Kolme muskettisoturia: Historiallinen romaani. Dumas Alexandre

polvelleen.

      – Elkää Herran tähden, nuori mies, tappako häntä, huusi hän d'Artagnan'ille; minulla on vanha juttu päätettävä hänen kanssansa sittenkuin paranen ja pääsen voimiini. Tehkää hänet vaan aseettomaksi, lyökää miekka pois kädestä. Kas niin! Hyvin! oivallisesti!

      Tämä huudahdus pääsi Athokselta sen johdosta, että Cahusac'in miekka lennähti kahdenkymmenen askeleen päähän hänestä. D'Artagnan ja Cahusac juoksivat yhdessä, toinen, ottamaan takaisin miekkansa, toinen anastamaan sitä itselleen; mutta d'Artagnan, nopsempi jalaltaan, ennätti ensimäisenä ja polki jalkansa sen päälle.

      Cahusac juoksi sen henkivartijan luokse, jonka Aramis oli surmannut, sieppasi hänen miekkansa ja aikoi palata d'Artagnan'in luokse; mutta välillä kohtasi hän Athoksen, joka sillä silmänräpäyksen lomalla, minkä d'Artagnan oli hänelle toimittanut, oli saanut huo'ahtaa ja joka, peljäten d'Artagnan'in tappavan hänen vihollisensa, tahtoi uudestaan ryhtyä taisteluun.

      D'Artagnan ymmärsi, että hän pahoittaisi Athosta, ell'ei hän antaisi hänen noutaa mieltänsä. Ja todella muutamain sekuntien perästä kaatui Cahusac, kaula miekan lävistämänä.

      Samassa tuokiossa Aramis ojensi miekkansa kaatuneen vastustajansa rintaa vasten ja pakoitti hänet armoille.

      Jälellä oli vielä Porthos ja Bicarat. Porthos laski tuhansia kokkapuheitansa, kysyen Bicarat'ilta, mitä kello mahtoi olla ja toivottaen hänelle onnea pääsemään siihen komppaniiaan, jonka hänen veljensä oli saanut Navarran rykmentissä; mutta kaikilla kokkapuheillaan ei hän voittanut mitään. Bicarat oli niitä rautaisia miehiä, jotka eivät kaadu muutoin kuin kuolleina.

      Mutta täytyihän taistelun päättyä. Vahti saattoi tulla ottamaan kiini kaikki taistelijat, oli ne haavoitettuja tai ei, oli ne kuninkaan tai kardinaalin miehiä. Athos, Porthos, Aramis ja d'Artagnan piirittivät Bicarat'in ja kehoittivat häntä antautumaan. Vaikka hän oli yksin kaikkia vastaan ja hänellä oli miekan pistos reiden lävitse, tahtoi hän kuitenkin tehdä vastarintaa; mutta Jussac, joka oli kohonnut kyynärvartensa nojaan, käski häntä antautumaan. Bicarat oli gaskonjalainen niinkuin d'Artagnan'kin; hän ei ollut kuulevinaan, muhoili vaan, ja saaden sen verran lomaa, pisti miekkansa kärellä maahan, sanoen:

      – Tähän paikkaan on Bicarat kuoleva, yksin jälellä niistä, jotka hänen kanssansa olivat.

      – Vaan heitä on neljä sinua vastaan; herkene jo, minä käsken sen.

      – Ah, jos sinä käsket, niin sitten on asia toinen, lausui Bicarat; koska olet päällikköni, tulee minun totella.

      Ja hypähtäen taaksepäin, katkaisi hän miekkansa vasten polveaan, ettei hänen tarvitsisi antaa sitä pois, viskasi palaset yli luostarin muurin ja pani käsivartensa ristiin rintaansa vasten, viheltäen erästä kardinaalilaista säveltä.

      Urhoollisuutta, vihollisenkin, pidetään aina arvossa. Muskettisoturit tervehtivät Bicarat'ia miekoillaan ja pistivät ne sitten tuppeen. D'Artagnan teki samoin, jonka perästä hän Bicarat'in kanssa, ainoan, joka enää oli pystyssä, kantoi luostarin porttiholviin Jussac'in, Cahusac'in ja Aramiksen vastamiehistä sen, joka oli vaan haavoitettu. Neljäs oli, niinkuin jo mainitsimme, kuollut. Sitten soittivat he luostarin kelloa ja, ottaen mukaansa neljä miekkaa viidestä, lähtivät ilon hurmoksissa herra de Tréville'n hotellia kohden.

      Heidän nähtiin kävelevän käsikynkässä kadun leveydeltä ja vetävän joukkoonsa jokaisen muskettisoturin, minkä kohtasivat, niin että lopulta oli heitä koko riemusaatto. D'Artagnan'in sydän uiksenteli riemun hekkumassa, kun hän tuossa astui Athoksen ja Porthoksen välissä, hellästi vetäen heitä puoleensa.

      – Ell'en vielä olekkaan muskettisoturi, sanoi hän uusille ystävillensä käydessään sisään herra de Tréville'n hotellin portista, onhan minut ainakin otettu oppilaaksi, vai kuinka?

      VI.

      Hänen Majesteettinsa kuningas Ludvig kolmastoista

      Asia herätti suurta melua. Herra de Tréville julkisesti nuhteli muskettisotureja, vaan salaa onnitteli heitä; mutta kun hänellä oli jo kiire ilmoittamaan siitä kuninkaalle, riensi hän Louvreen. Vaan se oli jo liian myöhäistä, kuningas oli jo sulkeutunut huoneesensa kardinaalin kanssa ja Tréville'lle sanottiin kuninkaan olevan työssä eikä voivan tällä hetkellä ottaa vastaan. Iltaisilla tuli herra de Tréville kuninkaan pelipöytään. Kuningas oli voitolta, ja koska Hänen Majesteettinsa oli sangen ahnas, oli hän mainiolla tuulella; niinpä hän, nähdessään Tréville'n jo matkan päästä, huusi hänelle:

      – Tulkaa tänne, herra kapteeni, tulkaa tänne, että saan teitä nuhdella; tietäkääs, Hänen ylhäisyytensä kävi täällä valittamassa teidän muskettisotureistanne, ja oli semmoisessa mielenliikkeessä, että hän nyt on vallan sairaana. Ah, mutta nehän ovat koko tuhannen häijyläisiä nuo teidän muskettisoturinne!

      – Ei laisinkaan, armollisin herra, vastasi Tréville, joka havaitsi ensi silmäyksellä, minne päin asia oli kallistumassa; ei laisinkaan, sillä päinvastoin ovat he sangen kilttiä olennoita, hyvänluontoisia kuin lampaat, eikä heillä ole muuta kuin yksi ainoa toivo, sen vakuutan, ja se on paljastaa miekkansa ainoastaan Teidän Majesteettinne edestä! Mutta mitäs tehdä, herra kardinaalin henkivartijat hakevat lakkaamatta riitaa heidän kanssansa ja noiden nuorten miesparkojen täytyy soturikuntansa kunniankin vuoksi puollustaa itseänsä.

      – Kas sitä herra de Tréville'ä! sanoi kuningas, kas vaan! eikös hänen voisi luulla puhuvan jostakin uskonnollisesta lahkokunnasta! Totta tosiaan, minun hyvä kapteenini, haluttaisipa minun ottaa teiltä valtakirjanne ja antaa se neiti de Chemerault'ille, jolle olen luvannut nunnaluostarin. Mutta elkää luulkokkaan minun uskovan teitä niin sananmukaisesti. Minua nimitetään Ludvig Oikeamieleksi, herra de Tréville, ja kohtapa vaan, kohtapa vaan saamme sen nähdä.

      – Ah, juuri sen vuoksi, että minä luotan Teidän oikeamielisyyteenne, armollinen herra, odotan minä maltillisesti ja levollisesti Teidän Majesteettinne armollista päätöstä.

      – Odottakaa siis, herrani, odottakaa, sanoi kuningas, en minä anna teidän kaukaa odottaa.

      Mutta pelionni kääntyi nyt, ja kun kuningas alkoi menettää mitä oli voittanut, hän ei ollut ensinkään vastahakoinen käyttämään tätä Tréville'n juttua tekosyyksi, jonka varjolla hän saattoi vetäytyä pois pelistä. Kuningas nousi siis hetkisen perästä seisovalleen, pani taskuunsa rahat, jotka olivat hänen edessään pöydällä ja joista suurin osa oli voittorahoja, ja sitten virkkoi hän:

      – Le Vieuville, ruvetkaa te paikalleni, minun täytyy mennä puhumaan herra de Tréville'n kanssa tärkeästä asiasta. Mutta aivan oikein! … minullahan oli edessäni kahdeksankymmentä louisdor'ia; pankaa te siihen sama summa, ettei niillä, jotka ovat menettäneet, ole mitään valittamista. Oikeus ennen kaikkea. Sitten kääntyi hän herra de Tréville'n puoleen ja siirtyi hänen kanssansa erääsen ikkunan-syvennykseen.

      No, herrani, jatkoi hän, te sanotte Hänen ylhäisimpänsä henkivartijain hakeneen riitaa teidän muskettisoturienne kanssa?

      – Niin, armollisin herra, nyt niinkuin aina.

      – Ja kuinka asia tapahtui? sillä näettekös, niinkuin tiedätte, hyvä kapteeni, tuomarin täytyy kuunnella kumpaistakin riitapuolta.

      – Ah, Herra nähköön, mitä yksinkertaisimmasti ja luonnollisimmasti. Kolme meidän parhaita sotureita, jotka Teidän Majesteettinne tuntee nimeltään, ja joiden uskollisuudelle Teidän Majesteettinne enemmän kuin yhden kerran on pannut suurta arvoa, ja jotka, sen voin kuninkaalle vakuuttaa, palvelevat Teidän Majesteettianne kaikesta sydämmestään; kolme meidän parhaita sotureita, sanon, herrat Athos, Porthos ja Aramis, olivat lähteneet huvimatkalle erään nuoren gaskonjalaisen aatelismiehen kanssa, jonka minä olin suosittanut heille samana aamuna. Huviretki oli aiottu Saint-Germain'iin, luullakseni, ja he olivat päättäneet yhtyä karmeliittaluostarin luona, mutta kun he olivat sinne saapuneet, tuli heitä häiritsemään herrat de Jussac, Bicarat ja kaksi muuta henkivartijaa, jotka varmaankaan eivät tulleet sinne noin monilukuisina ilman asetuksien rikkomisen pahaa aikomusta.

      – Ahaa!