Kuningattaren kaulanauha. Dumas Alexandre

vastauksenne saan…

      – Viipymättä.

      – Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.

      – Antakaa vain minun toimia.

      Tämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi luoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka näytti odottavan Dianaa:

      – Vapaus on sittenkin parempi.

      3. Jeanne suojattina

      Sellaisen salaisuuden haltijana, sellaisen tulevaisuuden perijänä, kahden niin vankan tuen pönkittämänä Jeanne tunsi jaksavansa siirtää vaikka maailman sijoiltaan. Hän arveli kuluvan vielä pari viikkoa, ennenkuin saisi ruveta täysin nauttimaan sitä mehukasta rypälettä, jonka onni oli ripustanut hänen päänsä kohdalle.

      Esiintyä hovissa, ei enää anojana tai rouva de Boulainvilliersin pelastamana kerjäläisparkana, vaan Valois-suvun jälkeläisenä, jolla on sadan tuhannen livren korkotulot ja puolisona joku herttua tai pääri, olla kuningattaren tunnustettuna suosikkina ja tänä juonien ja myrskyjen aikana hallita valtiota hallitsemalla Marie-Antoinetten kautta kuningasta – siinä se kuvasarja, joka alituisesti liikkui rouva de la Motten ajatuksissa.

      Seuraavana päivänä hän lähti suoraa päätä Versaillesiin. Hänellä ei ollut lupakorttia vastaanottoa varten, mutta hän luotti onneensa niin täydellisesti, ettei epäillyt hovisäännön väistyvän hänen pyrkimyksensä tieltä. Ja siinä hän olikin oikeassa.

      Hovin koko henkilökunta, joka oli niin harras arvaamaan hallitsijan toivomuksia, oli jo huomannut, kuinka hyvin Marie Antoinette viihtyi kauniin kreivittären seurassa. Enempää ei tarvittu, jotta Jeannen saapuessa muuan ovela lakeija, haluten päästä suosioon, asettui sille kohtaa, mistä kuningatar kappelista palatessaan kulki sivutse, ja ikäänkuin sattumalta kysyi päivystävältä kamariherralta:

      – Kuinka on meneteltävä, monsieur, kun kreivitär de la Motte-Valois on tullut ilman vastaanotto-korttia?

      Kuningatar keskusteli hiljaa Lamballen prinsessan kanssa, mutta keskeytti puheensa kuullessaan kreivittären nimen, joka oli lausuttu tahallaan ääneen. Samalla hän kääntyi sinne päin.

      – Sanoiko joku, – kysyi hän, – että rouva de la Motte-Valois on täällä?

      – Niin on sanottu, teidän majesteettinne, – vastasi kamariherra.

      – Kuka sen sanoi?

      – Tämä lakeija, madame. Lakeija kumarsi häveliäästi.

      – Rouva de la Motte-Valois saa tulla minun luokseni, – sanoi kuningatar astuen eteenpäin, lisäten kohta senjälkeen:

      – Saatte viedä hänet pukuhuoneeseen.

      Jeanne, jolle lakeija tietysti kertoi, mitä oli hänen hyväkseen tehnyt, aukaisi heti rahakukkaronsa, mutta lakeija hillitsi häntä sanoen viekkaasti hymyillen:

      – Olkaa niin hyvä, rouva kreivitär, että annatte sen velan jäädä toistaiseksi maksamatta; pian saanette sen suorittaa korkoineen.

      Jeanne pisti rahat takaisin taskuunsa.

      – Olette oikeassa, ystäväiseni, Kiitos!

      – Miksi en voisi, – tuumi hän, – suosia hovilakeijaa, joka suosii minua? Teenhän kardinaalille saman palveluksen.

      Pian oli Jeanne kuningattarensa edessä. Marie-Antoinette näytti vakavalta, hieman haluttomaltakin, kenties juuri senvuoksi, että oli liiaksi suosinut kreivitärtä ottamalla hänet vastaan, vaikka hän tuli odottamatta.

      – Kuningatar näkyy todellakin kuvittelevan, että vielä käyn kerjäämässä, – ajatteli kardinaalin ystävätär. – Ennenkuin ehdin lausua kahtakaankymmentä sanaa, täytyy hänen käydä iloisemman näköiseksi tai ajaa minut ovesta ulos.

      – Madame, – sanoi kuningatar, – vieläkään en ole ehtinyt puhua kuninkaalle.

      – Ah, madame, teidän majesteettinne on jo tehnyt minulle liiankin paljon hyvää enkä odota enää mitään. Nyt tulin…

      – Niin, mille asialle tulitte? – keskeytti kuningatar herkkänä siirtymään asiasta toiseen. – Te ette ollut pyytänyt päästä puheilleni. Sattuiko jokin kiireellinen asia… teille?

      – Kiireellinen… kyllä, madame; mutta ei minun tähteni.

      – Siis minun tähteni… No puhukaa, kreivitär.

      Ja kuningatar saattoi Jeannen kylpysaliin, missä kamarirouvat odottivat. Nähdessään näin paljon väkeä kuningattaren ympärillä kreivitär ei ruvennut puhumaan. Päästyään kylpyyn kuningatar laski kamarirouvat menemään.

      – Madame, – sanoi nyt Jeanne, – teidän majesteettinne näkee minut pahassa pulassa.

      – Kuinka niin? Sitähän jo heti arvelinkin.

      – Teidän majesteettinne tietää, sillä luullakseni olen sen maininnut, että kardinaali de Rohan osoittaa minulle suosiotaan erinomaisen ylevällä tavalla.

      Kuningatar kävi tyytymättömän näköiseksi.

      – En oikein muista, – vastasi hän.

      – Luulin, että…

      – Ei sillä väliä… puhukaa vain.

      – Saan siis kertoa, madame, että hänen korkea arvoisuutensa suvaitsi toissapäivänä käydä luonani.

      – Vai niin.

      – Asia koski erästä laupeudentyötä, jonka olen pannut alulle.

      – Hyvä on, kreivitär! Minä annan myös jotakin… teidän hyvään tarkoitukseenne.

      – Nyt teidän majesteettinne luulee väärin. Minulla oli jo kunnia sanoa, etten tullut mitään pyytämään. Tapansa mukaan kardinaali puhui kuningattaren hyvyydestä ja väsymättömästä avuliaisuudesta.

      – Ja halusi, että avustaisin hänen suojattejaan?

      – Aluksi… niin, teidän majesteettinne.

      – Sen teenkin, en kardinaalin mieliksi, vaan onnettomien vuoksi, joita koetan auttaa, tulkoot mistä päin hyvänsä. Mutta sanokaa hänen korkea-arvoisuudelleen, että nykyään omat varani ovat vähissä.

      – Voi, madame, sitä juuri hänelle huomautinkin, ja siitä johtuukin se pula, johon äsken viittasin.

      – Puhukaa, puhukaa!

      – Kuvasin kardinaalille, mikä hehkuva armeliaisuus täyttää teidän majesteettinne sydämen, milloin tahansa kerrotaan jonkun hädästä, ja kuinka anteliaisuus yhä tyhjentää kuningattaren kassan, niin ettei se kaikkeen riitä.

      – Hyvä, hyvä!

      – Ajatelkaapa, monseigneur, sanoin hänelle, että kuningatar esimerkiksi antautuu oman hyvyytensä orjaksi, että hän uhraa oman itsensä köyhien vuoksi. Se hyvä, mitä hän tekee, tuottaa hänelle itselleen pulaa, ja sitten syytin itseäni.

      – Miksi niin, kreivitär? – kysyi kuningatar, joka kuunteli joko siksi, että Jeanne oli osannut kajota hänen heikkoon puoleensa, tai siksi, että Marie-Antoinette tarkalla älyllään aavisti jotakin tärkeätä olevan tulossa pitkän esipuheen jälkeen.

      – Sanoin hänelle, että teidän majesteettinne oli joku päivä sitten antanut minulle melkoisen rahasumman; että samanlaisia lahjoituksia oli kuningattaren kassasta jaettu parin viime vuoden kuluessa lukemattomia kertoja, ja että jos kuningatar olisi ollut vähemmän antelias, vähemmän uhraavainen, olisi hänellä pari miljoonaa säästössä, eikä silloin olisi ollut mitään syytä kieltäytyä vastaanottamasta ihanaa timanttista kaulanauhaa, jonka hylkääminen oli niin ylevämielinen, sankarillinen, mutta sallittakoon minun sanoa, myös niin epäoikeutettu teko.

      Kuningatar punastui ja alkoi taas katsella Jeannea.