Luotsina Mississippi-joella. Марк Твен

huolettomasti kumartumatta konekannen aitauksen yli, herättääkseni rannalla olevien poikien kateutta ja nauttiakseni siitä. Jolleivät ne näyttäneet huomaavan minua, aivastin minä herättääkseni niiden huomion tai siirrähdin sellaiseen paikkaan, jossa niiden oli mahdoton kääntää huomiotaan minusta. Ja heti kun huomasin, että ne katselivat minua, aloin haukotella ja ojennella itseäni sekä muulla tavoin osottaa, että olin kerrassaan ikävystynyt ja kyllästynyt matkustamiseen.

      Olin koko ajan paljain päin ja oleskelin parhaastapäästä tuulessa ja auringonpaahteessa, saadakseni niin pian kuin mahdollista itselleni vanhan matkustajan ahavoittuneen ja päivänpolttaman ihon. Jo seuraavana päivänä sain tuntea iloa, joka täytti sieluni mitä puhtaimmalla kiitollisuudella: nahka rupesi halkeilemaan kaulastani ja nenältäni. Oikein minä toivoin, että pojat ja tytöt siellä kotona olisivat minut nähneet nyt.

      Ennen pitkää saavuimme Louisvilleen – tai ainakin sen välittömään läheisyyteen. Me tartuimme pohjaan joillekin särkille keskelle virtaa ja jäimme makaamaan siihen neljäksi päivää. Aloin sinä aikana tuntea itseni niin kotiutuneeksi laivalla kuin olisin kuulunut perheeseen jonkinlaisena kapteenin pikkupoikana ja perämiehen nuorempana veljenä. Ei kukaan voi kuvitella, kuinka ylpeäksi tunsin itseni huomatessani tämän, tai miten liikuttava ja sydämellinen hellyys noita ihmisiä kohtaan alkoi täyttää sydäntäni. En voinut arvata silloin, kuinka syvästi ylpeä laivamies halveksii kurjan maalla-asujan moista julkeutta. Ennen kaikkea paloi minussa halu kääntää suuren, kiivaan ensimäisen perämiehen huomio itseeni. Tässä tarkoituksessa pidin häntä herkeämättä silmällä, toivoen vihdoin saavani tilaisuuden tehdä hänelle jonkun palveluksen. Tämä tilaisuus tuli viimein. Yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti joku temppu lastauksessa, ärjäsi äkkiä perämies kääntymättä erikoisesti kehenkään: "Tänne kanki!" Minä, joka tavallisuuden mukaan olin lähettyvillä, ehätin kaikkien edelle, riensin silmänräpäyksessä hänen eteensä ja sanoin nöyrästi: "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se on, niin minä juoksen heti hakemaan!"

      Jos joku lumppujen kerääjä tarjoutuisi äkkiä Venäjän keisarille suorittamaan hänen hyväkseen jonkun mutkikkaan valtiollisen tehtävän, olisi mahdotonta, että tämä valtias tulisi enemmän hämmästyneeksi kuin "Paul Jonesin" perämies silloin minun rohkeasta esiintymisestäni. Hän lakkasi totisesti kiroomastakin. Hän seisoi hiljaa kädet sivulla ja tirkisteli alas minuun. Tarvittiin kymmenen sekuntia ennenkuin hän oli saanut kootuksi takaisin hämmentyneet sielunkykynsä. Sitten hän sanoi painavasti: "No, jopa h – ssä!" ja kääntyi takaisin työhönsä näköjään aivan kuin oltuaan silmä silmää vastaan jonkun ongelman kanssa, joka on liian monimutkainen ratkaistavaksi.

      Minä piilottelin ja etsin yksinäisyyttä koko lopun päivää. En mennyt alas päivälliselle; viivyttelin menemästä illallisellekin siksi kunnes kaikki muut olivat lopettaneet. En enää tuntenut olevani miehistön kanssa niin läheistä sukua kuin aamulla. Mutta vähitellen heräsivät elonhenget minussa samalla kun taas menimme virtaa alaspäin. Olin pahoillani siitä, että vihasin perämiestä niin hirveästi kuin vihasin, sillä itse asiassa oli mahdotonta kenenkään – ainakaan pojan – olla ihailematta häntä. Hän oli kookas, leveäharteinen ja jäntevä, ja hänen kasvonsa olivat melkein kokonaan parran peittämät; hänen oikeaan käsivarteensa oli tatuoitu punainen ja sininen nainen molemmin puolin sinistä ankkuria, jossa oli punainen köysi; – ja mitä kirouksiin tulee, oli hän mestari. Kun hän oli lastausta valvomassa, pysyttelin aina hänen läheisyydessään kuuntelemassa ja katselemassa häntä. Hän oli kokonaan oman majesteettitunteensa läpitunkema ja antoi muidenkin sen tuntea. Jos hän antoi pienimmänkin käskyn, laukasi hän sen kuin pitkäisen leimauksen ja antoi sitä seurata pitkän, kierivän ukkosenjyrinän kirouksina. En voinut olla mielessäni vertaamatta sitä tapaa, jota tavallinen maanjussi käyttää käskyjä antaessaan ja sitä millä perämies niitä antoi: Jos joku tavallinen ihminen esim. tahtoisi maihinmenosillan muutetuksi jalan verran, sanoisi hän melkein varmasti näin: "Kuules, Jussi tai Ville, ole hyvä ja siirrä tätä rantaporrasta vähän." Mutta paneppa perämies hänen sijaansa, niin saat silmänräpäyksessä kuulla hänen ärjyvän: "Hei tänne, senkin kelvottomat kuhnukset! – Nostakaa rantaporras ales ensin, kuuletteko! Nostakaa rantaporras ales ensin, sanon minä! – Nopeasti toimeen! – Mitä tuhannen miljoonaa paistettua pikkupirua te siekailette? – Ettekö saa jalkojanne liikkumaan, senkin kirotut maamyyrät! – Kuuletteko mitä minä sanon? – Jalat liikkeelle! – No, ettekö te nosta rantaporrasta ensin? Mitä? – Mitä? – Enemmän taaksepäin! – Enemmän taaksepäin! – No, kiirehtikää, sanon minä, muuten niin – ! – Istu ja pala! – Nukutteko te, miehet – No, niin – minnekä sinä sen tynnyrin aiot viedä? – Perään päin, sanon minä, perään päin, muuten pakotan sinut nielemään sen kokonaan, – no, tuleeko siitä mitään, senkin – senkin kilpikonnan ja pattijalkaisen hautajaishevosen välimuoto!!!!"

      Olisin suonut osaavani puhua sillä tavalla.

      Kun särkyneet tunteeni olivat alkaneet jonkun verran tyyntyä perämiehen kanssa sattuneen ikävän kohtauksen jälkeen, aloin vähitellen kainosti lähennellä yhtä laivan vaatimattomimmista virkailijoista – yövartijaa. Aluksi hän minulle ärjyi, mutta lopulta uskalsin tarjota hänelle uuden savipiipun, ja tämä saattoi hänet lempeämmälle tuulelle. Sallipa hän minun istua vierellään ison kellon lähellä myrskykannella, ja antautuipa aikaa myöten kanssani keskusteluunkin. Hän olisi tuskin voinut muuta tehdäkään, niin selvästi osotin minä, kuinka suurta kunniaa tunsin hänen alentuvaisuudestaan, ja niin hartaasti kuuntelin jokaista sanaa, mikä kirposi hänen huuliltaan. Hän nimitteli minulle ne epäselvät niemet ja saaret, joiden ohi soluimme yön pimeydessä, ja vähitellen alkoi hän puhua itsestään ja kertoa minulle elämänsä vaiheita. Hän näytti tosin hentomieliseltä ollakseen mies, jolla on kuusi dollaria palkkaa viikossa. Mutta minä imin ahnaasti joka ainoan sanan uskolla, joka olisi voinut siirtää vuoria, jos se vain olisi tullut järkevästi käytettyä. Mitäpä minuun kuului, että hän oli likainen, rasvainen ja löyhkäsi paloviinalle? Mitäpä minuun kuului, ettei hänen puheensa ollut kieliopin mukaista ja että hänen kiroilunsa oli niin huonotekoista, että sen pikemmin voi sanoa laimentaneen hänen keskusteluaan? – Hän oli suurta vääryyttä kärsinyt ihminen, kovaa kokenut mies, ja siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Kun hän kehitti surullista historiaansa, tippuivat hänen kyyneleensä lyhdylle, jota hän piti polvillaan, ja minäkin itkin osaaottaen. Hän kertoi olevansa englantilaisen aatelismiehen poika. Hänen isänsä piti hänestä, mutta vieroi häntä, sentähden että hän oli pieni; ja senvuoksi lähetettiin hänet jo lapsena "yhteen noista vanhoista, ikivanhoista akatemioista" – , hän oli unohtanut nimen. Aikoinaan kuoli aatelismies, minkä jälkeen minun surkuteltavan ystäväni äiti "kahmasi" koko omaisuuden ja "syrjäytti" hänet. Sitte kun äiti oli syrjäyttänyt hänet, onnistui muutamien ylhäisön jäsenten, joihin hän oli ystävällisissä suhteissa, hankkia hänelle paikka kajuuttavahtina eräällä aluksella; – ja tästä kohdasta alkaen heitti yövartijani kaikki ajan, paikan ja mahdollisuuden estävät kahleet ja syöksyi päistikkaa kertomukseen, joka oli täynnä mitä uskomattomimpia seikkailuja – kertomukseen, joka oli niin verinen ja niin täpötäysi mitä järkyttävimpiä ja itsetiedottomia konnankoukkuja, että minä istuin hengitystäni pidätellen, ihmeissäni, lumottuna, väristen, ihaillen ja jumaloiden! – Olipa kova kolaus, kun sittemmin keksin, että mielenkiintoinen yövartijani itse asiassa oli yksinkertainen, raaka, tietämätön, hentomielinen juoppohullu, joka oli ravinnut mielikuvitustaan kiihottavilla nurkkanovelleilla ja rikosromaaneilla, joista hän oli kokoonpannut tämän lorun; sen oli hän sitte kertonut minuntapaisilleni herkkäuskoisille nuorukaisille niin usein, että vihdoin itsekin oli alkanut uskoa sitä.

      III

      Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla, onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni, sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella, menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.

      New