Johanna d'Arc. Марк Твен

ymmärrystään.

      Hän sanoi meille, että matkustaisimme etupäässä yönaikana ja lepäisimme päivällä, koska suurimmaksi osaksi oli kuljettava vihollisen alueella.

      Hän käski meidän myös varustautua matkalle kenenkään tietämättä, koska hän aikoi huomaamatta lähteä kaupungista, – hän nimittäin pelkäsi, että huhu lähdöstämme tulisi vihollisten korville, jolloin me varmaankin olisimme joutuneet kiinni.

      "Nyt on vain päätettävä, minä päivänä lähdemme täältä, jotta tiedätte ajoissa varustautua matkaan. Kolmen päivän kuluttua on meidän lähteminen – kahdentenakolmatta päivänä."

      Niin pääsimme lähtemään. Nuo kaksi aatelismiestä näyttivät levottomilta ja masentuneilta ja ritari Bertrand sanoi:

      "Kuinka hän tietää, että linnanherra silloin antaa hänelle saattojoukon ja kirjeen kuninkaalle? – Minusta päivän ja hetken edeltäkäsin määrääminen on turhaa, kun kaikki näyttää niin epävarmalta."

      "Koska hän on määrännyt lähtöpäivämme, niin voimme olla tyytyväisiä", minä sanoin. "Äänet ovat häntä varmaankin neuvoneet. Meidän on vain totteleminen."

      Ja me tottelimme. Johannan vanhemmille lähetettiin sana, että tulisivat kaupunkiin niinä päivinä, vaikk'ei mainittu syytä tähän kiireeseen.

      Koko sen päivän näin Johannan levottomana tarkastavan jokaista uutta tulokasta, mutta ne, joita hän odotti, eivät kuitenkaan saapuneet. Mutta pimeän tullen hänen toivonsa katosi ja kyyneleet nousivat silmiin. Kohta hän ne kuitenkin kuivasi ja sanoi:

      "Niin se kaiketi on sallittu – minun täytyy taipua Herran tahtoon."

      De Metz lohdutti häntä ja sanoi:

      "Ei linnanherra vielä ole laittanut sanaa – he tulevat ehkä huomenna – ja – "

      "Ei siitä tule mitään", keskeytti Johanna. "Yöllä me lähdemme."

      Ja niin kävi. Myöhään illalla tuli linnanherra vahtineen ja miehineen, jotka pitelivät tulisoihtuja ja jätti hänelle pienen joukon aseellisia miehiä ja kirjoituksen kuninkaalle. Viimeksi otti hän oman miekkansa ja pani sen omin käsin Johannan vyölle, sanoen:

      "Olit oikeassa, lapseni. Tappio kärsittiin sinä päivänä kuin sanoit.

      Pysyn sanassani. Mene nyt Herran nimessä – tulkoon mitä tulee."

      Johanna lausui linnanherralle kiitoksensa ja tämä lähti pois.

      Kohta sammuivat tulet kaikista taloista ja sitten kuljimme me pitkin hiljaisia katuja, kunnes kaupungin läntisen portin kautta katosimme pimeyteen.

      Kolmas luku

      Meitä oli viisikolmatta-henkinen, hyvin varustettu joukko. Ratsastimme kaksittain, Johanna veljineen keskellä, Jean de Metz etupäässä ja ritari Bertrand viimeisenä, jotta ei kukaan olisi voinut karata. Parin kolmen tunnin kuluttua piti meidän olla vihollisen alueella ja silloin ei varmaankaan kukaan uskaltanut poistua seurueesta. Vähitellen alkoi kuulua kirouksia, valituksia ja voivotuksia eri tahoilta pitkin linjaa ja kysyttäessä saatiin tietää, että monet miehistä olivat talonpoikia, jotka eivät koskaan ennen olleet istuneet hevosen selässä ja nyt pitivät ratsastamista varsin vaivaloisena. Linnanherra oli väkivallalla ja uhkauksilla pakottanut heidät lähtemään, koska hänellä itsellään ei ollut kyllin väkeä. Nämä pakkosotilaat oli hän asettanut vanhan, kokeneen soturin valvonnan alaiseksi, ja tällä oli käsky armotta tappaa se, joka aikoi karata.