Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

paitsi minun ottopoikani Heikki."

      Dorothea ei tohtinut vastaanpanna; hän joi pikarinsa pohjaan hyvällä rohkeudella, ja sitten vetäysi pois makuukammariinsa isännän käskyn mukaan. Molemmat ystävykset siis jäivät kahden kesken.

      "Minun on paha mieli, Heikki veikkonen", virkkoi Simo, täyttäen sekä ystävänsä lasin että omansa, "minun on – totta maar! – paha mieli, että tyttäreni on tuolla tuommoisella hupsulla tuulella. Mutta sinä, luulen ma, voisitkin sen asian parantaa. Mitäs sinä tuletkin tänne, kilistellen, kalistellen miekkaasi ja tikariasi, kun tiedät tytön olevan niin hupsun, ettei hän voi kärsiä semmoisten aseitten näköä? Etkös muista, että teillä oli jonkunlainen riita keskenänne, juuri ennen lähtöäsi Perth'istä, siitä muka ettet sinä huoli astua muiden rauhallisten porvarein tavalla, vaan että sinulla aina pitää olla ase vyöllä, niinkuin pahan-ilkisillä huoveilla, jotka ovat aatelisherrain palveluksessa? Tottahan siveällä porvarilla on silloinkin vielä kyllin aikaa varustaa itsensä aseilla, koska hätäkello kutsun meidät täysissä varuksissa ulos tulemaan."

      "Eipä se, isä kulta, ollutkaan nyt minun syyni. Mutta tuskin olin hevosen selästä alas hypännyt, niin juoksin tänne, teille tuloani ilmoittamaan, arvellen että jos niin olisi tahtonne, voisin teiltä saada hyvän neuvon, miten pääsisin neiti Katrin Valentiniksi ensivuoden ajaksi. Vaan Dorothea neidolta sain kuulla, että te olitte menneet Mustain Veljesten kirkkoon messua kuulemaan. Siksi arvelin paraaksi seurata teitä sinne – osaksi että olisin samassa kirkossa teidän kanssanne, ja osaksi myös – Pyhä Neitsyt Maaria ja Pyhä Valentin suokoot sen synnin anteeksi! – että saisin vähän katsella häntä, joka minusta niin vähän huolii. – Mutta kun te astuitte sisään, näytti minusta, että pari, kolme vaarallisen-näköistä miestä oli siinä neuvoittelemassa; ja he katselivat välistä teihin ja Katriin päin. Ja erittäin oli siellä herra Juhana Ramorny, jonka minä vallan hyvin tunsin, vaikka hän oli vale-puvussa, palvelijan kaltainen, ja vaikka hänellä oli tuommoinen samettitilkka laastaroituna silmän yli. – Sen vuoksi arvelin, isä, että koska te jo olette vanha, ja tuo Vuorelais-heitukka taas hiukkaa liian nuori tappeluun, niin minä noin hiljakseen astuisin teidän jäljissänne. Minä näetten tiesin, että näillä kaluilla tässä, jotka minulla oli muassa, voisin pitää kurissa kenen hyvänsä, joka yrittäisi häiritä teidän kotimatkaanne. Muistattehan te, että itse keksitte minut ja väkisin toitte tänne sisään, huolimatta siitä, tahdoinko vai en. Muuten, sen vakuutan, en olisi tullut teidän silmienne eteen, ennen kuin olisin pukenut päälleni tuon uuden tröijyn, jonka teetin Berwick'issä uusimman kuosin mukaan; enkä myös olisi tullut Katrin eteen, miekka vyöllä, koska hän näitä aseita niin inhoo. Vaikka, totta puhuen, on minulla niin paljon verivihollisia, mikä minkin onnettoman sattumuksen tähden, että minun, jos jonkun miehen Skotlannissa, on välttämätön asia yöllä käydä aseilla varustettuna".

      "Tuo tyttö-lepsukka ei ajattele sitä", sanoi Simo Hanskuri. "Hänellä ei ole älyä huomaamaan, että tässä meidän rakkaassa isänmaassamme Skotlannissa joka mies katsoo oikeudekseen ja velvollisuudekseen kestää hänelle tehtyä pahaa. Mutta, Heikki poikaseni, sinuakin minun pitää torua siitä, että annat sydämesi näin masentua hänen toruistaan. Olenhan nähnyt sinut kyllin rohkeana toisten tyttöin seurassa – miksi olet täällä hänen läsnä-ollessaan niin hiljaa, kieli kammitsassa?"

      "Siksi että hän on aivan toisellainen kuin muut tytöt, isä hanskuri – siksi että hän ei ole ainoastaan kauniimpi, mutta samassa myös viisaampi, jalompimielinen, pyhempi, ja että hän minusta näyttää olevan ikään kuin paremmasta savesta tehty, kuin me muut, jotka häntä lähestymme. Käyn minä kyllä, kaula kenossa, kun toisten tyttöin joukossa liehun Vapunpäivä-riuvun ympärillä. Mutta en tiedä kuinka se käy – kun Katria lähestyn, tuntuu sydämessäni, että olen tuommoinen maallinen, raaka, julma luontokappale, tuskin mahdollinen häneen silmiäni luomaan, vielä vähemmin panemaan niitä neuvoja vastaan, jotka hän minulle antaa".

      "Varomaton kauppias olet kuin oletkin", vastasi Simo; "sinä liian kehut sitä tavaraa, jota mielesi tekee ostaa. Katri on kelpo tyttö, ja minun tyttäreni; mutta jos sinä liilalla ujoudellas sekä koreilla sanoillas teet hänestä turhamielisen marakatin, niin emme me kumpikaan saa nähdä toivojamme täytetyiksi."

      "Sitähän minäkin usein pelkään, isä kulta", virkkoi seppä; "sillä kyllin sen tunnen, kuinka vähän olen mahdollinen Katrin puolisoksi."

      "Tunne sinä tätä, tunne tuota!" myrähti hanskuri. "Jospa vaan tuntisit oikein ystävyyttä minuun, seppä veikkoseni, minuun ja Katriin. Ajattelepas kuinka sitä tyttö-parkaa ahdistetaan aamusta iltaan asti, ja ajattelepas minkälaiset ihmiset häntä ahdistelevat, silloinkin kun meidän ovemme ovat lukossa ja luukut ikkunain edessä. Tänäkin päivänä yhtyi seurahamme yksi, joka on liian mahtava nimeltä mainittavaksi – niin, ja vieläpä hän peittämättä näytti mielipahaansa, siitä syystä kun minä en sallinut hänen leperrellä koreita sanojaan tyttäreni korvaan itse kirkossa, sill'-aikaa kun pappi luki messua. Ja onpa muitakin, jotka ovat tuskin hiukkaakaan viisaammat. Soisinpa montakin kertaa, että Katri olisi vähää vähemmin kaunis, niin ettei tuommoiset kovin vaaralliset ihailijat tarttuisi häneen; taikkapa myös että hän olisi vähää vähemmin pyhä, niin että taipuisi istumaan kunnon emäntänä, ja tyytyisi uljaasen Seppään, jolla olisi voimaa suojella vaimoansa vaikka ketä vastaan noista junkkari-heitukoista Skotlannin kuninkaan hovissa."

      "Ja jos en niin tekisi", virkkoi Heikki, ojentaen kättä ja käsivartta, jotka vahvuuden ja jäntevyyden puolesta olisivat vaikka jättiläisellekin kelvanneet, "sitten älköön käteni koskaan enää kilahduttako alaisinta vasaralla! Niin, jospa vaan jo olisi päästy niin pitkälle, kaunis Katrini saisi nähdä, että mies, joka suojelemisen konstit osaa, ei ole suinkaan haitaksi. Mutta hänenpä mielestään, melkein luulen, on koko tää matoinen maailma vaan yhtä suurta tuomiokirkkoa, jonka kaikkien asukkaitten tulisi käyttää itseänsä, niinkuin olisivat aina yhä messua kuulemassa".

      "Niin, tosiaankin", sanoi isä, "on hänellä ihmeellinen valta kaikkien yli, jotka häntä lähestyvät. Tuolla Vuorelaispojalla, Conachar'illa, joka nyt jo pari, kolme vuotta on ollut täällä minulla vastuksena, on kyllä, niinkuin näit, kansansa omituinen luonne, vaan yhtähyvin hän myös tottelee Katrin pienintäkin viittausta, ja, totta puhuen, ei paljon tottelekaan kenenkään muun käskyjä tässä talossa. Katri näkee paljon vaivaa, saadaksensa tuota poikaa raa'oista Vuorelais-tavoistansa luopumaan".

      Tämän puheen aikana Heikki Seppä rupesi levottomasti liikkumaan tuolillansa, kohotti viinipulloa, laski sen jälleen pöydälle, ja viimein huudahti: "Perhana periköön tuon Vuorelaispennun sukuineen päivineen! Mitäs Katrin on asia ruveta opettelemaan tuommoista lurjusta? Hän on juuri kuin se suden-penikka, jota minä hupsu otin kasvattaakseni koiran virkaan ja jonka kaikki ihmiset luulivat kesytetyksi, siksi kun minä, muutamana kovan onnen päivänä, satuin menemään kävelylle sen kanssa Moncreiff'in mäelle – ja siellä se pahus ryömistihe kohta talon herran lammaslauman päälle, ja teki aika tavalla lihaa, josta minulle olisi voinut paljonkin vastusta tulla, jos ei herra juuri samaan aikaan olisi ollut uuden rautapaidan tarpeessa. Ja kummastelenpa että te, isä Hanskuri, joka olette niin viisas mies, pidätte tuota Vuorelais-veijaria – parasta lajia, sen takaan – täällä Katrin kumppalina, ikään kuin ei olisi maailmassa ketään muuta kuin teidän tyttärenne, joka hänelle kouluttajaksi kelpaisi".

      "Hyi, poikaseni, hyi sinua – olethan sinä nyt ihan mustasukkainen", sanoi Simo, "ja kadehdit nuorukais-parkaa, joka, totta puhuen, asuu täällä, siitä syystä ettei hänen oikein käy laatuun asua tuolla vuorten takana",

      "Hohhoh, Simo isä", vastasi seppä, joka oli aivan yhtä ahdasmielinen kuin muutkin hänen aikansa porvarit, "jos en pelkäisi teidän panevanne sen pahaksi, niin sanoisin että teillä onkin paljon liiaksi hommaa ja puuhaa noiden lurjusten kanssa, jotka eivät meidän kaupunkihin kuulu".

      "Jostakin minun pitää saada peuranvuotani, vuohennahkani, kilinnahkani ynnä muut sellaiset, veikkoseni – ja Vuorelaiset ne myövät huokeaan hintaan".

      "Kylläpä heidän niin kannattaakin", vastasi Heikki kuivakiskoisesti; "sillä eihän ne myökään muuta kuin varastettua tavaraa".

      "No,