Aavoilla ulapoilla. Джек Лондон

tukka. Poika ei voinut olla kukaan muu kuin "Tiili-Simson", pahamaineisen joukkueen epäilty johtaja. Poikien mieleen muistui, että hän oli kahdesti johtanut joukkonsa harjanteelle ja saanut siellä nuorten kesken aikaan pakokauhun, niin että kaikki olivat päätä pahkaa syöksyneet kotiin, jonka jälkeen heidän isänsä ja äitinsä olivat puhelimitse kutsuneet hätään poliiseja.

      Nähdessään kulmaan asettuneen joukkueen jälkiparvi hävisi silmänräpäyksessä, ilmaisten selvästi pelkoaan. Tämä vain lisäsi poikain levottomuutta, mutta silti he jatkoivat urheasti matkaansa.

      Punatukka erosi joukostaan ja asettui poikien eteen, sulkien heiltä tien. Nämä koettivat kiertää, mutta hän ojensi käsivartensa esteeksi.

      – Mitä te täällä toimitatte? hän tiuskasi. – Miks' ette pysy kotosalla?

      – Me olemme juuri matkalla kotiin, virkkoi Fred sävyisästi.

      Tiili-Simson kääntyi Joen puoleen. – Mitä sinulla on kainalossa? hän tiedusteli.

      Joe pysyi tyynenä eikä välittänyt toisesta. – Tulkaa, hän sanoi Fredille ja Charleylle ja aikoi astua liigan johtajan ohitse.

      Mutta Tiili-Simson iski salamannopeasti häntä kasvoihin ja sieppasi yhtä sukkelasti leijakäärön hänen kainalostaan.

      Joe huudahti käheästi, raivoisasti, unohti kaiken varovaisuutensa ja hyökkäsi vastustajansa kimppuun.

      Sitä ei liigan johtaja ollut ilmeisesti odottanut, kaikkein vähimmän täällä hänen omalla alueellaan. Hän siirtyi taaksepäin, pidellen yhä kääröä, ja hänen mieltään raatelivat tappeluhalu ja saaliinhimo.

      Jälkimmäinen pääsi voitolle, hän pyörsi ympäri ja pakeni nopeasti pitkin kapeata sivukatua ja yhä edelleen sokkelomaisia solia ja kujia myöten.

      Joe tiesi painuvansa vihollismaan vaarallisiin keskuksiin, mutta hänen omistusoikeusvaistoaan ja ylpeyttään oli loukattu, ja niin hän ajoi kiivaasti pakenijaa takaa.

      Fred ja Charley seurasivat, vaikka välimatka pitenikin yhä enemmän, ja heidän jäljessään riensi kolme liigapoikaa, jotka juostessaan päästelivät vihellysmerkkejä, varmaankin kutsuakseen saapuville liigan muut jäsenet.

      Takaa-ajon jatkuessa vastattiinkin näihin merkkeihin eri tahoilta, ja pian näkyi parikymmentä tummaa olentoa juosta kipittävän Fredin ja Charleyn kintereillä. Pojat ponnistivat kaikki voimansa, jotta nopsajalkaisempi Joe ei pääsisi häipymään näkyvistä.

      Tiili-Simson suuntasi matkansa erästä rakentamatonta alaa kohti aikoen pujahtaa jostain lymyaukosta. Hän oli jo entuudestaan varannut itselleen pakoteitä, jotka johtivat aitauksien lomitse, vajojen ja ulkohuoneiden yli ja pimeiden loukkojen läpi, missä paikkoihin perehtymätön ahdistaja pakostakin liikkui varovaisemmin ja eksyi helposti jäljiltä.

      Mutta Joe tavotti Tiili-Simsonin, ennenkuin tämä ennätti määränpäähän, ja silloin molemmat horjahtivat kumoon ja kierivät loassa tukevasti toisiaan syleillen.

      Fredin, Charleyn ja jälkijoukon päästessä paikalle he olivat jälleen pystyssä ja seisoivat uhkaavina vastakkain.

      – Mitäs sinä tahdot, mitä? huusi punatukkainen liigan johtaja käskevästi. – Mitäs sinä tahdot? Annappas kuulla!

      – Tahdon saada leijani, Joe vastasi.

      Tämä ilmotus sai Tiili-Simsonin silmät välkehtimään. Leijat olivat tavaraa, jota hänen itsensä suuresti teki mieli. – Silloin sinun täytyy ensin tapella! hän uhkasi.

      – Minkä vuoksi? sanoi Joe harmistuneena. – Leijat ovat minun, hän lisäsi siten osottaen olevansa peräti tietämätön niistä omistusoikeus-käsitteistä, mitkä Hiidenpurnussa olivat vallalla.

      Liiga, joka oli susilauman tavoin keräytynyt johtajansa taakse, alkoi kuorossa ulvoa ja naukua.

      – Miksi minä rupeaisin niistä tappelemaan? toisti Joe.

      – Siksi että minä tahdon, vastasi Simson. – Ja siitä, mitä minä tahdon, siitä ei pääse mihinkään. Ymmärrätkös?

      Mutta sitä ei Joe ymmärtänyt. Hän ei tahtonut tunnustaa, että Tiili-Simsonin sana oli lakina San Franciskossa tai missään sen osassa.

      Hänen kunnia- ja oikeuskäsitteitään oli loukattu, hänen verensä alkoi kuohua.

      – Anna nyt ne leijat tänne, ja tee se heti paikalla, hän huusi uhkaavasti ja kurkotti kättään kääröä kohti.

      Mutta Simson veti kätensä takaisin.

      – Tiedätkös, kuka minä olen? hän kysyi. – Minä olen Tiili-Simson, enkä minä annakkaan kenenkä vain hypätä nokalleni!

      – Anna hänen olla, kuiskasi Charley Joen korvaan. – Viis muutamasta leijasta! Älä välitä hänestä – lähdetään pois täältä.

      – Leijat ovat minun, vastasi Joe synkkänä ja itsepäisenä. – Leijat ovat minun, ja minä aion ottaa ne takaisin.

      – Ethän sinä voi tapella koko joukkoa vastaan, väitti Fred. – Vaikka voittaisitkin hänet, niin saisit kumminkin selkääsi noilta toisilta.

      Liiga huomasi heidän neuvottelevan kuiskaten. Se arveli Joen puolestaan epäröivän ja alkoi jälleen ulvoa.

      – Hoh, he pelkäävät! Jänistääkö? ivailivat nuoret veijarit. – Suutaan kyllä osaa soittaa, mutta pelkää, että siisti paita ryvettyy – mitäs mamma silloin sanoisi?

      – Suu kiinni! kivahti johtaja käskevästi, ja he tottelivat.

      – Aiotko antaa minulle leijani? sanoi Joe ja astui päättävästi esiin.

      – Tahdotkos sitten tapella niistä? virkkoi Tiili-Simson yhtä topakkana.

      – Tahdon, vastasi Joe.

      – Hei, tappelu, tappelu! Tulkaas katsomaan! ulvoi liiga täyttä kurkkua.

      – No, minä kyllä pidän huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti, virkkoi samassa karkea miesääni.

      Kaikki tarkastelivat uteliaina miestä, joka oli huomaamatta lähestynyt ryhmää ja yhtäkkiä ilmotti aikovansa valvoa kaksintaistelua. Kadunkulman sähkölampun valossa pojat näkivät, että mies oli iso ja roteva ja puettu työvaatteisiin, kömpelöt jalkineet jalassa; housuja kannatti musta nahkahihna ja päässä oli musta rasvainen lakki. Kasvot olivat harmaat kivihiilen tomusta, avoimena reuhottavan karkean sinisen paidan välistä näkyi kaula ja luja rinta.

      – Kuka te olette? tiuskasi Simson keskeytyksestä suuttuneena.

      – Se ei kuulu sinuun, vastasi tulokas tylysti. – Mutta jos se tieto tekee sinut paremmaksi, niin minä olen lämmittäjänä Kiinaan lähtevässä laivassa ja aion pitää huolen siitä, että kaikki käy rehellisesti. Se on minun asiani; ja sinun asianasi on tapella rehellisesti. Iskekää nyt kiinni älkääkä nahjustelko siinä koko iltaa.

      Nuo kolme toverusta olivat yhtä iloissaan lämmittäjän tulosta kuin Simson joukkoineen oli harmissaan. Liigalaiset neuvottelivat useita minuutteja, ja sitten Simson laski käärön erään toverinsa syliin ja kävi vastustajaa kohti.

      – Tulehan sitten! hän virkkoi heittäen nutun yltään. Joe ojensi takkinsa Fredille ja hyökkäsi Tiili-Simsonia kohti. Hetkisen he seisoivat heristäen toisilleen nyrkkiä. Sitten Simson läimäytti salamannopeudella ankaran iskun, painui taitavasti kumaraan ja livahti saavuttamattomiin.

      Joessa heräsi äkkiä kunnioitus vastustajan taitavuutta kohtaan, mutta siitä oli vain seurauksena se, että koko se suunnaton määrä itsepintaisuutta, mikä hänen luonnossaan piili, jännittyi äärimmilleen, ja hän päätti lujasti päästä voitolle.

      Lämmittäjän läsnäolo vaikutti terveellisesti Simsonin tovereihin, jotka saivat tyytyä vain rohkaisemaan Tiili-Simsonia ja pilkkaamaan toista.

      Molemmat pojat kiersivät yhtämittaa kehää, milloin hyökäten, milloin