Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista. Роберт Стивенсон

nimeäkään», vastasin minä.

      »No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!

      Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä, minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.

      »Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»

      Ihmeekseni ei hän sytyttänyt kynttilää eikä lamppua, meni vain muutamaan pimeään käytävään, alkoi ähkien ja puhkien kompuroida ylös pitkiä portaita ja pysähtyi avoimen oven eteen. Minä olin seurannut hänen kintereillään parhaani mukaan hapuillen ja tunnustellen tietä. Hän pyysi minua astumaan sisään, ilmoittaen tämän olevan minun huoneeni. Seurasin hänen pyyntöään, mutta pysähdyin muutaman askeleen otettuani ja pyysin tulta voidakseni käydä nukkumaan.

      »Mitä vielä», sanoi hän, »onhan nyt kirkas kuutamo.»

      »Eihän nyt valaise kuu eikä tähdet. Täällähän on pimeä kuin haudassa», koetin minä selittää. »En minä voi nähdä sänkyäkään.»

      »Joutavia!» sanoi hän. »Tulta en minä kärsi huoneessa. Minä pelkään pahasti tulta. Hyvää yötä vain, David poikaseni.»

      Ennenkuin ehdin tehdä uusia vastaväitteitä, paiskasi hän oven kiinni, ja minä kuulin hänen lukitsevan sen ulkoapäin. Nyt en tiennyt pitikö minun nauraa vai itkeä. Huone oli kylmä kuin kellari, ja vuode, jonka lopulta löysin, kostea kuin suosammal. Onneksi olin kuitenkin ottanut mukaan myttyni ja peitteeni, ja käärien viimemainitun ympärilleni, heittäydyin suuren sängyn viereen ja vaivuin raskaaseen uneen.

      Päivän koittaessa heräsin ja huomasin olevani suuressa huoneessa, jonka seinät oli verhottu nahalla ja huonekalut koruompeluksilla varustettu. Valoa virtasi sisään kolmesta suuresta ikkunasta. Kymmenen tahi parikymmentä vuotta sitten se oli varmaan ollut niin miellyttävä makuukamari kuin toivoa voi, mutta kosteus, lika ja huono hoito sekä hiiret ja hämähäkit olivat sen sillä välin piloille turmelleet. Moni ikkunanruutu oli sitäpaitsi rikki ja siivo huoneessa oli todella sellainen, että minä päätin setäni täällä viettäneen jonkun aikaa vihastuneiden naapuriensa piirittämänä – mahdollisesti Jennet Cloustonin piiritystä johtaessa.

      Ulkona paistaa hellitteli aurinko, ja kun kurjassa huoneessani oli tavattoman kylmä, aloin koputtaa ja huutaa siksi kuin vanginvartiani tuli laskemaan minut ulos. Hän vei minut kaivolle rakennuksen takapuolelle ja kehoitti minua »pesemään naamani, jos halusin». Sen tehtyäni osailin omin neuvoin keittiöön, jossa setäni oli tehnyt tulen ja keitti parhaillaan kauravelliä. Pöydälle oli nyt asetettu kaksi vatia ja kaksi sarvilusikkaa, mutta kaljaa oli vain yksi kupillinen. Mahdollisesti ilmaisi katseeni kummastusta sen johdosta, ja setäni huomasi sen, koskapa hän kysyi ikäänkuin vastaukseksi mietteisiini, tekikö minun mieleni olutta – siksi hän kaljaansa nimitti.

      Sanoin niin olevan asianlaidan, mutta hänen ei tarvitsisi siitä välittää.

      »No, no!» tokaisi hän. »En minä tahdo kieltää sinulta mitään tarpeellista.»

      Hän otti hyllyltä esiin toisen kupin. Mutta sen sijaan, että olisi täyttänyt sen kalja-astiasta, hän kaasi hämmästyksekseni siihen puolet toisesta kupista. Se oli jotain sellaista jalomielisyyttä, joka sai minut pidättämään henkeäni. Jos setäni todellakin oli saituri, oli hän niin juuriaan myöten, että hän miltei sai paheen arvokkaalta näyttämään.

      Syömästä päästyämme setäni aukasi erään laatikon ja veti sieltä esiin savipiipun ja tupakkaa, josta otti piipun täyden, ennenkuin sulki takaisin laatikkoon. Sen tehtyään hän istuutui äänettömänä piippuaan imien ikkunan ääreen auringonpaisteeseen. Silloin tällöin hän käänsi harhailevan katseensa minuun, kysäisten aina silloin jotakin. Kerran hän virkkoi: »Entä äitisi?» Ilmoitettuani, että hänkin on kuollut, huudahti hän: »Hän oli kaunis tyttö!» Pitkän vaitiolon jälkeen hän kysyi: »Keitä ystäviä sinulla sitten on?»

      Kerroin hänelle, että niitä olivat kaikki Campbell-nimisen perheen jäsenet, vaikka heistä ainoastaan yksi, pappi, oli autellut minua. Mutta silloin aloin tuumia, että setäni sai liian tarkan selon asemastani, ja kun olin hänen kanssaan kahden kesken, en olisi tahtonut hänen pitävän minua turvattomana.

      Hän näytti mietiskelevän itsekseen tätä seikkaa, ja hetkisen kuluttua hän lausuikin: »David, poikaseni, sinä olet osunut oikeaan paikkaan tullessasi setä Ebenezerin luo. Minulla on suuret tuumat sukumme suhteen ja minä aion kohdella sinua oikeudenmukaisesti. Mutta sillä välin kuin minä mietiskelen, mikä sinulle olisi paras toimi – lakimiehen, papin vaiko sotilaan, josta pojat enimmän pitävät – en kärsi Balfourien alentuvan ylämaalais-Campbellien joukon edessä, ja pyydän sentähden sinua pitämään kielesi lukossa. Ei yhtä kirjettä, ei minkäänlaista viestiä, ei niin sanaa kellekään: taikka – tuossa on oveni.»

      »Setä Ebenezer», lausuin minä, »minulla ei ole pienintäkään syytä epäillä teillä olevan muita kuin hyviä aikomuksia minun suhteeni. Siitä huolimatta pitäkää mielessänne, että minä tunnen oman arvoni. Omasta tahdostani en suinkaan tullut luoksenne. Ja jos ajatte minut ulos, lähden empimättä.»

      Hän näytti joutuvan kokonaan pois suunniltaan.

      »So, so, poika», virkkoi hän. »Elähän nyt! Odota päivä tahi pari. En minä mikään noita ole, löytääkseni onnesi vellivadin pohjalta. Mutta annahan minulle aikaa päivä tahi pari, eläkä virka sanaakaan kellekään, niin toden totta teen sinulle oikeutta myöten.»

      »Hyvä juttu», vastasin minä, »siinä on kylliksi. Jos tahdotte auttaa minua, olen siitä iloinen, eikä kukaan tule saamaan vihiä asiasta.»

      Minusta näytti (liian aikaiseen, voin nyt sanoa) siltä kuin olisi setäni nyt vallassani, ja aloin sen tähden selvittää hänelle, että vuoteeni ja makuuvaatteeni täytyy tuulettaa ja panna kuivamaan auringonpaisteesen, sillä sellaisessa pesässä en mitenkään saata nukkua.

      »Sinunko vai minun taloni tämä on?» tiuskasi hän ankarasti ja vaikeni sitten äkkiä. »Ei, ei», jatkoi hän hetken perästä, »en minä sitä tarkoita. Mikä on minun on sinunkin, David poikaseni, ja mikä on sinun on minunkin. Veri on vettä sakeampi, eikä täällä ole muita eläviä olennoita kuin sinä ja minä.»

      Ja sitten hän alkoi tehdä selkoa suvustamme, sen laajuudesta ja isästään, joka alotti talon rakentamisen, sekä itsestään, joka keskeytti rakentamisen, se kun muka oli jumalatonta tuhlausta.

      Silloin päätin kertoa hänelle, mitä Jennet Clouston oli käskenyt sanomaan.

      »Se roisto!» huudahti hän. »Kaksitoistasataa ja viisitoista – sehän on juuri niin monta päivää kuin on kulunut siitä kun sen roiston saatoin vararikkoon! No hyvä, David, hänet täytyy paistaa kuumilla kivillä ennenkuin minä olen tyydytetty! Noita-akka – ilmeinen noita-akka! Minä lähden lakimiesten puheille.»

      Näin sanoen hän avasi erään arkun ja otti sieltä vanhat, mutta hyvin säilytetyt liivit ja takin sekä jotenkin hyvän huopahatun, kuitenkin ilman nauhaa. Ne hän puki kiireesti päälleen ja oli juuri ulos lähdössä, kun joku ajatus juolahti hänelle päähän.

      »Minä en voi heittää sinua yksiksesi tänne taloon», sanoi hän. »Minun täytyy jättää sinut ulos ja lukita ovet.»

      Veri syöksähti päähäni.

      »Jos jätätte minut ulos lukittujen ovien taa, näette minut viimeisen kerran teille ystävällisenä.»

      Kalpeana ja huultaan purren hän pyörähti silloin takaisin.

      »Ei tällä tavoin», virkkoi hän vihaisesti katsellen huoneen nurkkaan, »ei tällä tavoin minun suosiooni päästä, David.»

      »Hyvä herra», lausuin minä, »ikänne ja sukulaisuutemme