlääkärille Friscoon", lisäsi hän huolellisesti piilottaen haavoitetun kätensä. "Luulee hänen voivan parantaa sen".

      Pienessä, erään kapakan takana sijaitsevassa vajassa San Franciscon satamassa purki sittemmin haavoitettu vieras kaikessa hiljaisuudessa itseksensä ajatuksiansa tämän yöllisen matkan johdosta.

      "Minun saamiseni on kaikkiaan viisikymmentä dollaria", mutisi hän, "mutta tuhannestakaan en tekisi sitä toista kertaa".

      Hänen kätensä oli kiedottu veriseen nenäliinaan ja oikea housunlahkeensa tahriintunut polvista aina alas asti.

      "Kuinka paljon sai toinen?" kysyi kapakoitsija.

      "Sata", oli vastaus. "Ei tahtonut, Jumala minua auttakoon, ottaa senttiäkään vähempää."

      "Yhteensä sataviisikymmentä", laski kapakoitsija. "Mutta sen arvoinen se on, siitä panen pääni pantiksi".

      Mies