Talismani. Вальтер Скотт

sama erakko, jota olet tullut tapaamaan".

      "Tämä!" sanoi sir Kenneth tarkastellen jättiläisentapaista, vaan tuiki laihtunutta olentoa edessänsä "tämä! – sinä lasket leikkiä, saraceni – tämä ei voi olla kunnianarvoisa Theodorik!"

      "Kysy häneltä itseltään, ellet uskone minua", vastasi Shirkohf; ja ennenkuin sanat olivat hänen huuliltaan ennättäneet, todisti erakko itse itsestään.

      "Minä olen Engaddin Theodorik", hän sanoi "olen vaeltaja erämaassa – minä olen ristin ystävä ja kaikkein uskottomain, heretikkojen ja perkeleenpalveliain vitsaus. Väistykää, väistykää! – Kadotusta Mahometille, Termagauntille ja koko heidän lahkokunnallensa!" – Näin sanoen hän karvaisen pukunsa alta vetäisi esiin varstan tapaisen aseen eli raudotetun ja saranoilla varustetun nuijan, jota hän erinomaisen taitavasti heilutteli päänsä ympäri.

      "Siinä näet pyhimyksesi", saraceni sanoi, nyt ensikerran nauraen sille määrättömälle kummastukselle millä sir Kenneth tarkasteli Theodorikin hullumaista käytöstä ja kuunteli hänen sekasortoista höpisemistään. Kun erakko oli nuijaansa jos johonkin suuntaan heilutellut, nähtävästi aivan huolimatta koskiko se jommankumman hänen kumppalinsa päähän, antoi hän viimein näytteen omasta voimastaan ja aseensa kelvollisuudesta iskemällä ison lähellä olevan kiven pirstaleiksi.

      "Tuo on mielipuoli", sanoi sir Kenneth.

      "Vaan yhtä hyvä pyhimys siltä", vastasi mahomettiläinen, tuon itämaisen hyvin tunnetun luulon mukaan, että mielipuolet ovat välittömän jumalallisen innostuksen alaisia. "Tiedä kristitty, että kun yhdeltä silmältä näkövoima sammuu, niin toinen tulee terävämmäksi – kun toinen käsi on leikattu pois, tulee toinen sitä vahvemmaksi; niinpä kun järkemme maallisissa aineissa on sekava eli kokonaan puuttuu, tulee katseemme taivasta kohti tarkemmaksi ja täydellisemmäksi."

      Tässä saracenin ääni sortui erakon ääneen, joka vimmatulla, messuntapaisella nuotilla rupesi huutelemaan: "minä olen Engaddin Theodorik – olen erämaan kekäle – olen uskottomain vitsaus. Leijona ja Leoparti tulevat kumppanikseni ja lähtevät komerooni suojaa etsimään; vaan kili ei heidän kynsiään pelkää. – Minä olen kekäle ja tulisoitto – Kyrie Eleison!"

      Laulunsa lopetettua, hän kiireesti juoksi kappaleen eteen päin ja hypähti senjälkeen kolme kertaa tavalla, joka voimistelu-akatemiassa olisi ansainnut suurta kiitosta, vaan niin vähän sopi hänen erakkomaisuudellensa, että skotlantilainen ritari joutui aivan kummiinsa ja hämilleen.

      Saraceni näytti erakkoa paremmin ymmärtävän. "Te näette", hän sanoi, "että hän odottaa meitä seuraamaan häntä celliinsä, ja se onkin ainoa suojapaikka, minkä yöksi voimme saada. Te olette Leoparti, kilpenne kuvan mukaan – minä olen Leijona, nimeni johdosta – ja kilillä hän, viitaten vuohennahkaiseen pukuunsa, tarkottaa itseänsä. Meidän kuitenkin täytyy häntä pitää näkymissä; sillä hän on nopea kuin dromedari".

      Se ei tosiaan ollutkaan mikään helppo asia, vaikka arvoisa opas aina väliin pysähtyi ja viittoi heille kädellään, ikäänkuin kehottaakseen heitä kulkemaan eteenpäin; sillä perehtynyt kun hän oli kaikkiin erämaan mutkallisiin syvänteisiin ja soliin, ja lahjotettuna erinomaisella ketteryydellä, jota ehkä hänen sekava mielentilansa piti alituisessa harjotuksessa, hän vei ritareita vuorenrotkojen läpi ja pitkin polkuja, joilla keveästi asustettu saracenikin oppineella arapialaisella ratsullaan oli suuressa vaarassa, ja joilla rautaan puettu europalainen ja hänen raskaasti kuormitettu hevosensa olivat niin arveluttavassa pulassa, jotta ratsastaja mielellään olisi sen vaihtanut yleisen tappelun vaaroihin. Hän siis suuresti ilostui nähdessään viimein tämän hurjan ratsastamisen perästä heidän pyhän oppaansa seisovan erään luolan aukolla, suuri tuli-soitto kädessä, joka oli kastettu maapihkaan ja joka levitti loimoavan valon sekä kovan tulikiven hajun.

      Tästä tukehuttavasta höyrystä peljästymättä, ritari nakkausi alas hevoseltaan ja meni luolan sisustaan, joka ei juuri näyttänyt erityistä mukavuutta tarjoavan. Se oli jaettu kahteen osaan, joista etumaisessa oli kivi-alttari ja ruovoista tehty ristiinnaulitun kuva: Tämä oli erakon kappeli. Yhdelle syrjälle tässä ulkopuolisessa luolassa ritari, vaikka vähän arvelemalla, koska ympärillä olevat esineet hänessä herättivät hurskasta kunnioitusta, sitoi hevosensa kiini, ja valmisti sille yösijan, saracenin esimerkin mukaan, joka kertoi, että tämä oli talon tapa. Erakko sillaikaa järjesteli sisempää suojaa vieraitansa varten, jotka kohta kävivätkin sinne. Etumaisen luolan perällä pieni, höyläämättömistä laudoista tehdyllä ovella suljettu aukko saattoi erakon makuukammioon, joka näytti mukavammalta. Laattian oli isännän työ saanut karkean sileäksi ja sen päälle oli siroteltu valkeaa hiekkaa, jota hän joka päivä kasteli muutaman pienen lähteen vedellä, joka kumpusi esiin yhdestä kallion nurkasta, virkistäen tässä tukalassa ilman-alassa yhtä paljon korvaa kuin makua. Kaisloista kudotut matot olivat asetetut seinäin vierustalle; seinät olivat kuten laattiakin karkeasti tasotetut ja erilaisia kasveja ja kukkia oli niihin ripustettu yltympäriinsä. Kaksi vahasoittoa, jotka erakko sytytti, antoivat tälle viileytensä ja hyvän hajunsa kautta miellyttävälle paikalle ilahuttavan ulkonäön.

      Yhdessä huoneen nurkassa näkyi muutamia työkaluja, toisessa oli komero karkeasti veistetylle pyhän neitsyen kuvalle. Pöytä ja kaksi tuolia ilmaisivat Itämaisista talouskaluista erkanevan muotonsa kautta, että olivat erakon omaa käsi-alaa. Pöydälle oli Theodorik tuonut ei ainoastaan ruoko- ja palkokasveja, vaan myöskin kuivattua lihaa, jotka hän toimeliaasti järjesteli siihen tapaan, että se herättäisi hänen vierastensa ruokahalua. Tämä kohteliaisuudentapaisuus, vaikka äänetön ja ainoastaan ruumiin liikunnoilla osotettu, oli sir Kennethistä aivan mahdoton sovittaa yhteen hänen entisen hurjan ja väkivaltaisen menettelemisensä kanssa. Erakon käytös oli nyt muuttunut vakaiseksi, ja nähtävästi ainoastaan uskonnollisen nöyryyden tunne esti hänen kasvojansa, jotka alituisesta paastoamisesta olivat kovin laihtuneet, näyttämästä yleviltä ja jaloilta. Hän polki cellinsä permantoa miehen tavalla, joka on syntynyt ihmisiä hallitsemaan, vaan on vallastaan luopunut ruvetakseen taivahan palveliaksi. Sittenkin on myönnettävä, että hänen suunnatoin suuruutensa, hänen leikkaamattomain hivustensa ja partansa pituus sekä hänen syväkuoppaisen ja tuiman silmänsä tuli paremmin sopivat sotilaalle kuin eräkkäälle.

      Itse saracenikin näytti jollakin kunnioituksella katselevan paikan isäntää, kun tämä näitä askareitaan toimitteli, ja hän kuiskasi hiljaa sir Kennethille: "Hamako on nyt paremmalla tuulellansa, vaan hän ei rupea puhumaan ennenkuin olemme atrioineet – tämmöisen lupauksen hän on tehnyt".

      Sanaa virkkamatta Theodorik siis viittasi skotlantilaiselle istumaan alas toiselle matalalle tuolille, samalla kuin Shirkohf kansansa tavan mukaan asettui mattoläjälle. Erakko kohotti nyt molemmat kätensä, ikäänkuin siunatakseen niitä virvotusaineita jotka hän oli asettanut vierastensa eteen, ja nämä ryhtyivät syömään yhtä äänettöminä kuin hän itse. Saracenille tämä yksivakaisuus oli luonnollinen, ja kristitty noudatti hänen hiljaisuuttaan, mielessään ajatellen tilansa omituisuutta ja kuinka isosti eriäväinen se kaino, totinen ja miellyttävä toimeliaisuus, jolla Theodorik nyt täytti isännyyden velvollisuutta, oli niistä hulluista, raivokkaista liikenteistä, niistä kimeöistä huudoista ja väkivaltaisista töistä, joita hän osotti, kun he ensin hänen kohtasivat.

      Kun heidän atriansa oli päättynyt, korjasi erakko, joka ei itse ollut palaakaan maistanut, ruuantähteet pöydältä, ja pannen saracenin eteen sorbetkruukun osotti skotlantilaiselle viinipulloa.

      "Juokaat, lapseni", hän sanoi – nämät oli ensimäiset sanat, mitkä hän oli lausunut – "Jumalan antimia tulee nauttia, kun Antajaa muistellaan".

      Tämän sanottuaan hän meni etumaisten luolaan, arvattavasti rukouksen pitoon, jättäen vieraansa kahdenkesken sisempään suojaan; jolloin sir Kenneth useoilla kyselmillä koki tiedustella mitä Shirkohf heidän isännästänsä tiesi. Paljas uteliaisuus ei kehottanut häntä näihin kyselemisiin. Niin vaikea kuin oli sovittaa munkin ensimäistä loukkaavaa menetystä hänen nykyiseen nöyrään ja hiljaiseen käytökseensä, vielä mahdottomammalta näytti sen yhdistäminen siihen suureen kunnioitukseen, jota, sir Kennethin tiedon mukaan, erakko nautti kristityn mailman valistuneimmilta