Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani. Dumas Alexandre

jonka väkeä muskettisoturit olivat ahdistaneet ja vieläpä aikoneet polttaa hänen hotellinsakin. Mutta koska näiden kahden mahtavan herran välillä olisi kiista voinut jatkua pitkälliseksi, molemmat kun tietysti pysyivät kiini väitteissään, keksi herra de Tréville neuvon, jonka tarkoituksena oli saada kaikki päätökseen: hän lähti itse kohtaamaan herra de la Trémouille'a.

      Hän meni siis kohta hänen hotelliinsa ja käski ilmoittaa itsensä.

      Molemmat herrat tervehtivät toisiansa kohteliaasti, sillä vaikka eivät olleetkaan toinentoistensa ystäviä, kunnioittivat he kumminkin toisiaan. Kumpaisetkin olivat sydämmen ja kunnian miehiä; ja kun herra de la Trémouille, joka oli protestantti ja harvoin näki kuningasta, ei kuulunut mihinkään puolueesen, ei hänen seurustelemistansa rasittanut yleensä mitkään ennakkopäätökset. Tällä kertaa oli kumminkin hänen kohtelunsa, vaikka tosin kohtelias, tavallista kylmempi.

      – Herra, virkkoi herra de Tréville, me luulemme kumpikin olevan toisillamme syytä valittaa, ja minä olen nyt tullut tänne itse saattamaan yksissä neuvoin teidän kanssanne tämän asian selville.

      – Mielelläni, vastasi herra de la Trémouille; mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että minulla on varsin hyvät tiedot asiasta ja että koko vääryys on teidän muskettisoturienne puolella.

      – Te olette liian oikeudellinen ja kohtuullinen, sanoi herra de Tréville, ollaksenne suostumatta ehtoon, jonka nyt aion teille esittää.

      – Esittäkää, herra, minä kuuntelen.

      – Kuinka voipi herra Bernajoux, teidän tallimestarinne sukulainen?

      – Vallan huonosti. Paitsi miekanpistoa, jonka hän on saanut käsivarteensa, ja joka ei liene juuri vaarallinen, on hänellä toinen, joka on lävistänyt hänen keuhkonsa niin pahasti, että lääkäri on siitä kahdella päällä.

      – Mutta onko haavoitettu tunnossaan?

      – Täydellisesti.

      – Puhuuko hän?

      – Työläästi, mutta kyllä hän puhuu.

      – No hyvä: herra, menkäämme hänen luoksensa; vannottakaamme häntä nimessä Jumalan, jonka eteen hänet ehkä kohta kutsutaan, ilmoittamaan totuuden; minä otan hänet tuomariksi omassa asiassaan, herra; ja mitä hän sanoo, olen minä uskova todeksi.

      Herra de la Trémouille mietti hetkisen, jonka perästä hän, koska oli vaikea tehdä kohtuullisempaa ehdotusta, suostui siihen.

      Molemmat kävivät nyt siihen huoneesen, jossa haavoitettu makasi. Kun hän näki kahden niin ylhäisen herran tulevan hänen luoksensa, koetti hän nousta vuoteellaan, mutta ollen liian heikko, uupui hän ponnistuksestaan ja vaipui takaisin melkein tunnottomana.

      Herra de la Trémouille lähestyi häntä ja antoi hänen haistella hajusuolaa, joka sai hänet tointumaan. Silloin herra de Tréville, joka ei tahtonut, että häntä voitaisiin syyttää mistään vaikutuksesta sairaasen, kehoitti herra de la Trémouille'a itseänsä kysymään häneltä asiasta.

      Mitä herra de Tréville oli aavistanut, tapahtuikin. Elämän ja kuoleman välillä, niinkuin Bernajoux oli, ei hänellä ollut vähintäkään ajatusta salata totuutta; ja hän kertoi näille molemmille herroille asiat aivan tarkoilleen, semmoisina kuin ne olivat tapahtuneet.

      Se oli kaikki, mitä herra de Tréville oli tarkoittanutkin; hän toivotti Bernajoux'ille pikaista parantumista, heitti jäähyväiset herra de la Trémouille'lle, palasi hotelliinsa ja käski heti paikalla ilmoittaa noille neljälle ystävällensä, että hän odotti heitä päivällisille luoksensa.

      Herra de Tréville'n seura oli sangen valittua, kokonaan kardinaalin vastustajia muutoin. Hyvin ymmärrettävästi liikkui siis puhelu päivällispöydässä noiden kahden tappion alalla, joita Hänen ylhäisyytensä henkivartijat äskettäin olivat kärsineet. Ja kun d'Artagnan oli ollut näiden kahden päivän sankarina, niin hänellenpä sateli onnentoivotuksia, joita Athos, Porthos ja Aramis hänelle yltäkyllin soivat, ei ainoastaan hyvinä tovereina, vaan miehinä, joilla oli ollut kylliksi usein vuoronsa, antaaksensa nyt hänen saada osansa.

      Kello kuuden aikaan ilmoitti herra de Tréville, että hänen oli meneminen Louvreen; mutta kun Hänen Majesteettinsa suoman puheillepääsyn aika oli jo ohitse, ei herra de Tréville pyytänytkään käydä sisään pienistä portaista, vaan meni neljän nuoren seuralaisensa kanssa esihuoneesen. Kuningas ei ollut vielä palannut metsästysretkeltään. Nuoret miehemme olivat odottaneet tuskin puolta tuntia hovimiesten joukossa, kun kaikki ovet avattiin ja ilmoitettiin kuninkaan tulevan.

      Tällä hetkellä tunsi d'Artagnan luunsa ja ytimensä vapisevan. Hetki, joka nyt oli tulossa, oli kaiketikin ratkaiseva koko hänen elämänsä kohtalon. Senpätähden hänen silmänsä tähtäsivät tuskallisesti sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään.

      Ludvig XIII ilmestyi näkyviin, käyden seurueensa etunenässä; hän oli metsästyspuvussa, vielä aivan pölyisenä, suuret saappaat jalassa ja piiska kädessä. Ensi silmäyksellä päätti d'Artagnan kuninkaan olevan myrskytuulella.

      Mutta vaikka tämä Hänen Majesteettinsa mieliala oli silminnähtävä, ei se estänyt hovimiesten järjestymästä riveihin pitkin hänen tietänsä; kuninkaan esihuoneissa on toki parempi joutua vihastuneenkin silmän huomattavaksi kuin jäädä kokonaan huomaamattomaksi. Kolme muskettisoturia eivät hekään siis empineet astumasta askeleen esiin, mutta d'Artagnan sitä vastoin jäi heidän taaksensa piiloon; vaan vaikka kuningas persoonallisesti tunsi Athoksen, Porthoksen ja Aramiksen, kulki hän heidän editsensä katsahtamatta heihin, puhuttelematta heitä ja aivan kuin hän ei olisi heitä koskaan nähnyt. Mutta herra de Tréville, kun kuninkaan silmät hetkiseksi pysähtyivät häneen, kesti tuon silmäyksen niin lujana, että kuningaspa se ennemmin silmänsä poispäin käänsi; jonka perästä Hänen Majesteettinsa, itsekseen murahtaen, astui huoneesensa.

      – Asiat käyvät huonosti, virkkoi Athos hymyillen, eikä meitä tehdä ritareiksi vielä tälläkään kertaa.

      – Odottakaa täällä kymmenen minuuttia, sanoi herra de Tréville; ja jos ette kymmenen minuutin kuluttua näe minun tulevan, palatkaa hotelliini: sillä tarpeetonta on sitte minua enää odottaa.

      Neljä nuorta miestä odotti kymmenen minuuttia, neljänneksen, kaksikymmentä minuuttia; ja kun ei herra de Tréville'ä vieläkään näkynyt, menivät he pois, levottomina siitä mitä oli tapahtuva.

      Herra de Tréville oli rohkeasti astunut kuninkaan vastaanottohuoneesen ja kohdannut Hänen Majesteettinsa sangen pahalla tuulella, istumassa nojatuolissa, lyöden saappaitansa piiskanvarrella; tämä kaikki ei estänyt herra de Tréville'ä mitä levollisimmalla tavalla tiedustamasta Hänen Majesteettinsa vointia.

      – Huonosti, herra, huonosti, vastasi kuningas, minulla on ikävä.

      Se oli tosiaan vaikein tauti Ludvig XIII: lla, jonka kerrotaan usein ottaneen jonkun hovimiehistä ikkunan luokse ja lausuneen hänelle: herra se ja se, nähkäämme yhdessä ikävää.

      – Kuinka! Teidän Majesteetillanne ikävä! sanoi herra de Tréville. Eikös Teidän Majesteettinne kuitenkin tänään ole suvainnut nauttia metsästyksen huvia?

      – Kaunista huvia! Kaikki pilautuu, totta tosiaan, enkä minä tiedä, otuksillako nyt enää ei ole jälkiä, vai koirillako nyt enää ei ole vainua. Me saamme liikkeelle hirven, ajamme sitä kuusi tuntia, ja kun se on valmis heittäytymään, kun Saint-Simon nostaa torven suullensa puhaltaakseen halalii, – raps! koko koiraliuta joutuu harhapolulle ja syöksee muutaman hirvenvasikan jälkeen. Saattepas nähdä, että minun täytyy kokonaan luopua ajojahdista niinkuin jo olen luopunut haukkajahdista. Oh! minä olen aika onneton kuningas, herra de Tréville! Minulla ei ollut kuin yksi jahtihaukka jälellä, ja sekin kuoli toissapäivänä!

      – Todella, armollisin herra, minä käsitän Teidän epätoivonne; mutta onhan Teillä jälellä vielä koko joukko sekä varpus-haukkoja että muita jahtilintuja.

      – Eikä ketään, joka kykenisi niitä opettamaan; haukanopettajat kuolevat