Perth'in kaupungin kaunotar. Вальтер Скотт

se, jolla on toivoa sydämessä. Vanno luopuvasi ylpeyden ja vihastuksen synneistä, jotka sun kaikkein helpoimmin saavat valtoihinsa – viskaa pois nuot kirotut sota-aseet, jotka sinua niin helposti saavat kiusatuksi turmion ja murhan tekoon."

      "Turhaan puhut minulle, Katri", vastasi seppä. "Voisin minä tosin ruveta munkiksi ja luopua maailmasta; mutta jos tähän maailmaan jään elämään, minun täytyy harjoittaa ammattiani. Ja niin kauan kun haarniskoita sekä sota-aseita muita varten sepittelen, en voi voittaa kiusausta itsekin niitä käyttämään. Et sinä moittisi minua niin ankarasti, jos tietäisit kuinka eroamattomassa yhteydessä työ, jolla leipäni hankin, on tuon sotaisen luonteen kanssa, jonka minulle viaksi katsot, vaikka se on välttämätön seuraus. Karaistessani kilpiä ja rautapaitoja, eikö minulle pidä olla aina selvä, minkälaisten ja kuinka kovain sivallusten alaisiksi ne voivat tulla. Ja takoessani miekkaa sekä terästäessäni sitä sota-aseeksi, onko minun mahdollista olla muistamatta mihin sitä käytetään?"

      "Viskaa sitten pois luotas, hyvä Henrik", lausui innokas neito, molemmilla käsillään tarttuen yhteen sepän jäntevistä, raskaista käsivarsista, ja vaivalla saaden sen nostetuksi, sillä sen omistaja, vaikka hän sen salli, ei kuitenkaan paljon ollenkaan antanut oman tahtonsa voimalla apua, "viskaa sitten pois luotas, sanon minä, tuo ammatti, joka sinulle on kiusausta. Lakkaa takomasta niitä aseita, mitkä ovat avuksi ainoasti ihmis-elämän lyhentämisessä – liian lyhythän se muutenkin on katumukselle – lakkaa takomasta niitä aseita, mitkä tuottamansa turvallisuuden tunteen kautta saattavat ylenrohkeiksi ihmisiä, joita muuten kenties pelko estäisi surman suuhun hyökkäämästä. Aseitten sepitys, oli ne suojelus- tai päällekarkaus-aseita, on syntiä miehelle, jolla on niin väkivaltainen ja tulinen luonne, että niiden takominenkin jo häntä kiusaukseen saattaa."

      "Entäs millä sitten", mutisi aseseppä, "elätän henkeäni, jos luovun aseitten takomisen taidosta, josta Henrik Perthiläinen on kuuluisa Tay-virrasta aina Themse-jokeen asti?"

      "Onhan sinunkin ammatillas", virkkoi Katri, "viattomat, kiitettävät haaransa. Jos lakkaatkin takomasta kalpoja sekä kilpiä, jääpihän sittenkin sinun työkses viattoman lapion ja yhtä kunniallisen kuin hyödyllisenkin auran takominen – noiden työ-aseitten sepittäminen, jotka meille tuottavat apua hengen elättämiseksi sekä elämän hauskuuttamiseksi. Voithan laittaa lukkoja sekä telkeitä suojaksi vähäväkisten omaisuudelle väkeväin väkivaltaa ja sortoa vastaan. Ihmiset yhä vielä ovat tulevat sinun luokses ja maksavat sinun rehellisestä työstäsi – "

      Mutta tähän nyt keskeytettiinkin jo Katrin puhe. Niin kauan kun hän sotia ja keihäspelejä vastaan saarnasi, oli isä kuullellut sillä tunteella, että tuo oppi, vaikka hänelle outo, ei mahtanut kuitenkaan olla aivan perää vailla. Hänkin näet olisi suonut, että hänen vastainen vävynsä ei olisi ollut niin kärkäs noihin vaarallisiin yrityksiin, joihin uljas sydän sekä suuri ruumiin voima tähän asti olivat saattaneet liiankin halukkaasti rientämään. Sen verran olisi hän kyllä mielellään nähnyt Katrin kehoitusten voivan vaikuttaa sepän mieleen, jonka hän tiesi yhtä helposti taipuvan hänelle rakkaan ihmisen sanojen mukaan kuin hän oli jäykkä, jos vihollinen toralla tai uhkauksella kävi hänen kimppuunsa. Mutta Katrin puheet taas rupesivat sotimaan isän toivoja vastaan, kun tyttö rupesi todistamaan, että Heikin välttämättömästi pitäisi luopua työstä, joka siihen aikaan tuotti enemmän kuin mikään muu Skotlannissa harjoitettu, ja vielä enemmän Perth'in sepälle kuin kellekään muulle koko maassa. Ukko Hanskurissa liikkui se hämärä tunne, ettei olisi hullua, jos saisi Heikin luopumaan liian tiheästä miekastelemisesta, vaikka kyllä hän olisi ollut hiukan ylpeä sukulaisuudesta miehen kanssa, joka erinomaisella taidolla osasi miekkaa käyttää, sillä aseitten rohkea ja taitava käyttäminen oli tuolla sotaisella aikakaudella jokaisen miehen ylpeytenä. Mutta kuullessaan kuinka hänen tyttärensä suorimmaksi tieksi semmoiseen rauhalliseen mieli-alaan osoitti sitä, että hänen sulhasensa luopuisi edullisesta ammatistaan, jossa oli verraton ja joka, sen ajan alin-omaisiin yhteisiin sotiin ja yksityisiin riitoihin nähden, oli oleva varmana ja runsaana tulon lähteenä, Simo ei enää voinut kauemmin hillitä vihastustansa. Nyt viimeinkin hän tunsi olevansa aivan varmaan oikeassa, josta hän väittelyn alussa vielä oli ollut hiukan kahdella päällä, ja samassa kun Katri oli alkanut kehoittaa sulhastansa talous-aseitten sepittämiseen, puhkesi isä sanoiksi:

      "Vai lukkoja, ja telkeitä, ja auranrautoja, ja haravan-piitä! – No miks'ei yhtähyvin paistinriehtilöitä, ja hiilihankoja, ja kakkupannuja, ja sitten hänellä myös varmaan pitäis olla aasi noiden tavarain kuljettamiseksi ympäri maata – ja sinä saisit ruveta toiseksi aasiksi, joka juhtaa suitsista taluttaisi! Hui, hai, Katri tyttö, onko pääsi kokonaan joutunut pyörälle, vai luuletkos että näinä meidän kovina, rautaisina aikoina ihmiset antaisivat kirkkaita kolikoita mistään muusta paitsi semmoisesta kalusta, jolla voivat suojella omaa henkeänsä tai ryöstää vihollisensa hengen? Tätä nykyä me joka hetki tarvitsemme miekkoja puolustukseksemme, sinä hupsu tytön-lepsakka, emmekä auroja pellon kyntämiseksi, josta meille kenties ei olekaan enää suotu nähdä oraan nousevan. Mitä meidän jokapäiväiseen leipäämme koskee, niin on asia semmoinen, että se, joka on väkevä, sen ottaa ja pysyy hengissä; vaan voimattomain täytyy hellittää leipä kourastaan ja nääntyä nälkään. Onnellinen se mies, joka, niinkuin tämä minun kunnon poikani, voi hankkia leipänsä muulla keinolla kuin takomiensa miekkojen kärjellä. Saarnaa vaan rauhaa hänelle, niin paljon kuin ikinä tahdot – siihen ei minun suustani pidä koskaan kuuluman mitään 'ei'tä. Mutta kun käsket Skotlannin parasta aseseppää luopumaan miekkojen, ja pertuskain, ja rautapaitain takomisesta, niin sitä kuullessaanhan siveinkin silmittömäksi vimmastuisi. Pois täältä minun silmieni edestä! – Ja muista huomen-aamuna, jos sinulle sattuisi se onni, että ensiksi saisit nähdä tään sepän – vaikka sinä sitä pahalla käytökselläs häntä vastaan et olisi ansainnut – niin näet miehen, jolla ei ole vertaa Skotlannissa miekkamiehissä sekä pertuskan pitäjissä, ja joka saa työllänsä kokoon viisisataa markkaa vuodessa, yhtenä ainoanakaan pyhänä sabattia rikkomatta!"

      Kuullessaan isänsä näin jyrkästi puhuvan, niijasi tytär syvään, ja läksi, ilman muitta jäähyväisittä, pois tavalliseen makuuhuoneesensa.

      KOLMAS LUKU

      Sepän sydän oli niin täynnä noita monellaisia, ristinriitaisia tunteitansa, että näytti ikään kuin se olisi halkaisemaisillaan peittonaan olevaa nahkatröijyä. Heikki nousi ja ojensi kätensä hanskurille, kääntäen pois kasvonsa, niinkuin ei olisi tahtonut, että hänen mielenliikutustaan olisi nähty hänen muodostaan.

      "Ei, koira vie, enpä sinulle vielä sanokaan jäähyväisiä, poikaseni", virkkoi Simo, lyöden kämmentänsä sepän ojennettua kämmentä vastaan. "En minä nyt huoli lyödä kättä sinun kanssas, en kumminkaan ennen kuin vähintänsä yksi tunti vielä on kulunut. Viivy vaan hetkinen veikkonen, niin selitän sinulle kaiken tään. Eihän toki muutamat veripisarat pienestä raappauksesta eikä muutamat hupsut sanat tyttö-lepsukan suusta voi erottaa poikaa ja isää, kun he näin kauan ovat olleet yhtymättä? Jää tänne, poikaseni, jos koskaan tahdot siunausta isältä sekä Pyhältä Valentiniltä, jonka juhlan-aatto nyt tänään on!"

      Kohta tämän jälkeen kuultiin hanskurin kaikuvalla äänellä kutsuvan Dorotheaa; sitten kuului vähän avainten kilinää sekä kenkäin kopinaa ylös ja alas rappusia ja tuosta Dorothea ilmautui, kantaen kolmea suurta pikaria vihriäisestä lasista, joita silloin pidettiin varsin harvinaisina ja kallis-arvoisina kaluina. Hanskuri itse ne täytti, kaataen jättiläis-pullosta, joka veti vähintään kolme korttelia meidän nykyisen turmeltuneen ajan mittaa myöten.

      "Kas tässä viiniä, Heikki", lausui hän, "jolla on puolta vertaa pitemmältä ikää kuin minulla. Isäni sai sen lahjaksi vanhalta, uljaalta Krabbelta, tuolta 'flanderilaiselta insenöriltä', joka niin urhoollisesti puolusti Perth'iä Taavetti II: n ala-ikäisyyden aikana. Meistä hanskureista on aina ollut hiukan apua sodassa, vaikka meidän ammattimme ei ole sen kanssa niin kiinteässä yhteydessä kuin teidän, te teräksen ja rauhan kalkuttajat. Minun isäni oli päässyt Krabbe-ukon suosioon – kuinka se tapahtui, sen kerron joskus toisten, niinkuin myös kuinka kauan nämät pullot tässä olivat kätkössä maakuopassa, etteivät