Thais. Anatole France

rauha sinun kanssasi, veljeni! Ja suokoon Jumala sinulle kerran suloisen levon paratiisissa!

      Mies ei vastannut. Liikkumattomana pysyi hän samassa asennossa eikä näyttänyt kuulevan mitään. Paphnutius luuli, että tämä vaitiolo johtui pyhille miehille ominaisesta haltioitumisen tilasta. Ristissä käsin lankesi hän polvilleen tuntemattoman viereen ja pysyi näin rukouksessa aina auringonlaskuun asti. Silloin, nähdessään ettei hänen toverinsa vieläkään liikahtanut paikaltaan, hän sanoi:

      – Isäni, jos jo olet palannut takaisin siitä sielunhurmauksesta, johon olen nähnyt sinut vaipuneena, niin anna minulle siunauksesi Herrassamme Jesuksessa Kristuksessa.

      Toinen vastasi päätään kääntämättä:

      – Muukalainen, en tiedä mitä tarkoitat, enkä tunne laisinkaan tuota Herraa Jesusta Kristusta.

      – Mitä! huudahti Paphnutius. Profeetat ovat hänestä ennustaneet, tuhannet marttyyrit ovat kuolemallaan tunnustaneet hänen nimeään, itse Caesar on lahjoittanut hänelle ihailunsa ja juuri äsken pakotin Silsilean sfinksin julistamaan hänen kunniaansa. Onko mahdollista, ettet häntä tunne!

      – Ystäväni, vastasi toinen, se on mahdollista. Se olisi oikeastaan varmaakin, jos maailmassa olisi olemassa jotakin varmuutta.

      Paphnutius oli hämmästynyt ja hän tuli kovin murheelliseksi tämän miehen uskomattomasta tietämättömyydestä.

      – Jos et tunne Jesusta Kristusta, sanoi hän hänelle, eivät sinun tekosi hyödytä sinua ollenkaan etkä sinä myöskään saa iankaikkista elämää.

      Vanhus vastasi:

      – Tehdä tai olla tekemättä on yhtä turhaa, elää tai kuolla yhdentekevää.

      – Mitä sanotkaan, kysyi Paphnutius, etkö sinä muka toivoisi iankaikkista elämää? Mutta sanopa minulle, etkö sinä siis asu tässä majassa keskellä korpea niinkuin anakoreetti?

      – Siltä näyttää.

      – Elät alastomuudessa ja kaiken puutteessa?

      – Siltä näyttää.

      – Ravitset itsesi puun juurilla ja pidät puhtauden käskyt?

      – Siltä näyttää.

      – Olet luopunut kaikista tämän maailman turhuuksista?

      – Olen todellakin luopunut niistä mitättömyyksistä, jotka tavallisesti ovat ihmisten huolehtimisen esineinä.

      – Niinpä siis sinä niinkuin minäkin olet köyhä, siveä ja yksinäinen. Etkä ole sitä senvuoksi, että rakastaisit Jumalaa ja ajattelisit iankaikkista autuuttasi, niinkuin minä teen! Sitä en voi ymmärtää. Miksi olet hyveellinen, jos et usko Jesukseen Kristukseen? Miksi kieltäydyt tämän maailman hyvyyksistä, ellet toivo saavuttavasi iankaikkisia iloja?

      – Muukalainen, en kiellä itseltäni minkäänlaisia iloja, vaan voinpa kerskata saavuttaneeni jotakuinkin tyydyttävän elämän muodon, joskaan lopullisesti ei ole olemassa hyvää eikä huonoa elämää. Ei mikään ole itsessään kunniallista tai häpeällistä, oikeaa tai väärää, miellyttävää tai vastenmielistä, hyvää tai huonoa. Ainoastaan oma tunteeni määrää olioiden ominaisuudet niinkuin suola ruokalajien maun.

      – Siispä sinun käsityksesi mukaan ei ole olemassa mitään varmuutta. Sinä kiellät totuuden, jota sentään yksin epäjumalanpalvelijatkin ovat etsineet. Sinä nukut tietämättömyyden unta niinkuin väsynyt koira, joka loassa loikoo.

      – Muukalainen, on yhtä turhaa herjata koiria kuin filosofeja. Emme tiedä, mitä koirat ovat, emmekä myöskään, mitä itse olemme. Emme tiedä yhtään mitään.

      – Oi vanhus, kuulutko siis tuohon epäilijöiden naurettavaan lahkokuntaan? Oletko todellakin yksi noista surkuteltavista mielipuolista, jotka kieltävät sekä liikkeen että lepotilan ja jotka eivät osaa erottaa edes auringon valoa yön varjoista.

      – Ystäväni, olen todellakin epäilijä. Olen oppilahkoa, joka minun mielestäni on varsin kiitettävä, vaikka sinä pidät sitä naurettavana. Sillä samalla oliolla voi olla erilaisia ilmestysmuotoja. Memphiin pyramiidit ovat ruskottavassa aamussa kuin ruusuiset valokeilat. Auringon laskiessa ne näyttävät mustilta kolmionmuotoisilta varjokuvilta hehkuvaa taivaanrantaa vastaan. Mutta kuka saattaa arvata niiden todellisen oloperän? Soimaat minua siitä, että kiellän ulkonaiset ilmiöt, vaikka ne juuri ovat ainoat tosiasiat, jotka tunnustan. Aurinko näyttää minusta loistavalta, mutta sen olemus on minulle tuntematon. Tunnen, että tuli polttaa, mutta en tiedä miten ja miksi. Ystäväni, ymmärrät minut kovin väärin. Mutta sitäpaitsi on yhdentekevää tuleeko ymmärretyksi niin tai näin.

      – Mutta vielä kerran, minkätähden sitten olet korvessa ja elät pelkistä taateleista ja sipulinjuurista? Minkätähden antaudut niin suuriin kärsimyksiin? Minäkin kestän yhtä suuria ja elän niinkuin sinä kieltäymyksessä ja yksinäisyydessä. Mutta minä teen sen kaiken elääkseni Jumalan tahdon mukaan ja ansaitakseni siten iankaikkisen autuuden. Ja se onkin järkevä tarkoitusperä, sillä on viisasta kärsiä, jos sillä voittaa suuren onnen. Sitävastoin on järjetöntä heittäytyä ehdoin tahdoin turhien vaivojen ja tarkoituksettomien kärsimysten alaiseksi. Jos minä en uskoisi, – anna anteeksi tämä herjaava ajatus, sinä iankaikkinen Valo! – jos minä en uskoisi, että on totta kaikki, mitä Jumala on meille ilmoittanut profeettain äänen, Poikansa esimerkin, apostolien tekojen, kirkolliskokousten lausuntojen ja marttyyrien todistusten kautta, jos en tietäisi, että ruumiin kärsimykset ovat välttämättömät sielun terveydelle, jos eläisin niinkuin sinä täydellisessä tietämättömyydessä pyhistä salaisuuksista, niin palaisin minä heti paikalla takaisin maailman syliin ja koettaisin koota itselleni rikkauksia voidakseni elää ylellisyydessä, niinkuin tekevät tämän maailman onnelliset, ja minä sanoisin hekumallisille himoille: "Tulkaa, minun tyttäreni, tulkaa palvelijattareni, tulkaa kaikki ja kaatakaa maljaani viiniä, tahdon päihtyä lemmenjuomienne ja suloisten tuoksujenne hekumasta." Mutta sinä mieletön vanhus, sinä luovut: kaikista eduista, sinä kadotat pyytämättä mitään korvausta: sinä annat ilman takaisinsaamisen toivoa ja matkit naurettavasti anakoreettien ihailtavia tekoja, kuten hävytön apina tuhriessaan seinää luulee jäljentävänsä taitavan maalarin tauluja. Oi, sinä hullupäisin ihmisten joukossa, mitkä voivat olla vaikuttimesi?

      Näin puhui Paphnutius kovasti kuohuksissaan. Mutta vanhus pysyi tyynenä.

      – Ystäväni, vastasi hän lempeästi, mitä sinua liikuttaa loassa makaavan koiran tai pahankurisen apinan vaikuttimet?

      Paphnutiuksen silmämääränä ei ollut koskaan mikään muu kuin Jumalan kunnia. Ja kun hänen vihansa oli lauhtunut, pyyteli hän sitä anteeksi jalolla nöyryydellä.

      Anna minulle anteeksi, sanoi hän, oi armas vanhus, oi veljeni, jos totuuden into on vietellyt minut sopivien rajojen ulkopuolelle. Jumala on todistajani, että vihasin ainoastaan sinun erehdystäsi enkä suinkaan sinua itseäsi. Kärsin nähdessäni sinut pimeydessä, sillä minä rakastan sinua Jesuksessa Kristuksessa ja sielusi autuus huolestuttaa minun sydäntäni. Puhu, ilmaise minulle vaikuttimesi: minä aivan hehkun halusta oppia ne tuntemaan, jotta voisin todistaa ne mitättömiksi.

      Vanhus vastasi rauhallisesti:

      – Olen yhtä taipuisa puhumaan kuin vaikenemaankin. Ilmaisen siis sinulle vaikuttimeni vaatimatta omiasi vastalahjaksi, sillä sinä et herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa. En välitä onnestasi enkä onnettomuudestasi ja minulle on samantekevää ajatteletko niin tai näin. Ja kuinka voisinkaan sinua rakastaa tai vihata? Vastenmielisyys ja mieltymys ovat kumpikin yhtä arvottomia tunteita viisaalle miehelle. Mutta koska kysyt minulta, niin tiedä siis, että nimeni on Timokles ja olen syntynyt Cos-saarella vanhemmista, jotka olivat kaupalla hankkineet itselleen melkoisen omaisuuden. Isäni oli laivanvarustaja. Älynsä puolesta hän muistutti paljon Aleksanteria, jota myös on nimitetty Suureksi. Kuitenkin hän oli vähemmän paksupäinen. Lyhyesti sanoen, hän oli tavallinen ihminen. Minulla oli kaksi veljeä, joista myös tuli laivanvarustajia. Itse harjoitin viisaustiedettä. Mutta sitten pakotti isämme vanhimman