Kaksintaistelu. Anton Pavlovich Chekhov

rakkaudessa on perhe-elämäsi silminnähtävästi joutunut sellaiseen vaiheeseen, jolloin sinun, voidaksesi ylläpitää tasapainoa, on pantava liikkeelle kaikki kärsivällisyytesi…

      – Sinä uskot asioitsijasi, tuon rahjuksen lausuntoon. Minusta hänen neuvonsa sensijaan on mielettömyyttä. Sinun äijäsi saattoi teeskennellä, saattoi harjoitella kärsivällisyyttä, jolloin se henkilö, johon hän ei tuntenut rakkautta, esiintyi hänelle kärsivällisyyden harjoituksissa välttämättömänä esineenä, mutta minä en ole vielä niin syvälle vajonnut; jos minua miellyttää kärsivällisyyttä harjoitella, ostan itselleni voimistelupainot tahi vikurin hevosen, mutta ihmisen jätän rauhaan.

      Samoilenko tilasi valkoista jäänsekaista viiniä. Kun oli juotu lasi mieheen, kysäisi Lajevski äkkiä:

      – Sanoppas, ole niin hyvä, mitä merkitsee aivojen pehmeneminen?

      – Se on, kuinka sinulle selittäisin … taudillinen tila, jossa aivoaine pehmenee … aivan kuin vetelöityy.

      – Voiko sitä parantaa?

      – Voi kyllä, ellei tauti ole saanut kehittyä varsin pitkälle… Kylmiä suihkukylpyjä, espanjankärpäslaastaria… Jotakin sisällisesti nautittavaksi.

      – Vai niin… Näetkös siis, mimmoinen on tilani. Hänen kanssaan en voi elää: se käy yli voimieni. Niin kauan kuin olen sinun seurassasi, minä vielä sekä filosofoin että naureskelen, mutta kotona mieleni kokonaan lamaantuu. On niin äärettömän tukala ollakseni, että jos minulle sanottaisiin esimerkiksi, että minun on vielä elettävä hänen kanssaan yksi kuukausi, niin on luultavaa, että laskisin luodin otsaani. Siitä huolimatta minun on mahdoton hänestä erota… Hän on yksinäinen, ei osaa tehdä työtä, rahoja ei ole minulla eikä hänellä… Minne hän joutuu? Kenenkä luo menisi? En voi keksiä mitään … Sano nyt: mitä minun on tekeminen?

      – Tjaa … murahti Samoilenko, tietämättä mitä vastata. – Rakastaako hän sinua?

      – Rakastaa, sen verran kuin mies hänen ikäiselleen ja luonteiselleen naiselle on tarpeellinen. Minusta hänen olisi yhtä vaikea erota kuin ihojauheestaan ja paperikähertimistään. Minä olen hänen naiskammionsa välttämätön, olennainen osa.

      Samoilenko joutui hämille.

      – Sinä olet, Vanja, tänään pahalla päällä, – sanoi hän. – Et tainnut nukkua.

      – Sepä se, nukuin huonosti… Tunnen yleensä voivani pahoin. Päässä tyhjyys, sydäntä ahdistaa, jokin yleinen heikkous… Ihan täytyy lähteä karkuun!

      – Minne?

      – Sinne, pohjolaan. Mäntyjen, sienien, ihmisten, aatteiden pariin… Antaisin puolet elämästäni, jos tällä hetkellä saisin jossakin Moskovan tai Tulan kuvernementissa uida joessa, palella, ymmärräthän, kuljeskella sitten kolmisen tuntia vaikka kaikkein mitättömimmän ylioppilaan kanssa ja lörpötellä, lörpötellä… Entä heinä, – kuinka se tuoksuu! Muistatko? Iltaisin kun käyskentelee puistossa, sisältä kuuluu pianonsoittoa, kuulee junan tulevan… Mielihyvä saattoi Lajevskin naurahtamaan, hänen silmistään herahtivat kyynelet, ja salatakseen ne hän paikaltaan nousematta kurottautui ottamaan tulitikkuja viereiseltä pöydältä.

      – Minäpä en ole kahdeksaantoista vuoteen käynyt Venäjällä, – sanoi Samoilenko. – Olen unohtanut, millaista siellä onkaan. Mielestäni ei ole ihanampaa maata kuin Kaukaasia.

      – On eräs Vereshtshaginin taulu: mahdottoman syvän kaivon pohjalla nääntyvät muutamat hengiltä tuomitut vaivoihinsa. Juuri semmoiselta syvältä kaivolta minusta näyttää ihana Kaukaasiasi. Jos minun olisi valittava kahdesta: olla nokikolarina Pietarissa tahi täkäläisenä ruhtinaana, niin valitsisin edellisen toimen.

      Lajevski vaipui mietteisiin. Silmäillessään hänen kumaraista vartaloaan, yhteen kohti tähystäviä silmiään, kalpeita, hikisiä kasvojaan ja kuopalle painuneita ohimottaan, pureskeltuja kynsiä ja tohvelia, joka riippuen kantapäästä lonkollaan jätti huonosti parsitun sukan näkyviin, Samoilenkon tuli häntä sääli, ja kaiketikin sentähden, että Lajevski muistutti hänen mielestään avutonta lasta, hän kysyi:

      – Elääkö äitisi?

      – Elää, mutta me olemme huonoissa väleissä. Hän ei voinut antaa minulle anteeksi tätä rakkausjuttua.

      Samoilenko oli hartaasti mieltynyt ystäväänsä. Hän näki Lajevskissa hulivilin, ylioppilaan, hyvälaatuisen nuoren miehen, jonka kanssa sopi sekä ryypätä että nauraa makeasti ja haastaa suoraan sydämestä. Se, mitä hän käsitti Lajevskista, ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Lajevski naukkaili aika lailla, silloinkin kun ei olisi sopinut, pelasi korttia, halveksi virkaansa, eli yli varojensa, käytti puheessaan usein säädyttömiä lausetapoja, kulki kadulla tohvelit jalassa ja riiteli syrjäisten kuullen Nadeshda Feodorovnan kanssa – ja se oli Samoilenkolle vastenmielistä. Mutta se, että Lajevski oli opiskellut filologisessa tiedekunnassa, tilasi kahta paksua aikakauskirjaa, puhui usein niin oppineesti, että vain harvat häntä ymmärsivät, vietti yhdyselämää sivistyneen naisen kanssa – tätä kaikkea Samoilenko ei ymmärtänyt, mutta se miellytti häntä, ja hän piti Lajevskia suuressa arvossa, itseänsä ylempänä.

      – Vielä yksi seikka, – sanoi Lajevski pudistaen päätään. – Mutta se olkoon vain meidän kesken… En ole ilmaissut sitä Nadeshda Feodorovnallekaan, joten muista pitää hampaittesi takana… Sain toissa päivänä kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen miehensä kuolleen aivojen pehmenemiseen.

      – Hyväinen aika … huokasi Samoilenko. – Miksi sitä häneltä salaat?

      – Kirjeen näyttäminen hänelle merkitsisi samaa kuin lähde pois kirkkoon vihille. Mutta ensin ovat välimme suoritettavat. Sittenkun hän on tullut huomaamaan, että yhdyselämämme jatkuminen on mahdotonta, näytän hänelle kirjeen. Silloin se ei enää ole vaarallista.

      – Tiedätkö mitä, Vanja? – sanoi Samoilenko, ja hänen kasvoilleen tuli äkkiä surullinen, rukoileva ilme, kuin hän olisi ollut aikeissa pyytää jotakin hyvin suloista ja pelännyt saavansa kieltävän vastauksen. – Nai sinä hänet.

      – Minkä tähden?

      – Täytä velvollisuutesi tätä viehättävää naista kohtaan! Hänen miehensä kuoli pois, joten siis itse kaitselmus ikäänkuin viittaa sinulle, mitä on tehtävä!

      – Kummallinen ihminen, pitäisihän sinun käsittää, että se on mahdotonta. Yhtä halpamaista ja ihmisarvoa alentavaa on naida ilman rakkautta kuin toimittaa jumalanpalvelusta, jos puuttuu uskoa.

      – Mutta se on velvollisuutesi!

      – Miksi minä olisin velvollinen? – kysyi Lajevski kiihtyneenä.

      – Siksi, että sinä houkuttelit hänet miehensä luota ja otit hänet vastuullesi.

      – Olenhan sanonut jo ihan selvästi: minä en rakasta!

      – Kun et rakastane, niin pidä kunniassa, palvo…

      – Pidä kunniassa, palvo … matki Lajevski. – Kuin mitäkin abbedissaa… Sinä olet huono psykologi ja fysiologi, jos luulet, että naisen kanssa elääksesi selviydyt yksistään kunnioittamisella ja palvomisella. Naiselle on ennen kaikkea tarpeen makuuhuone.

      – Vanja, Vanja … nuhteli Samoilenko hämillään.

      – Sinä olet vanha lapsi, teoreetikko, minä sen sijaan nuori ukko ja käytännön mies, me emme milloinkaan opi ymmärtämään toisiamme. Parasta kun lopetamme koko keskustelun… Mustaa! – huusi Lajevski viinurille, – paljonko olemme velkaa?

      – Ei, ei, – virkkoi tohtori hätäisesti ja tarttui Lajevskin käsivarteen. – Minä maksan tämän. Minähän tilasinkin. Merkitse minun laskuuni! – huusi hän Mustaalle.

      Ystävykset nousivat ja lähtivät äänettöminä astumaan rantakatua pitkin. Puistikkokadulle kääntyessään he pysähtyivät ja puristivat