Johanna d'Arc. Марк Твен

mikä on asiasi, lapseni?"

      "Asiani sinulle, linnanherra Robert de Baudricourt on se, että laittaisit sanan Dauphinille, että hän odottaisi eikä lähtisi heti taistelemaan vihollisiaan vastaan, sillä Jumala aikoo nyt lähettää hänelle apua."

      Tuo outo asia hämmästytti seuruetta ja moni lausui: "Tyttö raukka on järkensä menettänyt."

      Linnanherra rypisti kulmiaan ja sanoi:

      "Mitä joutavia? Kuningas – eli Dauphin, niinkuin sinä sanot – ei tarvitse semmoisia sanomia. Hän kyllä odottaa ilman niitäkin – se on varma. Eikö sinulla ole muuta asiaa?"

      "On se, että sinun pitää antaa minulle joukko aseellisia miehiä, jotka saattavat minut Dauphinin luo."

      "Mitä sanot? Miksi niin?"

      "Että hän tekisi minut sotajoukkonsa johtajaksi, sillä minulta on käsky, että minun pitää ajaa englantilaiset maasta ja asettaa kruunu laillisen kuninkaamme päähän."

      "Mitä – sinä? Sinähän olet vain lapsi!"

      "Mutta minulle on sittenkin annettu tuo käsky."

      "Todellakin? Ja milloin tuo kaikki tapahtuu?"

      "Ensi vuonna hän on kruunattava ja sitten hän yhä edelleen on oleva

      Ranskan kuningas."

      Nyt purskahtivat kaikki suureen nauruun, ja kun se vähän hiljeni, kysyi linnanherra:

      "Kuka sinut on tänne lähettänyt tuommoisia loruja laskemaan?"

      "Herrani."

      "Mikä Herra?"

      "Taivaallinen kuningas."

      Moni mutisi: "tyttö raukka, tyttö raukka!" ja toiset: "hän on hupsu – perin hupsu." Linnanherra kutsui vanhaa Laxartia ja sanoi:

      "Vie, moukka, pois tuo hullu tyttö ja anna hänelle hyvä selkäsauna.

      Se on parasta rohtoa tuommoisille tuumille."

      Kun Johanna kääntyi poismennäkseen, sanoi hän yksinkertaisesti:

      "Te ette anna minulle sotamiehiä, mutta en ymmärrä miksi, sillä Herrani on teitä käskenyt. Niin, hän itse on minut lähettänyt, sentähden täytyy minun tulla vielä uudestaan ja silloin sinun pitää täyttää pyyntöni."

      Hänen mentyään puhuttiin ja ihmeteltiin vielä kauvan tuota tapausta. Vartijat ja palvelijat kertoivat siitä kaupungilta, sieltä levisi sanoma maaseudulle, ja kun me palasimme Domrémyhin, oli huhu ehtinyt sinne ennen meitä. Johanna parka oli nyt kaikkein huulilla ja hänen omat kyläläisensä nauroivat ja pilkkasivat häntä.

      Ei kukaan hänen rakkaista lapsuuden tovereistaankaan häntä puolustanut, mutta Haumette, pikku Mengette ja minä olimme kuitenkin hänelle uskollisia ystäviä. Hänen isänsäkin oli kovin vihastunut siitä, että Johanna sanoi menevänsä sotaan, ja hänen vanhempansa pitivät häntä tarkasti silmällä, ettei hän pääsisi lähtemään kylästä. Tuo kaikki koski kipeästi Johannaan, joka sen vuoksi salaa vuodatti monta kyyneltä. Mutta julkisuudessa hän aina näytti levolliselta, lempeältä ja hiljaiselta niinkuin ennenkin.

      Niin kului kesä, ja kun vanhemmat huomasivat, että tyttö oli luja päätöksessään, toivoivat he Johannan menevän naimisiin Paladinin kanssa, joka selitti, että Johanna jo muutamia vuosia sitten oli luvannut tulla hänen vaimokseen.

      Mutta sen Johanna lujasti kielsi eikä mikään saanut häntä tähän ehdotukseen suostumaan. Hän puolusti itseään niin arvokkaasti ja viisaasti, että kylän arvokkaimmat henkilötkin sitä ihmettelivät ja rupesivat jälleen kunnioituksella häntä kohtelemaan. Isä ja äitikin häneen vihdoin leppyivät.

      Mutta kesän ja syksyn kuluessa oli Johannalla kuitenkin paljon huolia; Salisbury oli joukkoineen Orleansin edustalla ja Ranskan taivas oli synkkäin pilvien peitossa. Äänet käskivät kuitenkin hänen odottamaan eivätkä antaneet hänelle mitään erityisiä määräyksiä. Niin tuli talvi ja aika kulki kulkuaan; – mutta vihdoin koitti tapahtumain hetki.

      TOINEN KIRJA

      Sodassa ja taistelussa.

      Ensimmäinen luku

      Tammikuun viimeisenä päivänä 1429 tuli Johanna enonsa Laxartin seurassa luokseni ja sanoi:

      "Aika on tullut. Ääneni puhuvat minulle selvää kieltä ja sanovat, mitä pitää tehdä. Ennen kahden kuukauden kuluttua täytyy minun olla Dauphinin luona."

      Hän oli iloisen ja rohkean näköinen. Tuo hänen reippautensa vaikutti taas minuun, jotta sydämmeni alkoi sykkiä nopeammin ja olin kuulevinani rumpujen pärinää ja aseellisten miesten astuntaa.

      "Minä uskon sen", sanoin.

      "Minäkin sen uskon", sanoi vanha Laxart. "Tähän asti olen epäillyt, kun hän puhui, kuinka Jumala on lähettänyt hänet sotaan pelastamaan maatamme. Mutta nähtyäni hänen seisovan levollisena ja rohkeana kaikkien noiden ylhäisten valtamiesten edessä ja kuultuani hänen puhuvan heille, uskon, ettei hän sitä olisi voinut tehdä, ellei Jumala olisi ollut hänen kanssaan. Olen siis valmis kaikessa nöyryydessä tottelemaan ja seuraamaan häntä, mihin hän vain käskee."

      "Enoni on hyvin hyvä minulle", sanoi Johanna. "Pyysin häntä tulemaan ja puhumaan äidilleni, että tämä sallisi minun mennä hoitamaan hänen vaimoaan, joka on heikko. Kaikki on valmiina ja me lähdemme huomenaamuna. Enon luota menen ennen pitkää Vaucouleursiin ja odotan siellä, kunnes pyyntööni suostutaan. Keitä olivat ne nuoret aatelismiehet, jotka istuivat sinun vasemmalla puolellasi linnanherran päivällisillä?"

      "Toinen oli jalosukuinen herra Jean de Novelonpont eli de Metz – toinen oli herra Bertrand de Poulengy."

      "Molemmat hyviä miehiä ja jaloja ritareja – panin sen merkille – niistä saan auttajia. – Mitä näen kasvoistasi? – epäilystä."

      Olin päättänyt aina sanoa hänelle totuuden enkä salata mitään.

      Sentähden vastasin:

      "He luulivat sinua mielipuoleksi ja surkuttelivat onnettomuuttasi – niin he todellakin luulivat."

      "Viisas luopuu tuumistaan, kun huomaa olevansa väärässä", sanoi hän levollisesti. – "He saavat nähdä erehtyneensä ja kun lähden täältä, tulevat he mukaani. Tapaan heidät varmaankin kohta – näytät sinäkin epäilevän, etkö usko minua?"

      "E-en. – Muistin vain, että sinä näit heidät vuosi takaperin ja etteivät asu siellä, olivat vain käymässä."

      "He tulevat takaisin. Mutta nyt asiaan. Tulin antamaan sinulle muutamia käskyjä. Sinun pitää seurata minua jonkun päivän kuluttua. Toimita asiasi, sillä sinä et niin pian palaa takaisin."

      "Lähtevätkö Jean ja Pierre myöskin?"

      "Eivät – eivät vielä. Myöhemmin he tulevat ja tuovat vanhempaini siunauksen ja suostumuksen, että saan noudattaa kutsumustani. Silloin tulen rohkeammaksi – sillä heidän vastustuksensa heikontaa minua." Hän oli hetken ääneti ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sitten hän lisäsi: "Tahtoisin sanoa jäähyväiset pikku Mengettelle. Saata hän huomenaamuna aikaiseen kylän ulkopuolelle – hänen pitää seurata minua kappale matkaa."

      "Entä Haumette?"

      Nyt hänen mielensä masentui; hän rupesi itkemään ja sanoi:

      "Ei, ei, – hän on minulle liian rakas – en voisi sitä kestää, koska tiedän, etten enää koskaan saa häntä maailmassa nähdä."

      Seuraavana aamuna noudin Mengetten ja me neljä kuljimme aamukylmässä pitkin kylätietä, kunnes kotikylä oli kaukana takanamme; sitten molemmat tytöt sanoivat jäähyväiset syleillen toisiaan ja valittivat eron ikävyyttä kyyneleitä vuodattaen. Ja Johanna silmäili kauvan kaukaista kyläänsä ja Haltijapuuta ja tammimetsää ja kukoistavaa kenttää ja jokea, ikäänkuin olisi tahtonut ijäksi painaa muistiinsa nuo tutut paikat, sillä hänestä tuntui kuin ei hän enää milloinkaan