Joulun-aatto. Чарльз Диккенс

Scrooge asiamiehen tavalla, vaikka nöyrästi ja kunnioittavaisesti.

      "Hitaasti!" kertoi haamu.

      "Seitsemän vuotta kuolleena", arveli Scrooge. "Ja kävellyt koko ajan!"

      "Koko ajan", sanoi haamu. "Ei mitään lepoa, ei mitään rauhaa, lakkaamattomia omantunnon vaivoja."

      "Kuljetko nopeasti?" kysyi Scrooge.

      "Tuulen siivillä", vastasi haamu.

      "Sinä olet kai suorittanut aika matkan seitsemän vuoden kuluessa", lausui Scrooge.

      Kun haamu kuuli tämän, kiljasi se uudestaan ja kalisti kahleitansa niin hirveästi yön hiljaisuudessa, että kaupungin vartiamiesten olisi täydellä syyllä sopinut haastaa häntä oikeuteen rauhan häiritsemisestä.

      "Voi vangittu, sidottu ja kahdenkertaisesti kahletettu!" huudahti kummitus, "kun ei tiedä, että kokonaiset vuosisadat taukoamatonta työtä, jota kuolemattomat olennot tekevät tämän mailman hyväksi, saavat mennä ijankaikkisuuteen, ennenkuin se hyvä, johon mailmassa on tilaisuutta, kaikki on kehkeyntynyt. Kun ei tiedä, että jokaisen kristityn henki, joka työskentelee siivosti vähäisellä alallansa, olipa se mikä hyvänsä, huomaa kuolevaisen elämänsä liian lyhyeksi, niihin äärettömiin keinoihin katsoen, joilla voisi hyötyä tehdä. Kun ei tiedä, ettei mikään katumuksen määrä voi palkita väärin käytettyä elämää! Kuitenkin semmoinen minä olin! Oi! Semmoinen minä olin!"

      "Mutta sinä toimitit aina hyvin asiasi, Jakob", sammalsi Scrooge, joka nyt alkoi sovittaa haamun puhetta itseensä.

      "Asiasi!" huudahti haamu, väännellen taas käsiänsä. "Ihmiskunta oli minun asiani. Yhteinen hyvä oli minun asiani; armeliaisuus, sääliväisyys, pitkämielisyys ja hyvänsuonti olivat kaikki minun asiani. Kauppani toimet olivat vaan veden pisara asiaini aavassa valtameressä!"

      Nyt se ojennetuilla käsivarsilla nosti ylös katseensa, niinkuin niissä olisi ollut kaikki syy sen turhaan suruun, ja paiskasi ne rajusti maahan jälleen.

      "Tähän vierevän vuoden aikaan", lausui kummitus, "kärsin minä kaikkein enimmän. Miksi minä astuin kanssaihmisten joukossa, silmät alaspäin, enkä koskaan nostanut niitä tuota siunattua tähteä kohden, joka johdatti viisaat miehet halpaan majaan! Eikö löytynyt mitään köyhiä asuntoja, joihin sen valo olisi ohjannut minua?"

      Scrooge pelästyi paljoa enemmän, kun hän kuuli kummituksen jatkavan tällä tavalla, ja rupesi erittäin vapisemaan.

      "Kuule minua!" huusi haamu. "Minun aikani on melkein mennyt."

      "Minä kuulen", lausui Scrooge. "Mutta älä ole kova minua vastaan! Älä puhu niin kovasti, Jakob! Älä puhu!"

      "Minkä vuoksi minä ilmestyn sinun edessäsi tämmöisessä näkyväisessä muodossa, sitä en saa sanoa. Minä olen näkymätönnä istunut sinun vieressäsi monta monituista päivää."

      Se ei ollut mikään hauska ajatus. Scrooge'a värisytti ja hän pyyhki hikeä otsastansa.

      "Tämä ei ole mikään helppo osa minun katumusharjoituksistani", lisäsi haamu. "Minä olen täällä tänä yönä varoittamassa sinua, että sinulla on vielä mahdollisuus ja toivo karttaa minun kohtaloani. Semmoinen mahdollisuus ja toivo, jonka minä voin hankkia, Ebenezer."

      "Sinä olit aina hyvä ystävä minulle", sanoi Scrooge. "Minä kiitän sinua!"

      "Kolme henkeä tulee sinun luoksesi", jatkoi haamu.

      Scrooge'n muoto venyi melkein yhtä pitkäksi, kuin haamun oli.

      "Onko tämä se mahdollisuus ja toivo, jota mainitsit, Jakob?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

      "On."

      "Minä – minun olisi enemmän mieleeni, jollei – " arveli Scrooge.

      "Elleivät he tule", lausui haamu, "ei sinulla ole mitään toivoa välttää sitä tietä, jota minä paraikaa astun. Odota ensimäistä huomisaamuna, kun kello lyö yksi."

      "Enkö minä saisi vastaan-ottaa heitä kaikkia yhtaikaa ja sitten päästä, Jakob?" esitteli Scrooge.

      "Odota toista seuraavana yönä samalla hetkellä. Kolmatta taas seuraavana yönä, kun kahdentoista lyömä on kajahtanut. Katso minua, sillä sinä et näe minua enää; ja katso, että itsesi tähden muistat, mitä on tapahtunut meidän keskenämme!"

      Nämät sanottuaan otti haamu kääreensä pöydältä ja sitoi sen jälleen päänsä ympärille. Scrooge tiesi tämän hammasten napsauksesta, joka kuului, kun leuvat löivät yhteen. Hän uskalsi nostaa silmänsä ja näki, että hänen yliluonnollinen vieraansa seisoi suorana vastapäätä häntä, kahleet kierrettyinä käsivarren yli ja ympäri.

      Aave siirtyi takaperin hänen luotansa; ja joka askeleelta, jonka se astui, aukeni akkuna hiukan, niin että, kun aave saapui sen luo, se oli aivan selällään.

      Kummitus viittasi Scroog'ea lähestymään. Hän lähestyi. Kun he olivat kahden askeleen päässä toisistaan, nosti Marley'n haamu ylös kättänsä, varoittaen häntä likemmäksi tulemasta. Scrooge seisahtui.

      Ei niin paljon kuuliaisuudesta, kuin hämmästyksestä ja pelosta; sillä, kun käsi nostettiin, kuuli hän sekavaa hälinää ulkoa ilmasta; katkonaisia voivotuksen ja katumuksen ääniä; sanomattoman surun ja itsesyytöksen vaikeroimista. Tuokion kuunneltuaan yhtyi haamu murheelliseen valituslauluun ja leijahti ulos kalpeaan, mustaan yöhön.

      Scrooge astui akkunan luo. Hän oli rohkea uuteliaisuudesta. Hän katsahti ulos.

      Ilma oli aaveita täynnä. He liikkuivat voihkien sinne tänne levottomassa häärinässä. Jokainen heistä kantoi samanlaisia kahleita, kuin Marley'n haamu; muutamat (ne olivat ehkä rikollisia hallituksia) olivat sidotut yhteen; ei kukaan ollut vapaa. Scrooge oli hyvin tuntenut monta heistä, kun he elivät. Hän oli ollut aivan tuttu erään vanhan, valkoiseen liiviin puetun aaveen kanssa, jonka nilkkaluuhun mahdottoman suuri, rautainen kassakirstu oli kiinnitetty. Tämä huusi surkeasti, kun hän ei voinut auttaa yhtä kurjaa naista lapsinensa, jonka hän näki istuvan alhaalla jollakin portaalla. Heidän kaikkien onnettomuutensa oli selvästi siinä, että he koettivat aikaan saattaa hyvää inhimillisissä asioissa, mutta olivat ijäksi kadottaneet kykynsä.

      Haihtuivatko nämät olennot sumuksi vai peittikö sumu heidät, sitä hän ei voinut sanoa. Mutta he ja heidän aaveen-ääneensä katosivat yhdessä; ja yö kävi samanlaiseksi, kuin se oli ollut, kun hän astui kotiin.

      Scrooge sulki akkunan ja tutkisteli ovea, jonka kautta haamu oli tullut sisään. Se oli kahdenkertaisesti lukittu, niinkuin hän oli omin käsin lukinnut sen, ja teljin oli aivan koskematta. Hän yritti sanoa: "joutavia!" mutta seisahtui ensimäiseen tavuun. Ja koska hän siitä mielenliikutuksesta, jossa hän oli ollut, taikka päivän vaivoista taikka katsahduksestaan näkymättömään mailmaan taikka haamun ikävästä keskustelusta taikka myöhäisestä ajasta kovasti kaipasi lepoa, meni hän suoraan maata päältänsä riisumatta ja nukkui kohta.

      II.

      Ensimäinen kolmesta hengestä

      Kun Scrooge heräsi, oli niin pimeä, että hän vuoteeltansa katsoessaan tuskin eroitti kuultavan akkunan huoneensa tihkeistä seinistä. Hän koetti paraikaa verestävillä silmillänsä tähystellä pimeyden puhki, kun läheisen kirkon kellot löivät neljä neljännestänsä. Niin hän kuunteli, mikä tunti oli.

      Hänen suureksi ihmeeksensä meni raskas kello kuudesta seitsemään, seitsemästä kahdeksaan, ja säännöllisesti kahteentoista asti; siihen se pysähtyi. Kaksitoista! Kello kävi kolmatta, kun hän pani maata. Kello oli väärässä. Varmaan oli joku jääpuikko tullut siihen. Kaksitoista!

      Hän kosketti repeteeri-kellonsa vieteriä, oikaistaksensa tuota peräti hullunkurista kelloa. Sen nopea, vähäinen pulssi löi kaksitoista; ja seisattui.

      "Se on mahdotonta", lausui Scrooge, "että minä olen nukkunut kokonaisen päivän ja pitkältä toiseen yöhön. Mutta sekin on mahdotonta, että mikään aurinkoa vaivaa ja että nyt on kaksitoista päivällä!"

      Koska