Thais. Anatole France

vanha vaimo minua kunnioittaa, mutta lapset minua halveksivat. Niin erilaisesti saattaa sama olio tulla arvioiduksi täällä ihmisten parissa, sentähden että he ovat epävarmoja arvosteluissaan ja erheen alaisia. Täytyypä tunnustaa, että ollakseen pakana tuo vanha Timokles ei ollut niinkään tyhmä. Jos hän onkin sokea, tietää hän ainakin olevansa valoa vailla. Kuinka paljon korkeammalla hän älynsä puolesta onkaan näitä epäjumalanpalvelijoita, jotka synkän pimeytensä kuilusta huutavat: minä näen auringon! Kaikki tässä maailmassa on pettävää virvatulta ja vierivää hiekkaa. Jumala yksin on muuttumaton.

      Samalla hän nopein askelin kiirehti kaupungin katuja. Vaikka hän oli ollutkin kymmenen vuotta poissa, tunsi hän vielä jokaisen kiven ja jokainen kivi oli hänelle kompastuksen kivi, joka muistutti häntä jostakin ennen eletystä synnistä. Sentähden iski hän tuimasti paljaat jalkapohjansa leveän käytävän kivilaattoihin ja nautti voidessaan jättää niihin haavoittuneiden kantapäittensä veriset jäljet. Jättäen taakseen vasemmalle Serapiksen temppelin mahtavat pylvästöt hän kääntyi eräälle tielle, jonka kahden puolen kohosi komeita tuoksuavien lehtojen ympäröimiä rakennuksia. Pinjojen, vaahterain ja tärpättipuiden latvat huojuivat punaisien reunus-aitojen ja kultaisten otsikkokoristeiden takana. Ja puoliavonaisista ovista näkyi vaskisilla kuvapatsailla reunustettuja marmorikäytäviä ja lehvikön keskestä kihoavia suihkulähteitä. Ei mikään melu härinnyt näiden kauniiden lepopaikkojen rauhaa. Ainoastaan kaukaa kuului hiljaista huilunsoittoa. Munkki pysähtyi erään talon edustalle, joka oli verrattain pieni mutta muuten jalosuhtainen. Talon kattoa kannattivat pilarit, jotka siroudessa vetivät vertoja nuorille tytöille, ja sen päätyä koristivat Kreikan kuuluisimpien filosofien pronssiset rintakuvat.

      Hän tunsi niistä Platon, Sokrateen, Aristoteleen, Epikuroksen ja Zenon ja kolkutettuaan vasaralla oveen mietiskeli hän siinä odotellessaan:

      – Turhaan kunnioi metalli näitä valeviisaita; heidän valheensa ovat mitättömiksi todistetut, heidän sielunsa upotetut helvettiin ja itse kuuluisa Platokin, joka aikoinaan täytti maailman kaunopuheisuutensa maineella, saa nyt enää väitellä ainoastaan perkeleitten kanssa.

      Orja tuli avaamaan ovea ja nähdessään mosaiikki-kynnyksellä paljasjalkaisen miehen, sanoi hän tylysti:

      – Mene muualle kerjäämään, naurettava munkki, äläkä jää siihen odottamaan, että ajaisin sinut kepillä tiehesi.

      – Veljeni, vastasi Antinoen apotti, en pyydä mitään muuta, kuin että viet minut herrasi Nikiaan luo.

      Vielä äkäisemmin vastasi orja:

      – Herrani ei ota vastaan sellaisia koiria kuin sinä.

      – Poikani, vastasi Paphnutius, tee, ole niin hyvä, mitä sinulta pyydän, ja sano herrallesi, että tahdon tavata hänet.

      – Ulos täältä, kurja kerjäläinen! huudahti ovenvartija raivoissaan.

      Ja hän kohotti keppinsä pyhää miestä vastaan, joka ristien käsivartensa rinnalleen hievahtamatta otti vastaan iskun vasten kasvoja, sitten hän lempeästi taas toisti:

      – Tee mitä olen sanonut, poikani, ole niin hyvä.

      Silloin ovenvartija vavisten sopersi:

      – Mikä on tämä mies, joka ei pelkää kärsimystä?

      Ja hän riensi antamaan sanaa herralleen.

      Nikias oli juuri noussut kylvystä. Kauniit orjattaret hieroivat harjasilla hänen ruumistaan. Hän oli miellyttävän ja hilpeän näköinen mies. Hänen kasvoillaan lepäsi lempeän ivan ilme. Nähdessään munkin hän nousi ja riensi vastaan avatuin sylin:

      – Sinäkö se olet, Paphnutius, huudahti hän, sinä minun oppiveljeni ja ystäväni! Oh, tunnenhan sinut toki, vaikka totta puhuen oletkin enemmän eläimen kuin ihmisen näköinen. Tule syliini! Muistatko aikaa, jolloin yhdessä tutkimme gramatiikkaa, retoriikkaa ja filosofiaa? Jo silloin pidettiin sinua synkänluontoisena ja kesyttömänä, mutta minä rakastin sinua sinun suuren rehellisyytesi vuoksi. Meillä oli tapana sanoa, että sinä katselit maailmaa vauhkon hevosen silmillä eikä ollut siis ihme, että olit niin arka. Hyväntapaisuutta sinulta jossakin määrin puuttui, mutta anteliaisuudellasi ei ollut rajoja. Et säästellyt rahojasi etkä elämääsi. Sinussa asui omituinen haltia, harvinainen henki, joka miellytti minua sanomattomasti. Ole tervetullut, rakas Paphnutiukseni, takaisin kymmenen vuoden poissaolon jälestä. Olet siis jättänyt erämaan, luopunut tuosta kristillisestä taikauskosta ja palaat entisiin elämäntapoihisi jälleen. Olen merkitsevä tämän päivän muistiin valkealla kivellä.

      "Krobyle ja Myrtale, jatkoi hän kääntyen naisten puoleen, huuhdelkaa rakkaan vieraani jalat, kädet ja parta hyvänhajuisilla vesillä."

      Hymyillen alkoivat he jo lähestyä vesiammeineen, voiderasioineen ja metallipeileineen. Mutta Paphnutius pysähdytti heidät käskevällä liikkeellä ja loi katseensa maahan, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä heitä, sillä he olivat alasti. Nikias viittasi häntä käymään lepäämään patjoille tarjoten hänelle mitä erilaisimpia ruokia ja juomia, joista Paphnutius kuitenkin halveksien kieltäytyi.

      – Nikias, sanoi hän, en ole luopunut siitä opista, jota sinä väärin kutsut kristilliseksi taikauskoksi, mutta joka on totuuksien totuus. Alussa oli Sana ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan ja ilman häntä ei ole syntynyt mitään, mikä on syntynyt. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus.

      – Rakas Paphnutius, vastasi Nikias, joka juuri oli vetänyt ylleen hyvänhajuisen tunikan, luuletko voivasi hämmästyttää minua lausumalla noita epätaiteellisesti yhteensovitettuja sanoja, jotka eivät ole muuta kuin tyhjää lavertelua? Oletko unohtanut, että minussa itsessänikin on vähän filosofia ja luuletko todellakin tyydyttäväsi minua noilla muutamilla riekaleilla, joita oppimattomat miehet ovat reväisseet itselleen Ameliuksen purppurasta, kun eivät itse Amelius, Porphyrius ja Plato kaikessa kunniassaan voi minua tyydyttää? Viisasten miesten rakentamat järjestelmät ovat ainoastaan satuja, ihmisten parantumattoman lapsuus tilan huvituksia. Niitä täytyy pitää vain hauskutteenaan niinkuin satua Aasista, Pesuammeesta, Efeson Matroonasta ja niinkuin kaikkia muitakin miletolaisia taruja.

      Ja tarttuen vierastaan käsipuoleen vei hän hänet erääseen saliin, jossa oli tuhansittain papyroskääryjä koreihin ladottuina.

      – Tämä on kirjastoni, sanoi hän, se sisältää vain mitättömän pienen osan niistä järjestelmistä, joita filosofit ovat rakennelleet maailman selitteeksi. Itse Serapeum kaikessa rikkaudessaan ei vielä sisällä niitä kaikkia. Ja valitettavasti ne ovatkin ainoastaan sairaiden sielujen unelmia.

      Hän pakotti vieraansa istumaan norsunluiselle tuolille ja istuutui itsekin. Paphnutius heitti kirjoihin synkän silmäyksen ja sanoi:

      – Ne ovat poltettavat kaikki!

      – Oi, suloinen vieraani, se olisi vahinko! vastasi Nikias, sillä sairaittenkin houreet ovat usein huvittavia. Sitäpaitse, jos pitäisi hävittää maailmasta kaikki ihmisten unelmat ja kuvitelmat, kadottaisi maa muotonsa ja värinsä ja me vaipuisimme hedelmättömään tylsyyteen.

      Paphnutius jatkoi ajatustaan:

      – Varmaa on, että pakanoiden opinkappaleet ovat ainoastaan turhanpäiväisiä valeita. Mutta Jumala, joka on totuus, on ilmoittanut itsensä ihmisille ihmeitten kautta. Hän on tullut lihaksi ja asunut meidän keskellämme.

      Nikias vastasi:

      – Puhut aivan erinomaisesti, rakas Paphnutius, kun sanot, että hän on tullut lihaksi. Jumala, joka ajattelee, toimii, puhuu ja harhailee luonnossa niinkuin muinais-ajan Odysseus myrskyävällä merellä, on jo kokonaan ihminen. Kuinka luulet voivasi uskoa tähän uuteen Jupiteriin, kun eivät edes Atenan poikanulikat Perikleen aikana enää uskoneet vanhaan? Mutta jättäkäämme tämä. Et kai ole tullut tänne, arvaan minä, väitelläksesi kolmiyhteydestä. Millä voin palvella sinua, rakas opintotoverini?

      – Voit tehdä minulle suuren palveluksen, vastasi Antinoen apotti. Lainaa minulle tuollainen hyvänhajuinen tunikka, jollaiseen juuri itse pukeuduit. Ja tunikan