Kuningattaren kaulanauha. Dumas Alexandre

voin teille sanoa, niinkuin normandilainen talonpoika sanoi pojalleen: Jos kammot hirsipuuta, älä silti pakota toisia sitä kammomaan. Te, monseigneur, sanotte omasta edusta: hyi! Sepä on kumma!

      – No vaikka olisikin niin, että harrastamme omaa etua, niin kysyn: kuinka voin edistää teidän etuanne ja te minun?

      – Ensiksikin, ennenkuin muusta puhutaan, tekee mieleni teitä nuhdella.

      – Olkaa niin hyvä.

      – Te ette osota minulle kylliksi luottamusta, toisin sanoen kunnioitusta.

      – Minäkö? Missä suhteessa, kreivitär?

      – Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki yksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin…

      – Mistä asiasta?

      – Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin te ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle puhunut siitä sanaakaan.

      – Urkkinut… erään naisen mielihalun… tyydyttänyt sen halun… kreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen kyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä. Nähtävästi aiotte ne nyt näyttää… sama se.

      – Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää haluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen: Yksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs ylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen merkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta kuuluisan kaulanauhan.

      – Kreivitär! – mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi häneen kirkkaimman katseensa.

      – Kuulkaapa, – sanoi hän, – miksi te minuun katsotte niin hämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien kanssa Ecolen rantakadun varrella?

      Mies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali oli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies ei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne kiireesti hänen käteensä.

      – Anteeksi, hyvä prinssi, – sanoi hän, – minusta oli niin tärkeätä huomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette luullut minua tyhmäksi ja häijyksi.

      – No, no, kreivitär…

      – Mutta…

      – Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan teidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa. Odotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän rakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.

      Jeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.

      – Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua rakasta, – jatkoi kardinaali. – Niin sanoitte itse.

      – Ja sen toistan, – myönsi rouva de la Motte.

      – Teillä oli siis jokin päämäärä?

      – Tietysti.

      – Mikä se oli, kreivitär?

      – Tarvitseeko minun todellakin selittää?

      – Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran minun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän onnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?

      – Ei, ette ole erehtynyt, monseigneur; juuri niin on asian laita. Mutta uskokaa ilman korupuheita, että tätä päämäärää tavoitellessani en ole tuntenut vastenmielisyyttä tai vastahakoisuutta, yritys on ollut mieluinen.

      – Te olette rakastettava nainen, ja teidän kanssanne on hauska puhua asioista. Oikein olitte tekin arvannut, kreivitär. Tiedätte siis, että eräälle taholle päin minussa on kunnioittavaa ihailua.

      – Sen kyllä huomasin oopperanaamiaisissa.

      – Tämä sydämeni alttius ei koskaan saa myötätuntoa, ja Jumala minua varjelkoon sitä luulemasta!

      – Nainen ei aina pysy kuningattarena, – huomautti Jeanne, – ja minun käsittääkseni te olette ainakin Mazarinin vertainen.

      – Hän olikin varsin kaunis mies, – vastasi kardinaali nauraen.

      – Ja erinomainen pääministeri – lisäsi kreivitär tyynesti.

      – Kreivitär, teidän seurassanne on tarpeetonta ajatella ja monin verroin tarpeettomampaa teille puhua, te kun ajattelette ja puhutte ystävienne puolesta. Niin, minä pyrin pääministeriksi. Siihen minua yllyttää kaikki: syntyperäni, tottumus asioihin, ulkomaisten hovien minulle osoittama suosio ja melkoinen määrä myötätuntoa Ranskan kansan puolelta.

      – Tosiaan kaikki, – sanoi Jeanne, – paitsi eräs seikka.

      – Paitsi eräs vastenmielisyys, sitäkö tarkoitatte?

      – Niin, kuningattaren puolelta, ja tämä vastenmielisyys onkin vakava este. Mikä kuningatarta miellyttää, siihen täytyy kuninkaankin lopulta suostua, ja mitä kuningatar vihaa, sitä kuningas jo ennakolta kammoo.

      – Ja hän vihaa minua?

      – Ooh!

      – Puhutaan suoraan. Minusta emme enää voi pysähtyä, kun olemme niin kauniilla alulla, kreivitär.

      – No niin, kuningatar ei rakasta teitä.

      – Silloin olen hukassa. Mikään kaulanauha ei siinä auta.

      – Mutta juuri siinä voitte erehtyä, hyvä prinssi.

      – Kaulanauha on kuitenkin ostettu.

      – Kuningatar saa ainakin nähdä teidän rakastavan, vaikkei itse rakastakaan.

      – No no, kreivitär!

      – Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.

      – Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että saatte kerran nähdä minut pääministerinä?

      – Siitä olen varma.

      – Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te itsellenne toivotte.

      – Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.

      – Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.

      – Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle Kardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne oli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se aika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.

      – Mitä nyt, kreivitär?

      – Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.

      – Mutta minun ei ole enää nälkä.

      – Puhelkaamme siis.

      – Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.

      – Erotkaamme siis.

      – Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette minun mennä!

      – Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur – vastasi Jeanne, – olkaamme kumpikin oma itsemme.

      – Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä kerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.

      Samalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin kunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista hymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: "Vannon, että tämä on viimeinen kerta."

      Jeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä jälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:

      – Entä