Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani. Dumas Alexandre

eroittamattomia kohdattiin myötäänsä toisiaan hakemassa Luxemburg'ista aina Saint-Sulpice'n torille tai Vieux-Colombier'in kadulta Luxemburg'iin saakka.

      Sillä välin herra de Tréville'n lupaukset lähestyivät täytäntöänsä. Eräänä päivänä käski kuningas herra Desessarts'in ottamaan d'Artagnan'in henkivartijakomppaniiaansa. D'Artagnan veti huo'aten päällensä tuon puvun, jonka hän olisi kymmentä elämänsä vuotta vastaan halunnut vaihettaa muskettisoturin kauhtanaan. Mutta herra de Tréville lupasi sen suosion hänelle kahden koetusvuoden perästä, joka aika muutoin saattoi lyhetä, jos d'Artagnan'ille tarjoutuisi tilaisuutta suorittaa kuninkaalle joku ansioteko tai tehdä joku urostyö. D'Artagnan poistui tämmöisen luvan saatuansa ja huomispäivästä alkoi hänen palveluksensa.

      VIII.

      Eräs hovijuoni

      Sillä välin oli noilla Ludvig XIII: n neljälläkymmenellä pistole'lla, samoinkuin kaikella muulla maailman hyvällä, ollut alkunsa ja loppunsa, ja tuon loppumisen jälkeen olivat meidän neljä asetoveria joutuneet pulaan. Alussa oli Athos jonkun aikaa omilla varoillaan kannattanut liittokuntaa. Sitten oli tullut Porthoksen vuoro, ja eräs noita hänen tavanmukaisia katoamisiaan saa ansion siitä, että hän vielä parin viikon ajan saattoi tyydyttää kaikkien tarpeita; vihdoin oli tullut vuoro Aramikselle, joka hyväntahtoisesti oli ottanut tuon taakan niskoillensa ja jonka oli onnistunut, sanoi hän, jumaluusopillisten kirjojensa myönnillä hankkia muutamia pistole'ja.

      Sitten oli, niinkuin tavallisesti, turvauduttu herra de Tréville'en, joka antoi vähän etukäteen palkkaa; mutta nuo etusaannit eivät voineet kauvaksi riittää kolmelle muskettisoturille, joilla jo oli koko joukko suorittamattomia rätinkejä, ja yhdelle henkivartijalle, jolla ei vielä ollut velkaluottamusta.

      Vihdoin, kun jo kaikki lähteet näkyivät ehtyvän, haalittiin viimeisillä ponnistuksilla kokoon kahdeksan tai kymmenen pistole'a, joilla Porthos koetti onneansa pelissä. Valitettavasti sattui hänelle huono onni: kaikki menivät, vieläpä kaksikymmentä viisi pistole'a jäi kunniasanan varaan.

      Silloin muuttui pula hädäksi; heidän nähtiin nälkäisinä, palvelijainsa seuraamina, kävelevän satamissa ja päävartioissa keräämässä ystäväinsä luona päivällisjäännöksiä, mitä löysivät; sillä Aramiksen mielipiteen mukaan piti onnen päivinä kylvää aterioita oikealle ja vasemmalle, että olisi mitä niittää huonoina aikoina.

      Athos pyydettiin päivällisille neljä kertaa ja joka kerta vei hän mukanaan ystävänsä ja heidän palvelijansa. Porthokselle sattui sama onni kuusi kertaa ja hän teki samoin toverinsa niistä osallisiksi; Aramis kahdeksan kertaa. Hän oli mies, niinkuin jo on voitu havaita, joka melusi vähän, vaan toimitti paljon.

      D'Artagnan taas, joka ei vielä tuntenut pääkaupungissa ketään, sai hankituksi ainoastaan yhden suklaatiaamiaisen erään kotipuolensa papin luona ja yhden päivällisen erään henkivartija-kornetin luona. Hän toi koko seurueensa papin luokse, jolta tyhjennettiin kahden kuukauden ruokavarat, ja kornetin luokse, joka teki parastansa; mutta, niinkuin Planchet sanoi, runsaskin syönti on vaan yksi syönti.

      D'Artagnan oli jokseenkin noloissaan siitä, ett'ei hän, vastineeksi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen juhlapäivällisiin, voinut tarjota heille muuta kuin puolitoista ateriaa, sillä tuota papin aamiaista ei voinut pitää kuin puolena ateriana. Hän luuli olevansa seuralleen rasitukseksi, unhottaen nuorellisessa hyväntahtoisuudessaan, että hän oli tuota seuraa elättänyt kuukauden ajan, ja hänen päänsä oli nyt täynnä ajatuksia. Hän rupesi tuumimaan että tuolla liittokunnalla, johon kuului neljä nuorta, uljasta, yritteliästä ja pystyvää miestä, pitäisi olla muu tarkoitus kuin hyödytön kävely, aseharjoitukset ja joutavanpäiväiset seikkailut.

      Todenteolla, neljä tuommoista miestä, tarjoten toistensa hyväksi sekä kukkaronsa että henkeänsä, tukien toinen toisiansa, koskaan järkähtämättä, suorittaen joko yksin tai yhdessä mitä yhteisesti olivat päättäneet; neljä paria tuommoisia käsivarsia, uhaten neljälle ilmansuunnalle tai ojentaen yhtä paikkaa kohden, niidenpä pitäisi välttämättömästi, sala- tai julkiteitä, miinojen tai juoksuhautojen kautta, kavaluudella tai voimalla, voida raivata kulkunsa siihen päämäärään, jota he tarkoittivat saavuttaa, oli se sitte kuinka vahvasti puollustettu tai kuinka kaukana tahansa.

      Sitä hän parhaillansa mietti ja tuumi oikein täydellä todella, ja hän vaivasi kalloansa, löytääksensä suunnan tuolle nelinkertaiselle voimalle, jonka avulla hän aivan varmaan luuli, samoinkuin Arkimedes etsimällänsä vivulla, voivansa kohottaa maapallon navoiltansa, kun hän kuuli hiljaisen naputuksen ovellansa. D'Artagnan herätti Planchet'in ja käski hänen avata.

      Tuo lause: "d'Artagnan herätti Planchet'in" elköön viekö lukijaa siihen luuloon, että nyt olisi ollut yö tai ett'ei päivä vielä olisi tullut. Ei, kello oli neljä iltapäivällä. Planchet oli pari tuntia ennen käynyt pyytämässä päivällistä herraltaan, joka oli siihen vastannut sananparrella: "joka nukkuu, hän syö." Ja Planchet söi nukkumalla.

      Sisään tuli eräs jotenkin yksinkertaisen ja porvarillisen näköinen mies.

      Planchet olisi mielellään jälkiruuaksi tahtonut kuulla keskustelua, mutta porvari selitti d'Artagnan'ille, että kun hänen sanottavansa oli tärkeätä ja arkaluontoista laatua, halusi hän saada olla kahden kesken hänen kanssansa.

      D'Artagnan käski Planchet'in pois ja pyysi vierastansa istumaan.

      Nyt syntyi muutaman silmänräpäyksen hiljaisuus, jolla ajalla kumpikin mies katseli toinentoistansa, ikäänkuin ennakolta tutustuaksensa, jonka jälkeen d'Artagnan kumarsi merkiksi, että hän oli valmis kuulemaan.

      – Minä olen kuullut puhuttavan herra d'Artagnan'ista, että hän on sangen oivallinen nuori mies, lausui porvari, ja tämä oikeutettu kiitos on saattanut minut tänne, uskomaan hänelle yhden salaisuuden.

      – Puhukaa, herra, puhukaa, kehoitti d'Artagnan, joka vaistomaisesti vainusi tässä jotakin edullista asiaa.

      Porvari vaikeni uudestaan ja lausui sitten:

      – Minun vaimoni on kuningattaren ompelijatar, herra, eikä häneltä puutu siveyttä eikä kauneutta. Minut saatiin ottamaan hänet vaimokseni, kohta kolme vuotta takaperin, vaikka hänellä oli vaan aivan vähä omaisuutta, sillä herra de la Porte, kuningattaren liepeenkantaja, on hänen kumminsa ja suojelijansa…

      – No niin, herra? kysyi d'Artagnan.

      – No niin! jatkoi porvari, no niin, herra, minun vaimoni ryöstettiin salaa eilen aamulla, hänen tullessaan työhuoneestaan.

      – Ja kuka ryösti teidän vaimonne?

      – En tiedä mitään varmaan, vaan epäilen erästä.

      – Ja ketä epäilette?

      – Erästä miestä, joka on häntä jo kauan aikaa väijynyt.

      – Sepä saakeli!

      – Mutta suoraan sanoen, herra, jatkoi porvari, minä olen vakuutettu, että siinä asiassa on vähemmin rakkautta kuin politiikkaa.

      – Vähemmin rakkautta kuin politiikkaa, kertoi d'Artagnan hyvin miettiväisen näköisenä, ja ketä epäilette?

      – En oikein tiedä pitäneekö sanoa teille, ketä epäilen…

      – Herra, minun täytyy teitä huomauttaa, ett'en minä pyydä teiltä mitään. Tehän tänne itse olette tulleet. Te itsehän olette sanoneet, että teillä on salaisuus minulle kerrottava. Tehkää siis mielenne mukaan, vielä on aika peräytyänne.

      – Ei, herra, ei, teillä on minusta niin rehellinen katsanto ja minä luotan teihin. Minä uskon siis, ettei minun vaimoani ole ryöstetty hänen lemmenkauppojensa tähden, vaan paljon korkeamman naisen kuin hänen.

      – Ahah! olisikkohan rouva Bois-Tracy'n lemmenkauppojen vuoksi? kysyi d'Artagnan tahtoen osoittaa porvarille olevansa perehtynyt hoviseikkoihin.

      – Korkeamman, herra, korkeamman.

      – Rouva d'Aiguillon'in?

      – Vielä