Aavoilla ulapoilla. Джек Лондон

illa ulapoilla

      I luku: Sisarukset

      Ensinnä he juoksivat valkoisen rantahietikon poikki hyrskyjen kohistessa takana, ja maantielle ennätettyään he heittäytyivät polkupyöräinsä selkään ja kiitivät vihannoivan puiston halki. Heitä oli kaikkiaan kolme, kolme poikaa yllään kirjavat rapikkomekot, ja he porhalsivat pitkin polkupyörätietä oikein henkensä uhalla, kuten kirjavamekkoisten poikain on tapana. Kenties he ajoivat nopeammin kuin lait ja asetukset sallivat? Ainakin olivat puistonvartijat sitä mieltä; mutta he eivät olleet aivan varmoja asiasta, vaan tyytyivät vain varottamaan, kun pojat suhahtivat ohitse. Nämä noudattivatkin heti huomautusta, mutta jo seuraavassa polvekkeessa se unohtui heiltä, mikä muuten on myöskin kuvaavaa koreamekkoisille poikasille.

      Golden Gate [Golden Gate, noin 1,5 km pituinen ja 6,5 km levyinen salmi, yhdistää San Franciskon lahden kaupungin pohjoispuolella mereen. Suom. huom.] puiston halki he ajoivat edelleen San Franciskoon ja viilettivät pitkiä myötämäkiä niin hurjalla vauhdilla, että jalkamiehet pysähtyivät levottomina heidän jälkeensä tuijottamaan. Sitten heidän koreiden mekkojensa näki vilahtelevan kaupungin kaduilla. Pojat tekivät alinomaa mutkia välttääkseen suuria mäkiä; mutta milloin mäkeä ei käynyt karttaminen, silloin polkimet pantiin vinhasti pyörimään, jotta nähtäisiin, kuka ensimmäisenä huipulle ehtisi.

      Sitä poikaa, joka tavallisesti saapui ensinnä ja johti kilpa-ajoa, toverit nimittivät Joeksi. Tässä leikissä oli "seurattava Jussia", ja "Jussina" oli juuri Joe, joukon karskein ja reippain poika. Mutta kun toverukset ajoivat läntisen kaupunginosan halki, sivuuttaen suuria ja upeita loistopalatseja, ei hän enää nauranutkaan yhtä äänekkäästi eikä niin useinkaan kuin ennen, vaan hiljensi huomaamatta vauhtiaan, kunnes joutui takapäähän. Laguna- ja Valleja-katujen risteyksessä toverit kääntyivät oikealle.

      – Näkemiin, Fred! hän huusi vasemmalle poiketen. – Heipä hei, Charley!

      – Tulethan sitten illalla? huusivat toiset vastaukseksi.

      – En tule – en minä voi tulla tällä kertaa, hän vastasi.

      – Mitä turhia – tule pois! pyysivät toverit.

      – En tule, minun täytyy päntätä illalla – hei vain!

      Hän näytti vakavalta ja hiukan alakuloiseltakin jatkaessaan yksin matkaansa. Sitten hän alkoi päättäväisesti viheltää; mutta vihellys vaimentui melkoisesti, kävi lopulta peräti heikoksi ja laimeaksi ja hupeni viimein kokonaan, kun hän suuntasi pyöränsä suuren kaksikerroksisen kartanon ajotielle.

      – Kas vain, Joe!

      Hän epäröi hieman kirjastohuoneen ovella, hän tiesi kyllä, että sisällä istui Bessie lukea jutuuttaen läksyjänsä. Varmaankin hän suoriutuisi niistä pian, tuumi Joe; ainahan hän ennätti lukea läksynsä ennen päivällistä, ja päivällinen syötäisiin kyllä muutaman minuutin perästä. Hänen omat läksynsä sitä vastoin – niin, niihin ei oltu koskettukaan. Tämä ajatus harmitti häntä. Siinä oli jo kyllin, että ihmisellä oli sisar – joka päälle päätteeksi työntyi olkapäätä vasten nojautumaan, kun toinen parhaillaan läksyjänsä luki. Hän tiesi hyvin itse, ettei hän suinkaan ollut tyhmä. Mutta hän ajatteli alituiseen muita asioita – sille ei mahtanut mitään – ja taisi harvoin läksynsä.

      – Joe kulta, tulehan tänne! kutsui ääni hiukan valittaen.

      – No – mikä nyt on? Joe virkkoi työntäen kärsimättömästi oviverhon syrjään.

      Hän lausui sanat äreällä äänellä, mutta katui melkein samassa tuokiossa, kun kohtasi pienen, hennon tytön kummastelevan, vakavan katseen. Tyttö istui ison pöydän ääressä, jota peittivät korkeat kirjakasat. Hän oli kyyristynyt lyijykynä ja piirustusvihko kädessään niin mahtavaan lepotuoliin, että näytti siinä vieläkin hennommalta ja aremmalta kuin todellisuudessa oli.

      – Mitä, pikku sisko, oikein haluat? virkkoi Joe ystävällisemmällä äänellä ja astui tytön luo.

      Sisar tarttui hänen käteensä ja painoi sitä poskeaan vasten.

      Mielistellen hän ojentui lähemmäksi veljeänsä.

      – Mikä sinua vaivaa, Joe kulta? Etkö kertoisi sitä minulle? hän uteli hellästi.

      Mutta poika oli vaiti. Hänestä oli naurettavaa uskoa huoliaan pikku sisarelle, vaikka tällä sattuikin olemaan paremmat todistukset kuin hänellä itsellään. Ja naurettavaa oli sekin, että sisko rupeaa tiedustelemaan hänen huoliaan.

      Kylläpä hänellä on pehmeä poski, mietti Joe, kun tyttö hiljaa painoi kasvojaan hänen kättänsä vasten. Kun nyt vain voisi temmata sen pois – tämähän oli niin peräti narrimaista. Mutta silloin Bessie tietysti olisi tuntenut mielipahaa; tyhjästähän ne tytöt pahastuvat, hän tuumi.

      Tyttö piteli hänen kättään siten, että saattoi suudella kämmenpuolta. Oli aivan kuin ruusunlehti olisi pudonnut sille – ja sellainen oli hänen tapansa uudistaa kysymyksensä.

      – Ei minua mikään vaivaa, lausui Joe vihdoin; mutta siitä huolimatta pääsi häneltä kuin vahingossa: – Tiedäthän sinä isäni.

      Samassa Bessie näytti yhtä huolestuneelta kuin hän itsekin.

      – Mutta onhan isä niin kiltti ja herttainen, Joe, hän alotti. – Miksi sinä et tahdo tehdä hänelle mieliksi? Ei hän vaadi sinulta liikoja, ja hän tarkottaa vain sinun omaa parastasi. Sinä et olekkaan huonopäinen, kuten toiset pojat. Jos vain viitsisit lukea hiukan…

      – Lukea! huudahti Joe kiivaasti ja tempasi pois kätensä. – Taidat sinäkin ruveta läksyttämään minua. Pian kai kyökkipiika ja tallipoikakin veisaavat samaa virttä!

      Hän työnsi kädet housuntaskuihin ja tuijotti eteensä ajatellen murheellista vastaisuutta, joka oli täynnään loputtomia läksyjä ja läksytyksiä.

      – Eikö sinulla ollut muuta asiaa? hän kysyi ja kääntyi lähtemään.

      Mutta sisar tarttui jälleen hänen käteensä. – Minulla olikin aivan toisenlaista asiaa, mutta sinä näytit niin pahantuuliselta, että minä luulin – tuota noin. – Hän vaikeni, mutta rohkaisi sitten taas mielensä. – Halusin kertoa sinulle, että meillä on aikomus lähteä lauantaina lahden poikki Oaklandiin ja käydä siellä vuoristossa.

      – Keitä on mukana?

      – Myrtle Hayes…

      – Mitä? Semmoinen pikku letus? keskeytti Joe.

      – Eipäs olekkaan mikään letus, sen minä takaan! vastasi Bessie vilkkaasti. – Hän on maailman parhaita tyttöjä!

      – No, se ei sitten merkitse suuriakaan, kun tietää, minkälaisia tyttöjä sinä tunnet. Mutta jatka. Keitä muita sinne tulee?

      – Pearl Sayther ja hänen sisarensa Alice ja Jessie Hilborn ja Sadie French ja Edna Crothers. Siinä ovat kaikki tytöt.

      Joe tuhautti halveksivasti sieramiinsa. – No, entäs pojat sitten?

      – Maurice ja Felix Clement, Dick Shofield, Burt Layton ja…

      – Kyllä riittää – pelkkiä jänishousuja!

      – Minä – minä ajattelin pyytää sinua ja Frediä ja Charleya, virkkoi tyttö hiukan vapisevin äänin. – Sen vuoksi minä kutsuinkin sinua.

      – Mitä te sitten aiotte siellä toimittaa? kysyi Joe.

      – Me kävelemme, poimimme kukkia – unikot ovat jo puhjenneet – syömme päivällistä jollakin hauskalla paikalla ja – ja…

      – Palaatte taas kotiin, lausui Joe päätteeksi.

      Bessie nyökäytti päätään. Joe työnsi jälleen kädet taskuihinsa ja asteli edes ja takaisin.

      – On siinäkin oikea sisarseura, hän virkkoi jyrkästi – ja yhtä tyttömäinen on ohjelmakin. Ei sellainen minulle maistu!

      Bessie puristi yhteen vapisevat huulensa, mutta pysyttelihe urheana. —

      No, mitä sinä sitten haluaisit? hän tiedusteli.

      – Silloin minä otan kernaammin Fredin ja Charleyn mukaani ja toimitan jotain muuta – niin, jotain muuta!

      Hän vaikeni ja katsahti sisareensa. Tämä odotti maltillisena hänen ratkaisuaan, mutta hän tunsi, ettei voinut tulkita tunteitaan ja mielihalujaan. Ja kun hän tuumaili kaikkea,