Joulun-aatto. Чарльз Диккенс

se soi lujasti ja samaten kaikki muut kellot talossa.

      Tätä lienee kestänyt puolen minutia taikka minutin verran, mutta se tuntui kokonaiselta tunnilta. Kellot lakkasivat, niinkuin olivat alkaneetkin, samalla haavaa. Tämän perästä kuului jonkunlainen kolina syvältä alhaalta, niinkuin joku olisi vetänyt raskaita kahleita tynnyrien yli viinikellarissa. Scrooge muisti silloin kuulleensa, että aaveet semmoisissa taloissa, joissa kummittelee, sanotaan laahaavan kahleita perässään.

      Kellarin-ovi lensi kumahtaen auki, ja sitten hän kuuli kolinan paljoa selvemmin ensi kerroksen lattioilta; tuosta kuinka se tuli portaita ylös ja lähestyi suoraan hänen oveansa.

      "Ei sittenkään muuta kuin joutavia!" lausui Scrooge. "Minä en tahdo uskoa sitä."

      Hänen muotonsa muuttui kuitenkin, kun se pysähtymättä tuli jykeän oven kautta ja astui huoneesen hänen silmiensä eteen. Kun se tuli sisään, lehahti sammuva liekki ylös, ikäänkuin se olisi huutanut: "minä tunnen tuon! Marley'n haamu!" ja vaipui taas alas.

      Samat kasvot: ihan samat. Marley ja hänen kankipalmikkonsa, hänen tavallinen liivinsä, kapeat housunsa ja saappaansa; saapasten tupsut pystyssä, niinkuin hänen palmikkonsakin, hänen takkinsa liepeet ja hiuksensa. Kahleet, joita hän veti perässään, olivat vyötetyt hänen uumillensa. Ne olivat pitkät ja kiemuroitsivat hänen ympärillänsä, niinkuin häntä; ja ne olivat tehdyt, (sillä Scrooge katseli niitä likeltä), rahalaatikoista, avaimista, esilukoista, konttori-kirjoista, asiapapereista ja raskaista teräskukkaroista. Hänen ruumiinsa oli läpinähtävä, niin että Scrooge, kun hän tarkasteli häntä, näki hänen liivinsä läpi molemmat napit takin selässä.

      Scrooge oli usein kuullut sanottavan, ettei Marley'lla ollut mitään sisällyksiä, mutta hän ei ollut koskaan uskonut sitä, ennenkuin nyt.

      Ei, ei hän edes nytkään uskonut sitä. Vaikka hän katseli aivan puhki haamun ja näki, kuinka se seisoi hänen edessään; vaikka hän tunsi, kuinka sen kuoleman-kylmät silmät värisyttivät häntä; ja selitti loimenkin siinä laskuisessa huivissa, joka oli sidottu kaulan ja leuvan ympärille ja jota hän ei ollut havainnut ennen; ei hän sittenkään uskonut, vaan taisteli aistejansa vastaan.

      "Mitä tämä on!" sanoi Scrooge pistäväisesti ja kylmästi, kuin ainakin.

      "Mitä sinä minusta tahdot?"

      "Paljon!" – Marley'n ääni, siitä ei ollut epäilystä.

      "Kuka sinä olet?"

      "Kysy minulta, kuka minä olin."

      "Kuka sinä siis olit?" lausui Scrooge, sovittaen ääntänsä. "Sinä olet kovin tarkka haamuksi." Hän aikoi sanoa: "haamuun verraten", mutta lausui, niinkuin hän lausui, koska hän katsoi sitä soveliaammaksi.

      "Eläessäni minä olin sinun kauppakumppanisi Jakob Marley."

      "Osaatko – osaatko sinä istua?" kysyi Scrooge, katsellen häntä epäileväisesti.

      "Osaan kyllä."

      "Koetapas sitten."

      Scrooge teki tämän kysymyksen, koska hän ei tietänyt, voisiko aivan läpinähtävä haamu käydä tuolille istumaan. Hän ymmärsi myöskin, että, jollei haamu pystynyt tähän, asia ehkä pakoittaisi sitä johonkin vaikeaan selitykseen. Mutta haamu istui alas toiselle puolelle takkaa, niinkuin se olisi ollut aivan tottunut siihen.

      "Sinä epäilet minua", arveli haamu.

      "Niin epäilenkin", lausui Scrooge.

      "Mitä todistusta omien aistiesi lisäksi vaadit, että olen olemassa?"

      "Minä en tiedä", vastasi Scrooge.

      "Miksi et aistejasi usko?"

      "Siksi", sanoi Scrooge, "että vähäinen asia vaikuttaa niihin. Pikkuinen epäjärjestys vatsassa saa ne valehtelemaan. Sinä olet ehkä sulaamaton lihapalanen, sinapin tilkka, juuston murunen, puoli-raa'an potaatin puolisko. Sinussa on enemmän verta, kuin mainetta, olet mikä olet."

      Scrooge'n ei juuri ollut tapa laskea leikkiä eikä hän sydämessään ollut silloin ollenkaan ilkku-tuulella. Totta puhuen koetti hän olla hilpeä vaan Hajottaaksensa omia ajatuksiansa ja tukehuttaakseen pelkoansa; sillä haamun ääni tunki läpi luun ja lihan.

      Jos olisi täytynyt istua vaan hetken aikaa ja katsella näitä liikkumattomia, lasinkaltaisia silmiä, olisi se ollut varsin pirullista Scrooge'lle, sen hän hyvin huomasi. Sekin kovasti kauhistutti, että kummituksella oli omituinen, niinkuin helvetistä lähtevä ilma ympärillään. Scrooge ei voinut itse tuntea sitä, mutta niin oli aivan selvästi laita; sillä vaikkei haamu humahtanut paikaltansa, löyhyivät sen hiukset, liepeet ja tupsut lakkaamatta, niinkuin jonkun uunin kuumasta höyrystä.

      "Sinä näet tämän hammaskaivimen?" kysyi Scrooge, vasta mainitusta syystä taas nopeasti ryhtyen kysymiseen ja toivoen, että hän, vaikka vaan tuokioksi, luovuttaisi pois kummituksen kivettyneen katseen.

      "Kyllä", vastasi haamu.

      "Sinä et katsele sitä", sanoi Scrooge.

      "Minä näen sen kuitenkin", väitti haamu.

      "No niin!" vastasi Scrooge, "minun ei tarvitse kuin nielaista tämä, ja legiona haamuja, joita oma mielikuvitukseni on luonut, vainoavat minua koko loppupuolen ikääni. Joutavia, sanon minä, joutavia!"

      Nyt päästi kummitus hirveän huudon ja ravisti kahleitansa niin kauhealla ja pelottavalla tavalla, että Scrooge'n täytyi pitää lujasti kiinni tuolistansa, pyörtymättä pysyäkseen. Mutta kuinka monta vertaa suuremmaksi hänen kauhunsa kävi, kun aave riisui pois kääreen päästänsä, niinkuin siitä olisi ollut liika lämmin sisässä, ja alileuka lonkahti alas rinnalle!

      Scrooge vaipui polvillensa ja pani kätensä ristiin kasvojensa eteen.

      "Armoa!" hän lausui. "Kamala ilmiö, miksi kiusaat minua?"

      "Sinä mailmaan mieltynyt ihminen!" vastasi aave, "uskotko minua vai ei?"

      "Uskon", sanoi Scrooge. "Minun täytyy. Mutta miksi kuolleitten haamut liikkuvat maan päällä, ja miksi he tulevat minun luokseni?"

      "Jokaiselta ihmiseltä vaaditaan", vastasi kummitus, "että sen henki vaeltaa ympäri kanssa-ihmisten joukossa ja matkustaa laajan; ja jollei henki tässä elämässä lähde kulkemaan, on se kuoleman jälkeen siihen tuomittu. Se on tuomittu kiertelemään mailmaa – ah, voi minua! ja näkemään sitä, johon se ei voi ottaa osaa, mutta johon se olisi voinut ottaa osaa maan päällä ja niinmuodoin joutua onnelliseksi!"

      Taas aave päästi huudon, ravisti kahleitansa ja väänteli laihoja käsiänsä.

      "Sinä olet kahleissa", lausui Scrooge vapisten. "Kerro minulle, miksi."

      "Minä kannan niitä kahleita, joita eläessäni itselleni ta'oin", vastasi aave. "Minä valmistin niitä renkaasta renkaasen, kyynärästä kyynärään; minä vyötin ne ympärilleni omin ehdoin, ja omin ehdoin minä kannoin niitä. Onko niitten kaava outo sinulle?"

      Scrooge vapisi yhä enemmän.

      "Vai tahtoisitko tietää", jatkoi haamu, "kuinka raskas ja pitkä se luja paula on, jota itse kannat? Se oli aivan yhtä raskas ja pitkä, kuin tämä, seitsemän joulua takaperin. Sinä olet isontanut sitä siitä lähtien. Niissä kahleissa on painoa!"

      Scrooge katsahti ympärillensä lattialle, peläten, että noin viiden-, kuudenkymmenen sylen pituinen rauta-touvi oli kietonut hänet; mutta hän ei nähnyt mitään.

      "Jakob", sanoi hän rukoilevaisesti. "Vanha Jakob Marley, kerro minulle enemmän. Puhu lohdutusta minulle, Jakob!"

      "Minulla ei ole itsellä mitään", vastasi aave. "Se tulee muilta aloilta, Ebenezer Scrooge, ja toimitetaan toisenlaisten lähettien kautta toisenlaisille ihmisille. Enkä minä voi kertoa sinulle, mitä tahtoisin. Tuokio aikaa lisäksi. Siinä kaikki, mitä minulle on sallittu. Minä en saa levätä, minä en saa pysähtyä, minä en saa viipyä missään. Minun henkeni ei käynyt koskaan konttoriamme ulompana – huomaa, mitä sanon! – elämässäni minun henkeni ei koskaan pyrkinyt ulkopuolelle raha-puotimme