Kertomuksia I. Anton Pavlovich Chekhov

teiltä lain nimessä, missä on Kljausow? Me tiedämme kaikki!

      – Keneltä olette saaneet tietää? – kysyi rouva hiljaa voimatta sietää Djukowskin katsetta.

      – Suvaitsetteko sanoa, missä hän on!?

      – Mutta mistä te olette saaneet tietää? Ken on teille kertonut?

      – Me tiedämme kaikki! Ja minä vaadin lain nimessä!

      Tutkijatuomari, joka sai rohkeutta rouvan hämmennyksestä, astui hänen eteensä ja sanoi:

      – Sanokaa meille ja me lähdemme pois. Muussa tapauksessa…

      – Mitäs te hänellä teette?

      – Älkää kyselkö turhia, hyvä rouva. Me pyydämme neuvomaan hänen olinpaikkansa. Te olette hämillänne, vapisette… Niin, hän on murhattu ja sanokaa mitä hyvänsä, te olette sen tehneet! Osakumppaninne ovat antaneet teidät ilmi.

      Rouva kalpeni.

      – Mennään, – sanoi hän käsiään väännellen. – Minä olen piilottanut hänet saunaan. Mutta älkää Jumalan nimessä sanoko miehelleni! Rukoilen teitä, sitä hän ei kestä!

      Rouva otti seinältä suuren avaimen ja vei vieraansa keittiöön ja eteisen kautta pihalle. Ulkona oli hämärä. Sataa tuhuutti hienosittain. Rouva kulki edellä. Tshubikow ja Djukowski harppailivat hänen perästään pitkässä ruohossa hengittäen villihampun ja likalätäkköjen lemua. Piha oli suuri. Lätäköitä ei tuntunut enää jaloissa, vaan kynnettyä maata. Pimeästä häämötti puiden ääripiirteitä ja puiden lomista pieni rakennus, jonka savupiippu oli pahasti kallistunut.

      – Se on sauna, virkkoi rouva. – Vielä kerran rukoilen, ettette kellekään hiiskuisi.

      Saunan eteen tultuaan huomasi Tshubikow ja Djukowski sen ovessa tavattoman suuren lukon venkaleen.

      – Ottakaa kynttelintynkä ja tikkuja, – kuiskasi tuomari apulaiselleen.

      Rouva aukasi lukon ja laski vieraat saunaan. Djukowski raapasi tulta, josta kotapuoli valostui. Keskellä lattiaa oli pöytä. Pöydällä oli pienen, pullean teekeittiön vieressä soppamalja, siinä hyytynyttä kaalia ja lautanen, jolla oli kastikkeen tähteitä.

      – Etemmä!

      Tultiin seuraavaan huoneeseen, saunapuolelle. Siellä oli myöskin pöytä. Pöydällä suuri lautasellinen kinkkua, viinapullo, lautasia, veitsiä ja kahvelia.

      – Missä hän on? Missä murhattu on? – kysyi Djukowski.

      – Hän on lauteilla, – sopersi rouva entisestään kalveten ja yhä vavisten.

      Djukowski otti käteensä kynttelintyngän ja kapusi lauteille. Täällä hän näki pitkän ihmisruumiin, joka virui liikkumattomana suurella untuvapatjalla. Ruumiista kuului kevyttä kuorsausta…

      – Meitä petkutetaan, saakeli soikoon! – sävähti Djukowski. – Se ei ole hän! Täällä viruu joku elävä rötkäle. Hoi, mikä lempo te olette?

      Ruumis veti vinkuen henkeä sisäänsä ja alkoi liikkua. Djukowski nykäsi ruumista kyynäspäähän. Ruumis nosti kätensä pystyyn, oikasihe itseään ja kohotti päätään.

      – Kuka siinä kapuaa? – kysyi käheä, paksu bassoääni. – Mitä sinä tahdot?

      Djukowski vei kynttelintyngän lähelle ruumiin kasvoja ja parkasi. Mustanpunervasta nenästä, takkuisesta tukasta, sysimustista viiksistä, joista toinen oli mahtavassa kierroksessa ja katseli lakeen hävyttömän näköisenä, hän tunsi kornetti Kljausowin.

      – Tekö… Mark Iwanowitsh!? Mahdotonta!

      Tuomari kohotti katseensa ylös ja kivettyi…

      – Minä, minä… Kas, Djukowski! Senkö pahuuksia teillä täällä on tekemistä? Kenenkäs naamataulu se tuolta alhaalta kiiluu? Hyvät ihmiset, tuomari! Mikä teidät on tänne tuonut?

      Kljausow hyppäsi alas ja syleili Tshubikowia. Olga Petrowna livahti ulos.

      – Mikä kumma teidät tänne toi? Ryypyt, kehveli olkoon! Tra-ta-ta-ti-ta-tam… Ryypätään! Kuka ihme teidät toi tänne! Mistä te tiesitte, että minä olin täällä? Mutta sama se! Nyt ryypätään.

      Kljausow sytytti lampun ja täytti kolme ryyppyä.

      – Tuota… minä en käsitä sinua, – sanoi tuomari käsiään levitellen. – Sinäkö se olet vai et?

      – Rauhoitu… Vai moraaliako rupeat saarnaamaan? Älä viitsi vaivata itseäsi. Nuorukainen Djukowski, tyhjennäppäs ryyppysi! Vie-e-te-tään tä-ä-mää… Mitäs te oikeastaan töllistelette? Juokaa!

      – Mutta sittenkään en jaksa käsittää, – sanoi tuomari koneellisesti kallistaen lasiaan. – Miksi olet täällä?

      – Miksi en sitte saisi olla, jos täällä on hyvä olla?

      Kljausow ryyppäsi ja haukkasi kinkkua päälle.

      – Asun pristavin rouvalla, kuten näet. Korven rotkossa, kuin mikäkin haltija. Juo! Sääliksi, veikkonen, kävi rouvaa ja sen vuoksi pesiydyin tähän majaan kuin erakko… Tulevalla viikolla aijon lähteä, jo kyllästyttää.

      – Käy yli ymmärryksen! – sanoi Djukowski.

      – Mikä käy yli ymmärryksen?

      – Totisesti yli ymmärryksen! Sanokaa Jumalan nimessä, miten teidän saappaanne joutui puutarhaan?

      – Mikä saapas?

      – Me löysimme yhden saappaan makuuhuoneesta, vaan toisen puutarhasta.

      – Se ei ole teidän asianne. Ryypätkää lempo vieköön! Kun kerran herätitte, niin ryypätkää! Se on lysti juttu se saapasjuttu. En tahtonut lähteä Olgan luo. En sattunut olemaan sillä tuulella ja olin hienossa hutikassa… Vaan hän tuli ikkunan alle ja alkaa haukuskella… Arvaathan, kuten akat ainakin… Silloin minä humalapäissäni viskasin saappaalla, ettei olisi turissut. Hän kapusi sisään, sytytti lampun ja ala vanuttaa minua humalaista. Antoi aika löylyn, retuutti tänne ja pani telkien taa… Lempi, viina ja kinkku! No, mihinkäs teillä on kiire, Tshubikow?

      Tuomari sylkäsi ja läksi saunasta. Hänen jälestään poistui pää painuksissa Djukowski. Kumpikin istuutui ääntä päästämättä kärryihin ja he läksivät ajamaan. Matka ei ollut tuntunut heistä milloinkaan niin ikävältä ja pitkältä kuin tällä kertaa. He istuivat ääneti. Tshubikow vapisi koko ajan vihasta. Djukowski piilotti kasvonsa kauluksen alle aivan kuin arastellen, että pimeä ja tuhusade olisivat nähneet häpeän hänen kasvoillaan.

      Kotiin tultua tapasi Tshubikow täällä tohtori Tjutjuewin. Tohtori istui pöydän ääressä selaillen erästä kuvalehteä.

      – Taasen ovat asiat nurin tässä matoisessa maailmassa! – sanoi hän surullisin katsein tuomaria tervehtäen. – Taas se Itävalta siellä jotain! Ja Gladstonekin taitaa jotain…

      Tshubikow viskasi hattunsa pöydän alle ja alkoi hirveästi vavista.

      – Saakelin luuranko! Anna minun olla rauhassa! Tuhannen kertaa olen kieltänyt sinua hännystelemästä politiikkoinesi! Vaan sinä, – kääntyi tuomari Djukowskiin nyrkkiään heristäen, – vaan sinä… en iki pitkinä päivinä unohda!

      – Mutta sehän se öljytikku! Mistäs minä tiesin!

      – Läkähdy tikkuinesi! Laputa hornaan äläkä väsytä minua enää, tai muuten jauhan sinut, piru vieköön, tuhannen möyhyksi!

      Djukowski huokasi, otti lakkinsa ja läksi.

      – Juon itseni täyteen! – päätti hän portista päästyään ja paarusti apein mielin kapakkaan.

      Kun pristavin rouva tuli saunasta sisään, tapasi hän miehensä kotona.

      – Mitäs