Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон

herraa syömällä vain senverran, minkä tarvitsi hengenpitimikseen.

      Seurauksena oli, että tyttö, joka koko ikänsä oli asunut viidakossa astumatta jalallaankaan kanoottiin, keinui nyt valtameren ulapalla ikuisen kauhun vallassa. Etelämeren englanninkielellä, jota tuhannet saarten villit puhuivat kymmenintuhansin murtein, Arangin muut mustaihoiset matkustajat vakuuttivat hänelle, että keittopata olisi hänen päiviensä päättäjä. »Usko minu, tyttö», saattoi joku sanoa sille, »pieni aika, ja iso valkoinen herra kai-kai sinu». Tai joku toinen: »Iso valkoinen herra kai-kai sinu aivan varma, sen taki hän niin paljo katso sinu.»

      Kai-kai merkitsee etelämeren englanninkielellä »syödä». Sen tiesi Jerikin. »Syödä» sanaa ei ollut sen sanastossa, mutta kai-kai oli, ja se merkitsi kaikkea, mitä »syödä» merkitsee, ja enemmänkin, sillä sitä käytettiin sekä substantiivina että verbinä.

      Mutta tyttö ei hiiskahtanutkaan muiden kiusoitellessa. Hän ei puhunut milloinkaan, ei edes kapteeni Van Hornille, joka ei tietänyt hänen nimeäänkään.

      Vasta myöhään iltapäivällä, sen jälkeen kun oli löytänyt tytön sairashuoneesta, Jeri palasi kannelle. Tuskin kapteeni, joka oli kantanut sen jyrkistä portaista, oli laskenut sen kannelle, kun se keksi uuden ilmiön – maan. Se ei nähnyt sitä, mutta se vainusi sen läheisyyden. Sen kuono kohosi ja nuuski tuulta, joka oli tuonut sanoman, ja se luki ilmaa nenällään niin kuin ihminen lukee sanomalehteä silmillään: suolaisia höyryjä merenrannalta ja pakoveden aikaan paljastuneilta mutaisilta mangrovesoilta, troopillisen kasvillisuuden sulotuoksuja ja savujen hajua, joka tuli kaukaa, hyvin kaukaa.

      Pasaatituuli, joka oli kuljettanut Arangin erään Malaitan esiinpistävän niemen suojaan, heikkeni, ja Arangi keinahteli kevyessä aallokossa jalusnuorat narahdellen ja purjeet lepattaen. Jeri heitti vain halveksivan, pilkallisen katseen isoonpurjeeseen, joka läiskähteli sen yläpuolella. Se tiesi jo, että sen uhkaukset olivat tyhjiä, mutta se osasi varoa jalusnuorain väkipyöriä ja kiersi mastorenkaan.

      Sillä aikaa kuin kapteeni Van Horn, joka tahtoi tyynen kestäessä harjoittaa miehistönsä ampuma-aseitten käyttöä ja hoitoa, otti lee-enfield-kivääreitä kattoikkunalta, Jeri kyyristyi yhtäkkiä ja alkoi hiipiä jäykin jaloin. Mutta kolmen askeleen päähän tavaralaatikoiden alla olevasta piilopaikastaan uskaltautunut villikoira piti myöskin varansa. Se murisi uhkaavasti. Sen murina ei ollut kaunista. Se oli yhtä kolkkoa ja pahansuopaa kuin sen koko elämä oli ollut. Sellainen murina sai useimmat pienet eläimet säikkymään, mutta se ei tehonnut lainkaan Jeriin. Tämä jatkoi varmana etenemistään ja syöksähti, kun villikoira loikkasi koloonsa laatikkojen alle, sen perään jääden vain muutaman tuuman jälkeen.

      Kapteeni Van Horn viskeli mereen puupalasia, pulloja ja tyhjiä säilykerasioita ja komensi kahdeksaa innokasta laivamiestä ampumaan niitä. Jeriä kiihotti ja ihastutti pyssyjen pauke, ja se lisäsi melua kimeillä haukahduksillaan. Palaavat neekerit keräilivät kilvan kannelle putoilevia messinkihylsyjä, jotka heistä olivat suurenmoisia aarteita, ja pistivät niitä korviensa tyhjiin reikiin. Heidän korvissaan oli monta sellaista reikää, joista pienimpiin mahtui patruuna ja suurimmissa oli savipiippuja ja tupakkarullia, vieläpä tulitikkulaatikoltakin. Muutamilla korvalehden reiät olivat niin suunnattomat, että ne oli tukittu kolmen tuuman läpimittaisilla vuolluilla puupalikoilla.

      Perämiehellä ja kapteenilla oli aina vyöllä automaattipistooli, ja niitä he paukuttivat nyt vuorotellen mustaihoisten henkeään pidättäen ihaillessa niin ihmeellistä pikatulta. Laivamiehet olivat kaikkea muuta kuin mestariampujia, mutta Van Horn tiesi yhtä hyvin kuin jokainen kapteeni Salomonin saarilla, että viidakon ja merenrannan alkuasukkaat ampuivat vielä huonommin ja että hänen laivamiehistönsä ampumataitoon saattoi luottaa, mikäli vain miehistö ei hädän hetkellä kääntyisi omaa laivaa vastaan. Borckmanin pistooli joutui epäkuntoon, ja hän sai Van Hornilta muistutuksen aseen huolimattomasta hoidosta. Borckmanilta kysyttiin yrmeällä äänellä, montako ryyppyä hän oli ottanut ja siitäkö johtui, että hän ampui niin huonosti. Borckman selitti, että hänellä oli vähän kuumetta, eikä Van Horn huolinut ilmaista epäilyksiään, ennen kuin hetkistä myöhemmin kyyristyi Jeri sylissään mesaanipurjeen suojaan ja kertoi kaiken uudelle pikkuystävälleen.

      »Syynä kaikkeen on hänen ryypiskelynsä, Jeri», selitti hän. »Se pakottaa minut, Herra paratkoon, hoitamaan paitsi omia vahtivuorojani puolet hänenkin vuoroistaan. Mutta hän sanoo sitä kuumeeksi. Älä usko sitä milloinkaan, Jeri. Sen aiheuttavat ryypyt, aivan yksinkertaisesti r-y-y-p-y-t. Hän on hyvä merimies selvänä ollessaan, Jeri. Mutta juovuspäissään hän on aivan mieletön. Silloin hänen päänsä on aivan pyörällä ja hän on ihan järjiltään, ja hän saattaa kuorsata myrskyssä, mutta kärsiä unettomuutta rasvatyynellä. Jeri, sinä joka parhaillaan aloittelet ensimmäisiä askeleitasi maailmassa neljällä pienellä, pehmeällä jalallasi, noudata kokeneen miehen neuvoa ja jätä ryypyt sikseen. Usko minua, Jeri-poikani, kuuntele isääsi, ryypyistä ei sinulle koskaan koidu hyvää.»

      Sen jälkeen Van Horn jätti Jerin kannelle villikoiraa väijymään, meni alas hyttiin ja otti pitkän kulauksen samasta pullosta, jota Borckman oli äskettäin tullannut.

      Villikoiran ja Jerin välinen sota tuli huvitukseksi ainakin Jerille, joka ei käynyt sitä ilkeydestä, vaan sydämensä riemuksi. Se antoi sille ihanaa voiman tuntoa, sillä villikoira pakeni aina sen edestä. Jeri oli ainakin heidän koirain kesken Arangin herra. Sen mieleenkään ei johtunut miettiä, miltä villikoirasta tuntui sen menettely, kun se pakotti toisen viettämään vihoviimeisen kurjaa elämää. Vain silloin, kun Jeri oli kannen alla, villikoira uskalsi muutamaa askelta kauemmas turvapaikastaan, ja silloinkin se kulki peläten ja vavisten pientä, lihavaa penikannappulaa, joka ei säikkynyt sen murinaa.

      Myöhään iltapäivällä Jeri, joka oli jälleen löylyttänyt villikoiraa, meni laivan perälle ja tapasi kapteenin istumassa kannella matalaan laitaan nojaten polvet koukussa ja hajamielinen katse suojanpuolelle suunnattuna. Jeri nuuski hänen paljasta jalkaansa, ei siksi, että sen olisi tarvinnut tunnustella, vaan koska sen muuten teki mieli niin tehdä ja ystävällisen tervehdyksen tarkoituksessa. Mutta Van Horn ei huomannut sitä, vaan tuijotti yhä merelle. Hän ei huomannut edes pennun läsnäoloa.

      Jeri laski kuononsa kapteenin polvelle ja katsoi pitkään ja vakavasti tämän kasvoihin. Tällä kertaa kapteeni huomasi, ja miellyttävä väristys kulki hänen lävitseen, mutta hän ei nytkään hievahtanut. Jeri koetti uutta keinoa. Kapteenin käsi riippui velttona, puoleksi avoimena, kyynärvarren levätessä polvella. Jeri pisti pehmeän, kultaisen kuononsa silmiä myöten puoliavoimeen käteen ja pysyi aivan hiljaa. Jos se olisi voinut nähdä, se olisi havainnut säteilyn kapteenin silmissä, jotka olivat kääntyneet pois mereltä ja katsoivat siihen. Mutta Jeri ei voinut nähdä. Se pysyi hiljaa vielä vähän aikaa ja päästi sitten syvän, nyyhkyttävän huokauksen.

      Se oli liikaa kapteenille, joka puhkesi niin sydämelliseen nauruun, että Jerin silkinhienot korvat painuivat luimuun kuin anteeksipyytäen sitä, että se rakasti ja kaipasi jumalan hymyn päivänpaistetta. Kapteenin nauru pani Jerin häntätöpykän rajusti heilumaan. Puoliavoin käsi sulkeutui lujaan puserrukseen, joka kokosi pehmeän nahkan poimuihin toiselle puolen Jerin päätä. Sitten käsi alkoi pudistella Jeriä puoleen ja toiseen niin voimakkaasti, että Jerillä oli työ ja tuska pysytellessään jaloillaan.

      Se oli suloista Jeristä. Enemmänkin: se oli hurmiota sille. Sillä sehän tiesi, että pudistus ei ollut vihamielinen eikä vaarallinen vaan se oli samanlaista kuin sen ja Miksin väliset leikit. Toisinaan se oli leikkinyt sillä tavoin Timin kanssa antaen hellyytensä purkautua melkein väkivaltaisena. Ja joskus, tosin hyvin harvoin, mister Hagginkin oli Jeriä rakastavasti riepotellut. Se oli Jerille puhetta, jonka merkityksestä se ei voinut erehtyä.

      Leikin kiihtyessä Jeri päästi raivokkaimman murinansa, joka yltyi sitä mukaa kuin pudistuksen rajuus. Mutta sekin oli leikkiä, uskottelua sen uhkaamisesta, jota tahtoi kaikkein vähimmin uhata. Jeri ponnisteli ja riuhtoili koettaen vääntää poskensa höllän nahkan poimun niin, että olisi ylettänyt puremaan.

      Kun kapteeni päästi sen irti ja sysäsi sen nopeasti luotaan, se palasi hampaat irvissä ja muristen, mutta joutui uudelleen puristukseen.