Luotsina Mississippi-joella. Марк Твен

kuules! – Mitä merkkejä kohden ohjataan silloin, kun on muutettava rantaa, heti Kahdentoistapenikulmankärjen yläpuolella?"

      "Minä – minä en tiedä."

      "Sinä – sinä – et tiedä?" matki hän ääntäni. "Mitä hittoa sinä sitte tiedät, senkin nulikka?"

      "Minä, minä – en mitään."

      "Sinä suuri Pyhä Anttoni! – siinä sinä sanoit toden. Sinä olet tosiaan suurin pässinpää, mitä olen tavannut! – Ja sinä aijot tulla luotsiksi – sinä! – Sinulla ei ole älyä ohjata edes vanhaa lehmää veräjästä sisään!" —

      Ei ollut hyvä olla tekemisissä hänen kanssaan, kun hän joutui tuollaiselle tuulelle. Hän polki ja nosteli jalkojaan, aivan kuin lattia olisi polttanut hänen jalkapohjiaan, samalla kun hän kiehui ja porisi itsekseen. Väliin kiehahti hän yli äyräittensä ja poltti minuakin.

      "Kuuleppas! – Mitä varten sinä luulit minun sanoneen noiden kaikkien niemien nimet, sinä nulikka?"

      Ajattelin vapisten sitä muutamia sekunteja, ja silloin meni paholainen minuun ja houkutteli minut sanomaan:

      "Tuota – tuota – aikani kuluksi, ajattelin minä."

      Se vaikutti kuin punainen vaate sonniin. Hän kirosi ja pärmänttäsi, niin että se teki hänet kai sokeaksi (hän oli juuri aikeissa ajaa suoraan poikki joen), – sillä hän oli ajamaisillaan erään halkoveneen päälle, rikkoen sen perämelan. Laivuri lähetti tietysti täyden panoksen valittuja kirouksia peräämme. Koskaan ei ole kukaan ihminen ollut niin kiitollinen mistään hyvästä työstä kuin Bixby tästä tapauksesta: hän oli nimittäin pakahtua vihasta, ja nyt hän löysi sellaisen, joka voi vastata. Hän avasi luukun, pisti päänsä siitä ulos ja huojensi kukkuraisen sydämensä sellaisella kaunopuheisuudella, jommoista minä en ollut ennen kuullut. Mitä heikommiksi laivurin vannomiset etenivät, sitä suuriäänisemmäksi tuli Bixby ja sitä voimakkaammiksi kohosivat hänen soimauksensa, ja kun hän vihdoin sulki luukun, oli hän kirjaimellisesti "tyhjä." Vaikka olisi vetänyt nuottaa hänen sisäisessä ihmisessään, ei olisi voinut löytää pienintäkään kirousta. Hetken kuluttua sanoi hän minulle mitä ystävällisimmällä äänellä:

      "Poikani, sinun täytyy hankkia itsellesi muistiinpanokirja, ja joka kerran kun minä sanon jotain, on sinun vain kirjoitettava se muistiin ja opeteltava se. Ei ole muuta keinoa tulla hyväksi luotsiksi kuin opetella koko joki ulkoa. Se sinun täytyy tuntea kuin aapiskirjasi."

      Se oli virkistävä tieto, sillä muistini ei koskaan ollut vahva puoleni. Koetin sitäpaitsi pitää rohkeuttani yllä ajattelemalla, että arvokas esimieheni pani hiukan liikoja.

      Pian senjälkeen veti hän eräästä nuorasta ja löi pari iskua suureen soittokelloon. Nyt olivat kaikki tähdet poissa ja oli pimeä kuin säkissä. Kuulin siipirattaitten heittävän vettä rantoja vastaan, mutta en ollut varma, näinkö maata. Joku ääni sanoi myrskykannelta:

      "Missä me olemme, sir?"

      "Joneksen istutuksilla."

      Ajattelin kaikessa hiljaisuudessa kernaasti lyöväni vetoa siitä, etteivät ne olleet siinä. Mutta minä en hiiskunut sanaakaan. Minä vain odotin. Mr. Bixby soitti konekelloja, ja jonkun ajan perästä kääntyi laivan keula maihin päin, lyhty paloi kannella, joku musta olento juoksi maihin, ja ääni, joka varmaankin kuului jollekulle neekerille, sanoi: "Antakaa minulle kapsäkki, Jones" – ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuljimme taas virralle, aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut. Vaivuin taas ajatuksiin ja sanoin sitte – tietysti kuulumattomasti: "No niin, että hän löysi istutukset, on pelkkä onnellinen sattuma, jommoisia tapahtuu yksi sadassa vuodessa", – ja minä tosiaan uskoin niin.

      Kun olimme kulkeneet noin seitsemän- tai kahdeksansataa penikulmaa jokea ylöspäin, olin mukiinmenevästi oppinut ohjaamaan laivaa päivänvalolla, ja ennenkuin saavuimme S: t Louisiin olin ottanut muutamia edistysaskeleita, vaikkakin hyvin vähäpätöisiä, taidossa yöllä ohjata sitä. Minulla oli muistiinpanokirja, joka oli sullottu täyteen kaikenlaisten kaupunkien, niemien, särkkien, saarien, väylien, matalien y.m. nimiä: mutta muistikirjaan sitte rajoittuvatkin kaikki tietoni; päässä ne eivät tahtoneet pysyä. Sydäntäni särki, kun ajattelin, että minulla joka tapauksessa on ainoastaan puolen jokea kirjoitettuna muistiin, sillä kun vahtivuoroamme kesti vain neljä tuntia, jota seurasi neljän tunnin lepo, vaihdellen samalla tapaa päivällä ja yöllä, niin jäi aina neljän tunnin tyhjä aukko kirjaani joka kerta kun olin ollut nukkumassa, aina matkan alusta asti.