Aavoilla ulapoilla. Джек Лондон

epäterveellinen elintapa sekä tupakan ylenmääräinen käyttö olivat heikontaneet liigan johtajaa, joka jo alkoi haukkoa henkeään.

      Simson oli alkupuolella suuremman taitavuutensa tähden saanut pidellyksi vastustajaansa aika kovakouraisesti, mutta hän oli jo käynyt voimattomaksi ja hänen lyöntinsä heikoiksi. Tästä hän hurjistui ja turvautui hyökkäyssuunnitelmaan, joka ei tosin ollut epärehellinen, mutta ainakin karkea. Hänen tapanaan oli kaarrella toista, ponnahtaa äkkiä ilmaan ja iskeä kohti, sitten kyyristyä ja heittäytyä maahan Joen jalkoihin. Kun hän makasi maassa, ei Joe saattanut lyödä häntä, ja siten hän ryömi syrjään ja hypähti jälleen pystyyn, uudistaakseen saman liikkeen.

      Mutta Joe kyllästyi siihen ja valmistautui ehkäisemään temppua. Hän viivytteli lyöntiään hetkeen, jolloin Simson aikoi kyyristyä alas. Simson kaatui, mutta sille puolen, minne Joen nyrkinisku oli hänet lennättänyt. Hän kellahti nurinniskoin ja kohosi sitten puoliksi, mutta jäi istumaan itkien ja huohottaen.

      Toverit yllyttivät häntä nousemaan, ja hän koettikin pari kertaa, mutta oli liian uuvuksissa ja lyönneistä lamaantuneena.

      – Minä alistun, hän virkkoi. – Minä tunnustan saaneeni selkääni.

      Liiga seisoi äänetönnä ja johtajansa tappiosta harmistuneena.

      Joe astui esiin.

      – Annappas nyt tänne minun leijani, hän lausui pojalle, joka piteli kääröä.

      – Siitä ei tule mitään, sanoi eräs toinen liigan jäsenistä tunkeutuen Joen eteen.

      Tälläkin nuorukaisella oli aivan tulipunainen tukka.

      – Kyllä sinun täytyy löylyttää minutkin, ennenkuin saat ne takaisin, hän uhkasi.

      – Sepä merkillistä, väitti Joe suorasukaisesti. – Johan minä olen tapellut ja voittanut – siinä on tarpeeksi.

      – Eikä ole, vastasi uusi vastustaja. – Minä olen Punapää-Simson.

      Tiili-Simson on näes minun veljeni.

      Tällä lailla Joe oppi tuntemaan vieläkin erään purnulaisten tavoista, josta hänellä ei ollut siihen mennessä ollut aavistustakaan.

      – No hyvä, hän virkkoi, ja vääryys saattoi hänen taisteluhalunsa kiihtymään entistä enemmän. – Tulehan sitten!

      Punapää-Simson oli veljeänsä vuotta nuorempi ja osottautui varsin epärehelliseksi tappelupukariksi. Suopeamielisen lämmittäjän oli useita kertoja sekaannuttava leikkiin, ennenkuin toinen Simson virui maassa ja tunnusti joutuneensa tappiolle.

      Taas pyyteli Joe leijojansa lujasti uskoen, että tällä kertaa ne ainakin annettaisiin hänelle. Mutta silloin pyörähti esiin vielä kolmaskin poika, jonka tukan loistava, komea väri ilmaisi Joelle, että uusi vastustajakin kuului Simsonien valtiassukuun. Hän oli veljiään tuoreempi vesa, rakenteeltaan hiukan hintelämpi ja niin pisamainen, että se näkyi selvästi sähkövalossakin.

      – Älä luulekkaan pääseväsi käsiksi leijoihisi, ennenkuin olet antanut selkään minullekin! hän huusi kimeästi. – Minä olen Rusoharja-Simson, etkä sinä ole voittanut meitä, ennenkuin minäkin olen maassa!

      Liiga huusi hyväksyvästi, ja Rusoharja-Simson kiskoi yltään tahraisen nuttunsa ja valmistautui otteluun.

      – Oletkos valmis? hän tiedusteli Joelta.

      Joe oli iskenyt rystysensä verille, hänen nenästään vuosi verta ja huulet olivat halkeilleet ja turvoksissa. Paita oli repeytynyt kaulasta vyötäreihin asti. Lisäksi hän oli lopen uupunut ja hengitti työläästi.

      – Kuinka monta Simsonia teitä oikein onkaan? hän kysyi. – Minä aion päästä kotiin, ja jos teidän perhekuntaanne yhä riittää, niin täytyy täällä olla koko yö.

      – Minä olen viimeinen ja paras joukosta, vakuutti Rusoharja-Simson. – Jos minut voitat, niin saat leijasi – se on varma!

      – No tuleppas sitten! huoahti Joe. – Käy käsiksi vain!

      Tosin suvun nuorimmalta puuttui veljiensä voima ja taito, mutta hän korvasi tämän puutteen kiihkoisalla, kissamaisella taistelutavallaan, joka pakotti Joen ponnistamaan rajusti. Hän luuli jo useita kertoja, että hänen oli kuin olikin annettava myöten tuolle pikku paholaiselle, mutta hän jännitti jälleen voimiaan ja jatkoi sisukkaana taistelua. Hän tunsi kamppailevansa periaatteen puolesta, ja sitä paitsi oli siinä hänen mielestään kysymyksessä kaikkien vuorelaisten kunnia – heidän edustajanaan hänen oli kunnostauduttava mistä hinnasta hyvänsä. Hän piti puoliaan ja kesti vaivoin vastustajansa nopeat ja herkeämättömät hyökkäykset, kunnes tämä nuori ja peräti kokematon miehenalku oli tyhjentänyt koko voimavarastonsa. Lopulta hänen täytyi tunnustaa, että Simsonin perhekunta oli joutunut tappiolle – ensimmäisen kerran elämässään.

      IV luku: Voittajallakin on voittajansa

      Mutta Hiidenpurnun elämä oli perin mutkallista. Nuo kolme vuorelaista saivat varsin pian kokea sen.

      Ennenkuin Joe oli vielä ehtinyt ottaa haltuunsa leijojaan, näki hän hämmästyen, että kaikki hänen vihollisensa, vieläpä lämmittäjäkin, lähtivät hurjaa vauhtia käpälämäkeen.

      Aivan samoin kuin pikku tytöt ja räyhäävät pikku vekarat olivat kadonneet Simsonin liigan lähestyessä, samaten tämä joukko hupeni uuden ja pelottavan hyökkäyksen tieltä.

      Joe kuuli pakenevain kauhistuneina huutavan: – Kalaliiga! Kalaliiga! Ja hän olisi itsekin pötkinyt pakoon, ellei olisi viime taistelunsa jäljiltä ollut niin hengästyksissään, että käsitti mahdottomaksi välttää vaaraa, minkälainen se sitten olisikin.

      Fred ja Charley olisivat peräti mielellään paenneet sitä, mikä oli karkottanut tiehensä kuuluisan Simsonin liigan, vieläpä karskin lämmittäjänkin; mutta he eivät voineet jättää toveriaan pulaan.

      Autiolle kadulle tuli parvittain tummia olentoja. Toiset piirittivät toverukset, toiset syöksyivät pakenevien jälkeen.

      Valitushuudot ilmaisivat pian heidän tavottaneen pakolaiset, ja kun takaa-ajajat sitten palasivat, kuljettivat he mukanaan vastaan hangottelevaa Tiili-Simson parkaa, joka yhä vielä piteli leijakääröä.

      Uteliaana Joe tarkasteli viimeksi saapuneen liigan jäseniä. He olivat seitsemästätoista neljäänkolmatta vuoden ikäisiä nuorukaisia, ilmetyitä pimeyden peikkoja. Eräitten kasvot olivat niin paheitten leimaamia, että Joe tunsi selkäpiitään karmivan, kun vain katsahtikin heihin.

      Kaksi heistä piteli häntä lujasti käsivarsista, ja Fredin sekä Charleyn täytyi alistua samaan kohtaloon.

      – Kuulkaappas, veijarit, virkkoi eräs heistä käskevästi, esiintyen ikäänkuin muiden johtajana; tästä täytyy ottaa selko. Mitäs täällä on tekeillä? Mitäs kuria sinulla oli mielessä, sinä punapää kettu?

      – En minä tehnyt mitään, vikersi Simson.

      – Vai et tehnyt. – Johtaja pyörsi hänen kasvonsa lyhdynvaloa kohti.

      – Kukas sinun naamataulusi on tuolla tapaa viirunnut? hän kysyi.

      Tiili-Simson osotti Joe Bronsonia, joka silloin vuorostaan raahattiin esiin.

      – Mitäs te täältä haette?

      – Leijoja, vastasi Joe rohkeasti. – Tuo aikoi ottaa minun leijani.

      Hänellä on ne juuri kainalossaan.

      – Ahaa, vai on? Kuuleppas, Tiilipää, täällä ei suvaita varkautta. Sinulla ei ole juuri koskaan käsissäsi omaa tavaraa. Ja suorippas nyt tänne ne leijat ja pian.

      Johtaja ojensi kätensä uhkaavin elein, ja Simson taipui, vaikkakin kiukusta itkien.

      – Mitäs sinulla sitten on kainalossasi? tiedusteli johtaja Frediltä ja sieppasi samassa hänenkin käärönsä. – Kas vain, leijoja siinäkin! Ja ihan oikeita leijoja – tehdastavaraa.