Pannaan julistettu. Роберт Стивенсон

hieromisen, voisitte ilmoittaa, mitä tahdotte.

      Hän teki kuin olisi hän ymmärtänyt; laulu yltyi huudoksi ja pysähtyi; akka ryömi huoneesta samalla tavoin kuin oli tullutkin ja varmaankin sukelsi suoraan pensaikkoon, sillä kun seurasin häntä ovelle, oli hän jo hävinnyt.

      – Onpa täällä kummalliset tavat, – sanoin.

      – Kummaa joukkoa ne ovat, – myönsi kapteeni, ja ihmeekseni näin hänen tekevän ristinmerkin paljaalle rinnalleen.

      – Hei! – virkahdin minä. – Oletteko paavilainen?

      Sen hän halveksien kielsi. – Piintynyt baptisti, – sanoi hän. – Mutta, ystäväiseni, paavilaisillakin on muutamia hyviä meininkejä, ja tämä on yksi niistä. Seuratkaa neuvoani, ja milloin hyvänsä tapaatte Uman tai Fa'avaon tai Vigoursin tai jonkun siitä joukosta, niin seuratkaa pappien esimerkkiä ja tehkää niinkuin minä. Ymmärrättekö? – kysyi hän, toisti merkin ja vilkutti hämärää silmäänsä minulle. – Ei, herra, – puhkesi hän jälleen, – ei täällä ole paavilaisia! – Ja sitte hän pitkän aikaa kestitsi minua uskonnollisilla mielipiteillään.

      Varmaankin olin ensi silmäyksellä tenhoutunut Umaan, sillä muutoin olisin totisesti paennut siitä talosta ja rientänyt puhtaaseen ulkoilmaan, puhtaan meren rantaan tai jollekin läheiselle joelle – vaikka kyllä olinkin jätettynä Casen huostaan. Niin, ja sitäpaitsi en konsaan olisi voinut käydä pää pystyssä sillä saarella, jos olisin karannut tytön luota hääiltanani.

      Aurinko oli mennyt mailleen, taivas hehkui tulimerenä ja lamppu oli ollut kotvan sytytettynä, kun Case palasi Uman ja neekerin kanssa. Tyttö oli puettu ja hajuvesillä pirskoitettu; hänen hameensa oli hienoa tapa-kudosta, jonka poimut häivähtelivät somemmilta kuin minkään silkin; tumman hunajan väristä paljasta povea verhosi vain puolisen tusinaa siemenistä ja kukista kierrettyä kaulanauhaa; ja korvien taakse hiuksiin oli pistetty tulipunaisia hibiscus-kukkia. Hän osoitti morsiamelle mallikelpoista käytöstä, oli vakava ja hiljainen; ja minua hävetti seisoa hänen vieressään tuossa kurjassa majassa, irvistelevän neekerin edessä. Häpesin, sanon; sillä se koirus oli puettu isoon paperikaulukseen, – kirja, josta hän oli lukevinaan, oli sattumalta käsiin saatu romaanin nide, ja hänen käyttämänsä toimitussanat mainittaviksi sopimattomat. Omaatuntoani vihlaisi meidän liittäessämme kätemme yhteen; ja kun tyttö sai todistuksensa, tunsin kiusausta purkamaan kaupat ja tunnustamaan. Tällainen se asiakirja oli – Case sen kirjoitti nimineen kaikkineen tilikirjasta reväistylle lehdelle:

      Täten todistamme, että Uma, Fa'avaon tytär Falesan saarelta, on laittomasti vihitty herra John Wiltshiren kanssa yhdeksi viikoksi ja että herra John Wiltshire on vapaa lähettämään hänet hornaan, milloin mielensä tekee.

John Blackamoar, laivahylkyjen kappalainen.

      Rekisteristä jäljentänyt

William T. Randall, kauppakapteeni.

      Kaunis paperi pistää tytön käteen ja nähdä piiloitettavan kuin aarteena. Vähemmästäkin mies saattaisi tuntea itsensä kehnoksi. Mutta sellainen oli tapa näillä tienoin, eikä se (kuten itselleni sanoin) laisinkaan ollut meidän valkoihoisten, vaan lähetyssaarnaajamme syy. Jos he olisivat jättäneet alkuasukkaat rauhaan, ei minun olisi ollenkaan tarvinnut turvautua tähän petokseen, vaan olisin ottanut niin monta vaimoa kuin tahdoin ja jättänyt heidät hyvällä omallatunnolla milloin tahansa. Mitä enemmän häpesin, sitä enemmän joudutin lähtöäni; ja kun toivomuksemme täten kävivät yhteen, en ollut huomaavinani liikkeenharjoittajissa tapahtunutta muutosta. Case oli ollut perin innokas pitämään minua luonaan; mutta nyt hän ikäänkuin saavutettuaan tarkoituksensa näkyi yhtä hartaasti toivovan minua pois. Uma, selitti hän, näyttäisi minulle tien talolleni, ja kaikki kolme sanoivat meille huoneessa hyvästi.

      Oli jo melkein yö; kylä tuoksusi metsältä ja kukkasilta, mereltä ja paistetuilta leipäpuun hedelmiltä; riutalta kohisi komea aallokko rantaa kohti, ja etäältä tiheiköistä ja majoista kuului aikuisten ja lasten ääniä. Tuntui hyvältä hengittää keuhkoihinsa puhdasta ilmaa; tuntui hyvältä päästyäni kapteenin rehvanasta sensijaan nähdä tämä olento vierelläni. Minusta oli aivan kuin olisi hän ollut joku tyttö kotona Englannissa, ja unohtaen itseni tartuin hänen käteensä. Hänen sormensa kietoutuivat omiini, kuulin hänen hengähtävän syvään ja nopeasti, ja yhtäkkiä nosti hän käteni kasvoilleen, puristaen sitä niitä vasten. – Sinä hyvä! – huudahti hän ja juoksi edelleni ja pysähtyi katsomaan taakseen, hymyillen, – ja juoksi edelleni jälleen, tällä tavoin opastaen minut viidakon syrjitse ja hiljaista polkua kotiini.

      Tosiasia on, että Case oli asianmukaisesti kosinut puolestani, kertoen tytölle, että olin aivan hullaantunut häneen ja että seurauksista välittämättä tahdoin hänet omakseni. Tietäen mitä minä en vielä aavistanut, lapsi-parka uskoi siitä joka sanan ja oli vähällä joutua päästään pyörälle turhamaisuudesta ja kiitollisuudesta. No, kaikesta tästä minä en tiennyt mitään; kuuluin niihin, jotka vastustivat kaikkea hupsua hempeyttä alkuasukas-naisten suhteen, nähtyäni vaimojen sukulaisten syöneen puille paljaille niin monta valkoista aviomiestä, jotka vielä päällisiksi joutuivat ivattaviksi. Sanoin siis itselleni, että minun oli alusta pitäen pysyttävä jäykkänä ja valaistava hänelle asemansa.

      Mutta hän näytti niin viehkeältä ja sievältä juostessaan edelläni ja sitten odotellessaan minua aivan kuin lapsi tai ystävällinen koira, että minä en voinut muuta kuin seurata häntä, kuunnella hänen paljaiden jalkojensa tepsutusta ja tähystellä hämärässä hänen kiiltävää ruumistaan. Ja nyt juolahti mieleeni toinen ajatus. Hän leikki kissanpoikaa kanssani, nyt kun olimme yksinämme; mutta talossa oli hän esiintynyt kuin kreivitär, niin ylpeänä ja nöyränä.

      Hän juoksi edessä olevaan taloon, ja vielä ulkona ollessani näin tulitikun välähtävän ja lampun valon ilmestyvän ikkunoihin. Asemataloni oli ihmeellisen kaunis korallista rakennettu huoneryhmä, kuisti melkoisen leveä, ja pirtti korkea ja avara. Kirstuni ja laatikkoni olivat pinotut sisälle jokseenkin sekaisin; ja kaiken tuon epäjärjestyksen keskellä seisoi Uma pöydän ääressä minua odotellen. Hänen varjonsa ulottui takana peltikaton kupuun; hän seisoi sitä vasten kirkkaana, lampun kimallellessa hänen hipiällään. Pysähdyin ovelle, ja hän katsahti minuun sanattomana, innosta hohtavin, mutta kuitenkin lannistunein silmin. Sitte hän kosketti poveansa.

      – Minä … sinulle vaimo, – sanoi hän. En ollut vielä tuntenut tuohon tapaan; mutta halu omistaa hänet puristi ja värisytti ruumistani kuin tuuli levitettyä purjetta.

      En olisi voinut puhua, vaikka olisin tahtonutkin; ja jos olisin voinut, en olisi tahtonut. Olin häpeissäni, että annoin alkuasukkaan noin liikuttaa mieltäni, häpeissäni myöskin vihkimisestä ja todistuksesta, jonka tyttö oli tallettanut hameeseensa. Käännyin sivulle ja olin penkovinani tavaroitani. Ensimäisenä sattui käsiini katajaviinalaatikko, ainoa, minkä olin tuonut; ja osaksi tytön tähden, ja osaksi vanhan Randallin muistelemisen kauhusta, tein nopean päätöksen. Väänsin laatikon kannen auki. Taskussani säilyttämälläni korkkiruuvilla avasin pullot peräkkäin ja lähetin Uman kaatamaan nesteen kuistilta maahan.

      Viimeisen tyhjennettyään tuli hän luokseni ja katseli minua näköjään ymmällä.

      – Ei hyvä, – sanoin, sillä nyt hallitsin ääntäni jo vähän paremmin.

      – Mies juo, ei hyvä mies.

      Hän myönsi tämän, mutta jäi miettiväiseksi. – Miksi sinä se sitte toi? – ihmetteli hän tovin kuluttua. – Kas, jos sinä ei tahto juoda, sinä ei se tuo, minä luulla.

      – Selvä juttu, – sanoin minä. – Ennen minä tahto juoda liikaa, nyt ei tahto. Katso, minä ei tiennyt että saan vaimonen. Jos minä juoda viinaa, minun pikku vaimo pelkää.

      Puhua hänelle ystävällisesti oli melkein enemmän kuin mihin minä kelpasin; olin tehnyt itselleni lupauksen, etten koskaan antautuisi heikkouteen alkuasukasta kohtaan, ja tottumus oli tullut toiseksi luonnokseni.

      Hän seisoi katsellen