Kertomuksia I. Anton Pavlovich Chekhov

paikka saatiin tutkituksi ja siitä oli tehty piirros, siirtyi tutkijakunta tilanhoitajan luo laatimaan pöytäkirjaa ja murkinoimaan. Murkinoidessa sukeusi keskustelu.

      – Kello, rahat ynnä muu on koskematta, – alkoi Tshubikow keskustelun. – Niin selvästi, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ei murhaa ole tehty ryöstön aikeessa.

      – Sen on tehnyt aivan sivistynyt henkilö, – lisäsi Djukowski.

      – Mistä te sen päätätte?

      – Minun tukenani on siitä öljytikku, jonka käyttöä täkäläiset talonpojat eivät ollenkaan tunne. Semmoisia tikkuja käyttävät vain tilanomistajat eivätkä nekään kaikki. Ja murhaa, tarkemmin huomauttaakseni, ei ole tehnyt yksi henkilö, vaan minimum kolme: kaksi on pitänyt kiinni, kolmas on kuristanut. Kljausow oli vahva mies ja murhamiesten on pitänyt tietää se.

      – Mitäs hyötyä hänen voimastaan on ollut, jos hän esimerkiksi on nukkunut?

      – Murhamiehet ovat tavanneet hänet saappaita riisumassa. Jos hän kerran riisui saappaitaan, ei hän tietystikään nukkunut.

      – Lepuuttakaa järkeänne ja syökää sen sijaan!

      – Vaan minun ymmärtääkseni, herra pristavi, – sanoi puutarhuri Jefreni, joka toi teekeittiön pöytään, – ei tuota turmelusta ole tehnyt kukaan muu kuin Nikolashka.

      – Hyvin mahdollista, – sanoi Psekow.

      – Kukas se Nikolashka on?

      – Herran kamaripalvelija, herra pristavi, – vastasi Jefrem. – Ken muu, jollei juuri hän? Rosvomies, herra pristavi! Semmoinen juoppo ja renttu, ettei mokomaa. Hän kuletti aina viinaa herralle, pani hänet makaamaan… Kukas se sitte, jollei hän? Ja sitte vielä uskallan sanoa sen herra pristaville, se iletys oli kerran kehunut kapakassa, että tappaa herransa. Ja kenestä kaikki johtui? Akulkasta, akan tähden… Hänellä oli semmoinen nainen… Se oli herran mieleen ja ne ottivat sen luokseen ja se tietysti häntä suututti… Tuolla se nytkin keittiössä rötkehtii. Itkee ja valehtelee, että herraa on muka surku…

      – Akulkan tähden voi tosiaankin suuttua, – sanoi Psekow. – Hän on yksinkertainen nainen, mutta… Ei Mark Iwanitsh suotta sanonut häntä Nanaksi. Hänessä on jotain, joka muistuttaa Nanaa… mielyttävää viehkeää…

      – On se nähty… tiedettiin… – sanoi tutkijatuomari niistäen nenäänsä punaiseen liinaan.

      Djukowski punastui ja loi katseensa maahan. Pristav alkoi rummuttaa sormellaan lautasen laitaa. Ispravnikkaa rupesi ryvittämään ja hän alkoi etsiä jotain paperilaukustaan. Lääkäriin yksistään ei näyttänyt tehneen mitään vaikutusta Akulkan eikä Nanan nimen mainitseminen. Tutkijatuomari käski kutsua Nikolashkan. Nikolashka, nuori, pitkätekoinen mies, jolla oli pitkä, kirjava nenä, sisäänpainunut rinta ja herrasperuinen nuttu, tuli Psekowin huoneeseen ja kumarsi tutkijatuomarin jalkoihin. Hänen kasvonsa olivat uniset ja itkun pöhössä. Hän oli niin juovuksissa, että tuskin pysyi jaloillaan.

      – Missä herra on? – kysyi häneltä Tshubikow.

      – Murhattiin, herra tuomari.

      Tämän sanottuaan rupesi Nikolashka räpyttelemään silmiään ja alkoi itkeä.

      – Kyllä se tiedetään, että murhattiin. Vaan missä on hän nyt? Missä on hänen ruumiinsa?

      – Sanovat, että ikkunasta on viety ulos ja puutarhaan kuopattu.

      – Hm… Tutkinnon tuloksista tiedetään jo keittiössäkin… Inhottavaa! No, veikkonen, missäs sinä olit sinä yönä, jolloin herra surmattiin? Lauantaina toisin sanoen?

      Nikolashka nosti päänsä pystyyn, oikasi kaulansa ja mietti.

      – En voi muistaa, herra tuomari, – sanoi hän. – Olin ryypyksissä enkä muista.

      – Alibi! – kuiskasi Djukowski hymähtäen ja käsiään hykertäen.

      – Vai niin. Mutta mistäs se veri on tullut sinne ikkunan alle?

      Nikolashka muljautti päänsä ylös ja mietti.

      – Ajattele sukkelaan! – sanoi ispravnikka.

      – Hetipaikalla. Veri ei merkitse mitään, herra tuomari. Minä tapoin kanan. Tapoin sen ihan tavallisella tavalla, kuten muulloinkin, vaan sekös otti ja ryöpsähti käsistä ja ala haipattaa… Ja siitä se veri tuli.

      Jefrem todisti, että Nikolashka oli tosiaankin joka ilta tappanut kanoja eri paikoissa, mutta ei kukaan ollut nähnyt, että kesken tapettu kana oli juossut puutarhassa, jota muuten ei saattanut ehdottomasti kieltääkään.

      – Alibi! – hymähti Djukowski. – Ja miten tyhmä alibi!

      – Kävitkö Akulkan luona?

      – Tulihan sitä tehdyksi.

      – Houkuttelikos herra hänet sinulta?

      – Ei. Minulta viekottelivat Akulkan he tuolla; herra Psekow, Iwan Mihailitsh ja Iwan Mihailitshilta viekotteli herra. Niin sen asian laita on.

      Psekow tuli hämilleen ja alkoi hieroskella vasenta silmäänsä. Djukowski iski häneen silmänsä, keksi hämmästyksen ja vavahti. Tilanhoitajan jaloissa hän huomasi siniset housut, joihin hänen huomionsa vasta nyt kiintyi. Housut johtivat hänen mieleensä puutarhasta löydetyt siniset haituvat. Tshubikowkin katsahti vuorostaan epäilevästi Psekowiin.

      – Saat mennä! – sanoi hän Nikolashkalle. – Vaan sallikaa minun nyt tehdä teille, herra Psekow, eräs kysymys. Te tietysti olitte lauantaina sunnuntaita vasten täällä?

      – Olin, me söimme kymmenen aikaan Mark Iwanitshin kanssa iltasta.

      – Ja sitte?

      Psekow hämmentyi ja nousi pöydästä.

      – Sitte… sitte… En tosiaankaan muista, – sopersi hän. – Join paljon sinä iltana… enkä muista milloin ja mihin nukuin… Mitäs te minusta kaikki tähystelette? Niin kuin minä olisin murhaaja!

      – Missä te heräsitte?

      – Heräsin pereentuvan keittiössä uunilla… Kaikki voivat sen vakuuttaa. Miten jouduin uunille, en tiedä…

      – Älkää kiihtykö. Tunsitteko Akulinan?

      – Mitäs merkillistä siinä olisi!

      – Teiltä hän joutui Kljausowille?

      – Niin… Jefrem, tuoppas vielä sieniä! Tahdotteko teetä Jefrem

      Kusmitsh?

      Seurasi äänettömyys, raskas ja painostava, jota kesti viiden minuutin verran. Djukowski ei hellittänyt purevaa katsettaan Psekowin kalpeilta kasvoilta. Äänettömyyden katkaisi tutkijatuomari.

      – Täytyy lähteä, – sanoi hän, – toiseen taloon puhuttelemaan vainajan sisarta Maria Iwanownaa. Eiköhän hän antaisi meille hyviä neuvoja.

      Tshubikow ja hänen apulaisensa läksivät kiitettyään aamiaisesta herrastaloon. Kljausowin sisaren Maria Iwanownan joka oli neljänkymmenen viiden vuoden vanha neiti, he tapasivat rukoilemassa suuren perhepyhimyskuvan edessä. Kun hän näki tulijoilla asiapaperilaukkuja ja kokardilakit, kalpeni hän.

      – Kaikista ensin saan pyytää anteeksi, että häiritsemme teidän niin sanoakseni rukoukseen vaipunutta mielentilaanne, – alkoi kohtelias Tshubikow. – Meillä olisi teille eräs pyyntö. Te tietysti olette jo kuulleetkin… On olemassa epäily, että teidän veljenne on jollain tavoin murhattu… Herran tahto, ymmärrättehän itsekin… Kuolemaa ei kukaan voi välttää, yhtä vähän tsaari kuin kyntäjäkään. Ettekö voisi auttaa meitä jollain neuvolla, selityksellä?..

      – Ah, älkää kyselkö minulta! – sanoi Maria Iwanowna entistään enemmän kalveten ja peittäen kasvonsa käsillään. – En voi kertoa teille mitään!