Pannaan julistettu. Роберт Стивенсон

eräänlaisen kanojen kaakotusta muistuttavan riemuhuudon jälkeemme.

      – Tuota noin, – sanoi Case, – meidän on hankittava sinulle vaimo.

      – Aivan niin, – myönsin minä; – olin sen unohtanut.

      Lähettyvillämme oli pari tyttöä, ja suoristaen itseäni katsahdin heihin kuin pasha. Ne olivat kaikki pukeutuneet koreasti laivan käynnin takia; ja Falesan naiset ovat kauniita katsella. Jos niissä on vikaa, niin se on rahtunen leveytymistä lonkkapuolella; ja sitä juuri ajattelinkin, kun Case kosketti minua.

      – Tuo on sievä, – sanoi hän.

      Näin erään tulevan yksinään toiselta puolen. Hän oli ollut kalastamassa, ja hänellä oli ainoastaan likomärkä paita yllään. Nuori hän oli ja hyvin solakka saarelais-immeksi, – kasvot pitkulaiset, otsa korkea ja katse omituisen arasteleva, kaihtava, mikä samalla kertaa muistutti kissasta ja lapsesta.

      – Kuka hän on? – kysyin minä. – Hän kelpaa.

      – Hän on Uma, – sanoi Case, kutsui tyttöä ja puhutteli häntä alkuasukasten kielellä. En tiennyt, mitä hän sanoi; mutta kesken puheen tyttö katsahti minuun nopeasti ja arasti kuin iskua välttävä lapsi, loi sitten silmänsä jälleen maahan ja hymyili. Hänellä oli iso suu, huulet ja leuka kuin veistokuvalla; ja hymy viivähti hänen kasvoillaan vain hetkisen ja katosi. Sitten seisoi hän pää kumarassa, kuunteli Casen puhetta loppuun asti, vastasi sointuvalla polyneesialaisella äänellään, katsellen häntä suoraan silmiin, kuunteli taas vuorostaan ja sitten pyrähti kumartaen pois. Sainhan osani niiauksesta, mutta en enää toista silmäystä, saati uutta hymyä.

      – Luulen asian olevan reilassa, – sanoi Case. – Kai hänet saat. Minä järjestän kaupat vanhan rouvan kanssa. Purullisesta tupakkaa voi valita niiden liudasta kenen haluaa, – lisäsi hän virnistäen.

      Tuo äskeinen hymy lienee kiintynyt muistiini, sillä minä vastasin terävästi. – Hän ei näytä sellaiselta, – huudahdin.

      – En sitä väitäkään, – vastasi Case. – Luullakseni hän on oikein mallikelpoinen. Pysyy kotonaan eikä kiertele muiden kanssa tai muuta sellaista. Oh, ei, älä käsitä minua väärin… Uma on oikealla tolalla (nopeasti saatu ystäväni tuntui puhuvan innokkaasti, ja se kummastutti ja miellytti minua). Tosiaankaan, – jatkoi hän, – en olisi niin varma hänen saamisestaan, mutta hän taisi viehättyä taulusi malliin. Nyt ei muuta tarvita kuin että olet hiiskumatta mitään ja annat minun muokata äitiä omalla tavallani. Minä tuon tytön kapteenin luo vihittäväksi.

      En pitänyt viime sanasta ja lausuin ajatukseni.

      – Oh, ei siinä vihkimisessä mitään haittaa ole, – rauhoitti hän. – Musta Jack toimii kappalaisena.

      Nyt oli näiden kolmen valkoisen miehen asumus jo tullut näkyviimme; sillä neekeri lasketaan valkoihoiseksi ja samaten kiinalainen! Omituinen käsitys, mutta yleinen näillä saarilla. Se oli laudoista rakennettu maja, eteisenä ränstynyt kuistinpätkä. Puoti oli etupuolella myymäläpöytineen, vaakoineen ja mahdollisimman köyhine kauppavarastoineen: pari laatikkoa säilykelihaa, tynnyri kovaa leipää, muutama pinkka puuvillakankaita, joita ei voinut verrata omiini. Ainoastaan kieltotavara, tuliaseet ja väkijuomat olivat hyvin edustettuina. – Ellei minulla muita kilpailijoita ole, – ajattelin, – niin pitäisipä minun menestyä Falesalla. – Totta tosiaan he kykenivät kilpailemaan kanssani vain yhdessä suhteessa, nimittäin pyssyillä ja rommilla.

      Takahuoneessa vanha kapteeni Randall istua kyyhötti lattialla alkuasukasten tapaan, lihavana ja kelmeänä, alastomana vyötäisiä myöten, harmaana kuin mäyrä ja silmät väkijuomista pullistuneina. Hänen ruumiinsa oli harmaiden karvojen ja ryömivien kärpästen peittämä; yksi oli livahtanut hänen silmänurkkaansakin, mutta siitä hän ei piitannut; ja moskiittohyttyset hyrisivät kuin mehiläiset miehen ympärillä. Jokainen puhtautta harrastava ihminen olisi toimittanut tuon elukan heti ulos ja kaivanut hänet maahan. Ja nähdessäni hänet, ajatellessani, että hän oli seitsemänkymmenvuotias, ja muistaessani, että hän kerran oli ohjannut laivaa, poikkeillut maihin siistissä pukimissa, puhunut suurellisesti ravintoloissa ja konsulivirastoissa ja istuskellut klubien verannoilla, ellotti minua niin, että tulin selväksi. Huoneeseen astuessani yritti hän nousta, multa se oli toivotonta; siis kurotti hän minulle sensijaan kätensä ja änkytti jonkunlaisen tervehdyksen.

      – Ukko on jokseenkin täysi tänä aamuna, – huomautti Case. – Meillä on ollut täällä kulkutauti; ja kapteeni Randall nauttii katajaviinaa ehkäisylääkkeenä, eikö totta, isäseni?

      – En ole eläissäni sellaista yrittänyt! – huudahti kapteeni närkästyneenä. – Minä juon katajan voimaa terveydekseni, herra mikä teidän nimenne onkaan … vain varokeinona.

      – Se on oikein, isäseni, – sanoi Case. – Mutta teidän pitää nyt reipastua. Täällä tulee häät… Tämä herra Wiltshire aikoo akoittua.

      Vanhus kysyi, kenen kanssa.

      – Uman, – vastasi Case.

      – Uman! – huudahti kapteeni. – Mihin hän Umaa tarvitsee? Ei suinkaan hän ole tänne tullut terveydekseen? Mitä hiidessä hän Umalla tekee?

      – Lopettakaa jo, isäseni, – kehoitti Case. – Ettehän te ole tytön naittaja. Ette tietääkseni ole hänen kumminsa. Herra Wiltshire tietenkin on selvillä omasta halustaan.

      Näin sanottuaan pyysi hän minulta anteeksi, että hänen oli mentävä häitä hommaamaan, ja jätti minut yksikseni tuon kurjan raukan kanssa, joka oli hänen liiketoverinsa ja (totta puhuen) hänen nenästä vedettävä narrinsa. Liike ja myymälä kuuluivat molemmat Randallille; Case ja neekeri olivat loisia, jotka elivät hänestä kuin nuo hänen ruumiillaan kuhisevat kärpäset, hänen tietämättänsä mistään. Billy Randallista minulla ei olekaan mitään pahaa sanottavaa, paitsi että hänen näkemisensä tympäisi minua ja tunsin hänen seurassaan kuin painajaisen ahdistusta.

      Huone oli tukehduttavan kuuma ja täynnä kärpäsiä; sillä talo oli likainen, matala ja pieni ja sijaitsi huonolla paikalla kylän takana viidakon laidassa, jossa ei ollut mitään liikettä. Miesten vuoteet olivat laitetut lattialle, ja sikin sokin ajelehti pannuja ja kulhoja. Mitään varsinaisia huonekaluja ei ollut, sillä raivopäissään Randall pani ne pirstoiksi. Siinä sitä istuin ja nautin Casen vaimon tarjoaman aterian. Kaiken päivää tuo miehenjäännös huvitti minua rivoilla vanhoilla kaskuilla ja pitkillä vanhoilla loruilla, aina valmiina säestämään niitä omalla läähättävällä, sihisevällä naurullaan, joten hän ei minun painostanutta mielentilaani huomannut. Sillävälin maisteli hän herkeämättä katajaviinaa. Joskus hän nukahti ja taas heräsi ohkuen ja väristen, ja tuon tuostakin kysyi minulta, miksi tahdoin naida Uman. – Veikkoseni, – varoittelin itseäni kaiken aikaa, – sinusta ei saa tulla tällaista vanhaa herrasmiestä.

      Kello saattoi olla noin neljä iltapäivällä, kun takaovi verkalleen avautui ja sisään ryömi kummallisen näköinen alkuasukas-akka melkein mahallaan. Hän oli kiedottu mustaan kankaaseen kantapäitä myöten, tukassa oli harmaita laikkuja, kasvot olivat tatuoidut, vaikka sellainen ei ollut saaren tapa, silmät suuret, loistavat ja hurjan näköiset. Nämä loi hän minuun hurmaantunein ilmein, jonka huomasi olevan näyttelemistä. Hän ei virkkanut mitään selvää sanaa, vaan maiskutteli ja höpisi huulillaan ja hymisi ääneensä kuin lapsi jouluvanukkaansa ääressä. Hän tuli suoraan lattian yli minua kohti ja päästyään viereeni tarttui käteeni, kehräten ja vikisten kuin iso kissa. Tästä hän siirtyi jonkinlaiseen lauluun.

      – Kuka lemmossa tämä on? – huudahdin minä, sillä tuo elävä oli minua hätkähdyttänyt.

      – Se on Fa'avao, – sanoi Randall, jonka huomasin lattiaa pitkin siirrähdelleen huoneen etäisimpään loukkoon.

      – Ettehän peljänne häntä? – huudahdin.

      – Minäkö pelkäisin! – kivahti kapteeni. – Ystäväiseni, minä inhoan