Ryöstölapsi: Kertomus David Balfourin seikkailuista. Роберт Стивенсон

paljon hauskoja asioita, joista muutamat olivat opettavaisiakin. Ja kapteenikin, joka muuten enimmäkseen piti minut tarpeellisen välimatkan päässä, saattoi toisinaan käydä puheliaaksi ja kertoa minulle ihanista maista, joissa hän oli käynyt. Ransome paran varjo painoi luonnollisesti meitä kaikkia ja minua ja erittäinkin Mr Shuania kaikista raskaimmin. Sitäpaitsi oli minulla toinen, yksityinen huoli. Olin näet näiden miesten minulle häpeällisessä palveluksessa, miesten, joita halveksin ja joista yksi oli ansainnut vähintäänkin hirsipuun. Se oli huolenani nykyisyydestä. Ja tulevaisuuteni – sen valossa näin vain raatavani orjana tupakkapelloilla neekerien parissa. Mr Riach ei ruvennut enää, arvattavasti varovaisuuden vuoksi, kanssani puheisiin asiastani, ja kapteeni, koettaessani lähestyä häntä, työnsi minut pois luotaan kuin koiran eikä tahtonut kuulla sanaakaan. Siten kului päivä toisensa jälkeen ja rohkeuteni väheni vähenemistään. Lopulta olin iloinen, kun sain edes tehdä työtä, joka esti minua ajattelemasta.

      9 LUKU

      Alan Breck ja hänen kultavyönsä.

      Vähän toista viikkoa oli kulunut, ja sillä aikaa kävi huono onni, joka »Covenantia» oli tähän asti matkalla seurannut, yhä ilmeisemmäksi. Muutamina päivinä priki pääsi jonkun matkaa eteenpäin, toisina se taas ajautui suorastaan taaksepäin. Lopulta olimme joutuneet niin kauas etelään, että koko yhdeksännen päivän purjehdimme edestakaisin Cape Wrathin ja sen molemmin puolin kohoavien jylhien ja kallioisten rantain näkyvissä. Tämän johdosta pitivät päälliköt neuvottelun, jossa tehtyä päätöstä minä kyllä en ymmärtänyt, mutta sen seurauksen näin. Entistä epäedullista tuulta käytimme näet eduksemme ja laskimme etelää kohti.

      Kymmenennen päivän illalla pienenivät laineet ja paksu valkoinen sumu kietoi kaiken märkään vaippaansa, niin ettei nähnyt prikin toisesta päästä toiseen. Koko iltapuolen päivää näin kannella käydessäni miesten ja päälliköiden tirkistelevän reilingin yli »tyrskyjä etsien», kuten he sanoivat. Vaikka tuosta en vähääkään ymmärtänyt, vainusin kuitenkin vaaraa, ja olin sen tähden peloissani.

      Noin kello kymmenen aikaan yöllä, palvellessani Mr Riachia ja kapteenia illallis-pöydässä, laiva törmäsi voimakkaalla rytinällä jotakin vastaan, ja me kuulimme huutoja. Molemmat isäntäni hypähtivät ylös.

      »Nyt ollaan karilla!» sanoi Mr Riach.

      »Eikö mitä sir», vastasi kapteeni. »Olemme vain laskeneet jonkun venheen yli.»

      He kiiruhtivat ulos.

      Kapteeni oli oikeassa. Olimme sumussa purjehtineet muutaman venheen yli. Se oli mennyt keskeltä kahtia ja vajonnut pohjaan kaikkine väkineen yhtä lukuunottamatta. Pelastunut mies oli, kuten sittemmin kuulin, istunut perässä muiden hoitaessa airoja. Yhteentörmäyksessä oli venheen perä kohonnut ilmaan ja mies, hänellä kun olivat kädet vapaina eikä hänen polviin asti ulottuva verkaviittansa sanottavasti haitannut liikkeitä, oli silloin hypännyt ylös ja tarttunut prikin keularaakaan. Selvää oli, että miestä seurasi onni ja että hän oli tavattoman notkea ja voimakas, kun hän sillä tavalla pelastautui niin suuresta vaarasta. Ja kun kapteeni toi hänet kansihyttiin ja minä ensikerran loin silmäni häneen, oli hän yhtä levollisen näköinen kuin minäkin.

      Hän oli lyhyenläntä, mutta kaunisvartaloinen ja vilkas kuin vuohi. Kasvot olivat avomieliset, mutta auringon paahtamat ja täynnä rokonarpia. Silmät olivat tavattoman vaaleat ja niissä oli jonkunlainen välkähtelevä, raivokas ilme, joka samalla kertaa veti puoleensa ja pelästytti katselijaa. Heitettyään päällystakin yltään hän pani pöydälle kaksi hopeahelaista pistoolia, ja vyöllä näin minä hänellä olevan suuren miekan. Hänen käytöksensä oli sen lisäksi hieno, ja kapteenia hän puhutteli erittäin nokkelasti. Ensi silmäyksellä näin, että häntä oli minun pitäminen paremmin ystävänä kuin vihamiehenä.

      Kapteenikin teki havannoitaan; mutta enemmän vaatteista kuin itse miehestä. Ja otettuaan päällystakin pois, näyttikin vieraamme todella liian hienolta kauppaprikin kansihyttiin. Hänellä oli näet sulilla varustettu hattu, punaiset liivit, mustat villasamettiset polvihousut sekä hopeanapeilla ja hopeaompeluksilla varustettu nuttu. Kallisarvoinen puku siis, vaikka nyt vähän sumusta ja vaatepäällä nukkumisesta turmeltunut.

      »Minä olen pahoillani venheen takia, sir», virkkoi kapteeni.

      »Siinä hukkui muutamia kunnon miehiä», vastasi vieras, »jotka ennemmin soisin jälleen tapaavani kuivalla maalla kuin pelastavani kymmenkunnan venhettä.»

      »Teidän ystäviänne?» kysyi Hoseason.

      »Ei teillä ole yhtään sellaista ystävää», vastasi toinen. »He olisivat kuolleet kuin koirat minun tähteni.»

      »Mutta, sir», jatkoi kapteeni tarkastellen yhä häntä, »onhan maailmassa enemmän miehiä kuin venheitä, joihin he mahtuisivat.»

      »Se on aivan totta», huudahti toinen, »ja te näytätte olevan sangen teräväjärkinen mies.»

      »Minä olen ollut Ranskassa, sir», lausui kapteeni äänellä, josta selvään huomasi hänen sanoillaan tarkoittavan enemmän kuin näytti.

      »Vai niin. Onhan siellä kyllä moni kunnon mies käynyt», vastasi toinen.

      »Epäilemättä», jatkoi kapteeni, »ja koreatakkisetkin.»

      »Soo-o!» huudahti vieras. »Vai sieltä päin se tuuli käy!»

      Näin sanoen tarttui hän nopeasti pistooleihinsa.

      »Elkäähän olko niin kuumaverinen!» lausui kapteeni. »Elkää tehkö tyhmyyksiä ennenkuin näette onko sellaisia tarvis. Teillä on ranskalaisen sotamiehen puku yllänne ja skotlantilainen kieli suussanne; mutta niin on monella kunnon miehellä näinä aikoina, enkä minä siitä tahdo mitään pahaa puhua.»

      »Niinkö? Kuulutteko te kunnialliseen puolueeseen?» kysyi koreatakkinen vieras, tarkoittaen kysyä: »oletteko jakobiitti», sillä tällaisissa valtiollisissa kiistoissa pitää kumpikin puolue itseään kunniallisena.

      »Minä olen harras protestantti ja siitä kiitän Jumalaa», vastasi kapteeni. – Tämä oli ensi kerta, jolloin kuulin hänen puhuvan uskonnosta. Jälestä päin sain kuulla, että hän maissa ollessaan kävi ahkerasti kirkossa. – »Mutta minä voin tuntea sääliä vainottuja miehiä kohtaan.»

      »Voitteko todellakin?» kysäisi jakobiitti. »No niin, sir. Ollakseni aivan suora teitä kohtaan ilmoitan, että olen yksi noita kunniallisia miehiä, jotka vuosina neljäkymmentäviisi ja kuusi olivat ahtaalla, ja jos minä joutuisin noiden punatakkisten käsiin, kävisi minun hullusti. Minä olin matkalla Ranskaan. Eräs ranskalainen laiva luovi täällä, ottaakseen minut mukaansa, mutta sumussa se meni huomaamattaan ohi – jonka toivoisin sydämestäni teidänkin tehneen! Ja nyt sanon teille: jos voitte laskea minut maihin siellä minne olin menossa, on minulla ystäviä, jotka runsaasti palkitsevat teille vaivanne.

      »Ranskaan?» sanoi kapteeni. »Ei, sir; se ei käy päinsä. Mutta mistä te tulette – puhutaanpa siitä.»

      Silloin hän sattui pahaksi onneksi huomaamaan minun seisovan nurkassani ja käski minut keittiöön laittamaan ruokaa vieraalle. Saatte olla varmat, etten käskyä täyttäessäni viivytellyt. Tullessani takaisin hyttiin näin miehen ottaneen vyöltään rahavyön ja heittäneen pari guineaa pöydälle. Kapteeni loi katseensa suuttuneen näköisenä ensin rahoihin, sitten vyöhön ja vieraan kasvoihin.

      »Puolet siitä ja minä olen teidän miehenne», huudahti hän.

      Toinen pisti rahat takaisin vyöhön ja piilotti sen liiviensä alle.

      »Olen jo sanonut teille, sir», lausui hän, »ettei äyriäkään siitä ole minun omaisuuttani. Se on minun päällikköni, ja», jatkoi hän hattuunsa tarttuen, »samalla kun olisin tuhma asiamies, jos en raskisi, menettää muutamia kolikoita saadakseni loput perille, olisin kurja olento, jos ostaisin oman turvallisuuteni liian kalliisti. Kolmekymmentä guineaa, jos laskette minut maihin merenrannalla ja kuusikymmentä jos viette Linnhen lahteen. Sen saatte jos tahdotte; muussa tapauksessa tehkää mitä haluatte.»

      »Todellako!»