Kaksintaistelu. Anton Pavlovich Chekhov

aksintaistelu

      I

      Oli kello kahdeksan aamulla – se aika, jolloin upseerit, virkamiehet ja matkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan yön jälkeen uivat meressä ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teetä. Ivan Andreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ikäinen nuorimies, rahaministeriön virkamieslakini päässä ja tohvelit jalassa, tapasi uimaan mennessä rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossa ystävänsä, sotilaslääkäri Samoilenkon.

      Samoilenkolla oli iso pää, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskin ollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaa poskiparta; kun tähän vielä yhtyi turpea vartalo ja käheä soturin basso, niin eipä ihmettä, että hän vieraaseen, joka ensi kerran saapui paikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kulua pari kolme päivää ensimmäisestä tutustumisesta, niin alkoivat hänen kasvonsa näyttää erittäin herttaisilta, lempeiltä, jopa kauniiltakin. Kankeista liikkeistään ja karkeahkosta äänestään huolimatta hän oli ihmisenä sävyisä, tavattoman helläluontoinen, jalomielinen ja kohtelias. Kaikkia kaupunkilaisia hän sinutteli, kaikille hän antoi rahoja lainaksi, oli heidän lääkärinsä, toimitteli heitä naimisiin, sovitteli heidän pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereitä, joissa paistoi hiilillä lampaanlihamöykkyjä ja keitti piikkieväkaloista mainiota kalalientä; aina hän puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina hänellä oli jotakin iloitsemisen syytä. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli moitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta: ensiksikin hän häpesi omaa hyväsydämisyyttään ja koetti peittää sitä tuimalla katsannolla ja tahallisella töykeydellä, ja toiseksi hän tahtoi, että välskärien ja sotamiesten tuli puhutella häntä "ylhäisyydeksi", vaikka hänellä oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.

      – Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, – virkkoi Lajevski, sittenkun he molemmat, hän ja Samoilenko, olivat astuneet olkapäitään myöten veteen. – Otaksutaan, että olet rakastunut naiseen ja asettunut hänen kanssaan elämään yhdessä; parin vuoden kuluttua sitten, kuten voi sattua, et enää häntä rakasta, vaan alat tuntea, että hän on sinulle vieras. Miten sinä sellaisessa tapauksessa menettelisit?

      – Perin yksinkertaisesti. Sanoisin: lähde, muoriseni, mille ilmansuunnalle halajat – ilman pitempiä puheita.

      – Helposti sanottu! Mutta jollei hänellä ole mihin mennä? Jos hän on yksinkertainen nainen, vailla sukulaisia, vailla rahaa, jos ei osaa tehdä työtä…

      – Siinä tapauksessa … anna hänelle viisisataa ruplaa käteen tahi maksa viisikolmatta ruplaa kuukaudessa – ja tyytyköön siihen. Onhan se selvää!

      – Otaksutaan, että sinulla on nuo viisisataa tahi kuukausittain viisikolmatta, mutta nainen, josta puhun, on älykäs, hieno, ylpeä luonnostaan. Tokko ottaisit tarjotaksesi hänelle rahoja? Ja missä muodossa?

      Samoilenko aikoi jotakin vastata, matta samassa suuri aalto hulvahti heidän molempien ylitse, loiskahti rantaan ja vyöryi pauhaten takaisin pienten kivien yli. Ystävykset nousivat rannalle ja alkoivat pukeutua.

      – Tietysti, onhan hankalaa elää naisen kanssa, jota ei rakasta, – lausui Samoilenko, karistaen hiekkaa saappaastaan. – Mutta pohtikaamme asiaa ihmisyyden kannalta, Vanja. Jos asia koskisi minua, niin en ollenkaan näyttäisi, että olen lakannut rakastamasta, vaan eläisin hänen kanssaan hamaan kuolemaan asti.

      Hänen tuli äkkiä häpeä omia sanojaan; niiden vaikutusta lieventääkseen hän sitten virkkoi:

      – Minusta on sama, vaikka ei akkaväkeä olisi olemassakaan. Lempo heidät periköön!

      Ystävykset pukeutuivat ja menivät paviljonkiin. Täällä Samoilenko oli kuin kotonaan, ja hänellä oli siellä omat erikoiset astiansakin. Joka aamu hänelle tuotiin tarjottimella kuppi kahvia, korkeassa särmäisessä juomalasissa jäänsekaista vettä ja ryyppy konjakkia; hän joi ensin konjakin, sitten kuuman kahvin, sitten jäänsekaisen veden, ja se lienee maistunut aika hyvältä, sillä nämä juotuaan hän sai silmiinsä erikoisen kiillon, silitteli molemmin käsin poskipartaansa ja virkkoi merta pälyillen:

      – Suurenmoinen näky kerrassaan!

      Pitkän, hyödyttömissä ja ikävissä ajatuksissa vietetyn yön jälkeen, jotka eivät sallineet hänen nukkua, vaan ihan kuin lisäsivät yön kuumuutta ja pimeyttä, Lajevski tunsi itsensä masentuneeksi ja veltoksi. Kylpy ja kahvi eivät tehneet hänen oloaan paremmaksi.

      – Jatketaanpa, Aleksander Daviditsh, taannoista keskusteluamme, – sanoi hän. – Minä en tahdo peitellä, vaan puhun sinulle suoraan, kuten ystävälle: välini Nadeshda Feodorovnan kanssa ovat huonot … tykkänään huonot! Suo anteeksi, että ilmaisen sinulle salaisuuteni, mutta minun täytyy saada keventää sydäntäni.

      Samoilenko, aavistaen mistä tulisi olemaan puhe, loi katseensa maahan ja alkoi sormillaan naputtaa pöytään.

      – Olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta, ja nyt on rakkauteni häneen lopussa, – jatkoi Lajevski, – tai oikeammin, olen tullut käsittämään, etten koskaan ole rakastanutkaan… Nämä kaksi vuotta ovat olleet petosta.

      Lajevskilla oli tapana keskustellessaan tarkkaavasti katsella heleänpunaisia kämmeniään, pureskella kynsiään tahi likistää sormilla kalvosimiaan. Ja nytkin hän teki samoin.

      – Minä tiedän varsin hyvin, ettet sinä voi minua auttaa, mutta puhun sinulle sentähden, että meikäläisen kovaosaisen ja liikanaisen ihmisen ainoa pelastus on puhumisessa. Minun täytyy tehdä tiettäväksi jokainen tekoni, minun on löydettävä selitys ja puolustus järjettömälle elämälleni kenenkä hyvänsä teorioista, kirjallisista tyypeistä, siitä esimerkiksi, että me, aateliset, huononemme suvustamme, ja niin edelleen… Viime yönä esimerkiksi minä lohdutin itseäni koko ajan ajattelemalla: ah, kuinka oikeassa on Tolstoi, kuinka säälimättömän oikeassa! Ja minulle tuli siitä helpotusta. Todellakin suuri kirjailija! Sanottakoon mitä hyvänsä.

      Samoilenko, joka ei koskaan ollut lukenut Tolstoita, vaikka yhtämittaa oli ollut aikeissa lukea hänen teoksiaan, joutui hämille ja vastasi:

      – Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta hän ottaa kuvattavansa suoraan luonnosta…

      – Voi sentään, – huokasi Lajevski, – missä määrin sivistys onkaan meidät turmellut! Minä rakastuin naituun naiseen; hän samaten minuun… Alussa meillä oli suuteloita, hiljaisia iltoja, lupauksia, Spencer ja ihanteita ja yhteisiä harrastuksia… Mokoma vale! Todellisuudessa pakenimme hänen miestään, mutta valehtelimme itsellemme, että pakenimme sivistyneen elämämme tyhjyyttä. Tulevaisuus kangasti meille seuraavanlaatuisena: aluksi Kaukaasiassa, kunnes perehdymme maahan ja ihmisiin, minä otan virastotakin ylleni ja alan hoitaa virkaa, sitten otamme kappaleen perkaamatonta maata, rupeamme tekemään työtä otsamme hiessä, istutamme viinitarhan, muokkaamme pellon, ynnä muuta. Jos minun sijassani olisit ollut sinä tai tuo eläintieteilijä von Coren, olisitte Nadeshda Feodorovnan kanssa kukaties eläneet kolmekymmentä vuotta ja jättäneet jälkeläisillenne rikkaan viinitarhan ja tuhannen desjatiinaa maissipeltoa, jota vastoin minä tunsin itseni hävinneeksi mieheksi jo ensi päivästä lähtien. Kaupungissa on sietämätön helle, ikävää ja ihmistyhjää; jos taas lähtee kaupungin ulkopuolelle, on siellä joka pensaan ja kiven juurella uhkaamassa skorpionit ja käärmeet, ja taas edempänä ovat vuoret ja erämaa. Outoja ovat ihmiset, outoa on luonto, viljelys kurjaa – kaikki se on jotakin toista kuin turkki päällä kävellä Nevskillä käsi kädessä Nadeshda Feodorovnan kanssa ja haaveksia lämpimistä maista. Se kysyy taistelua elämästä ja kuolemasta, mutta mikä taistelija minä olen? Kurja, heikkohermoinen ja työhön tottumaton… Ensi päivästä asti oivalsin, että raatajan elämää ja viinitarhaa koskevat ajatukseni olivat pötyä. Mitä taas tulee rakkauteen, täytyy minun sanoa, että elämä naisen kanssa, joka on lukenut Spenceriä ja sinun tähtesi matkannut maailman ääriin, on yhtä vähän mielenkiintoista kuin elämä minkä Anisan tai Akulinan kanssa hyvänsä. Sama silitysraudan, ihojauheen ja lääkkeiden haju, samat paperikähertimet joka ikinen aamu ja sama itsepetos…

      – Silitysraudatta ei taloudessa tulla toimeen, – huomautti Samoilenko, punastuen siitä, että Lajevski niin avomielisesti puheli hänelle tutusta naisesta. – Sinä, Vanja, olet tänään pahalla tuulella, huomaan… Nadeshda Feodorovna on erinomainen, sivistynyt nainen, sinä mainion järkevä mies. Tosin ette ole vihityt, – sanoi Samoilenko, katsahtaen hämillään pöydälle päin, – mutta sehän ei ole teidän vikanne, ja sitäpaitsi