1868 ja 1968. Blanche Fisher Wright

p>

      1868 ja 1968 / Leikkikuvailus lauluilla kahdessa näytöksessä

      Jäsenet ensimäisessä näytöksessä:

      Totuuden Jumalatar.

      Olli Tuuterkaivenius, muinaisuuksien kerääjä.

      Ilma, hänen tyttärensä.

      Siivettyinen, makasiininpitäjä ja nimineuvos; kerettiläis-saarnaaja.

      Heimonen, lääkäri.

      Rouva Noukkanen, Tuuterkaiveniuksen emännöitsijä.

      Puutarhan työmiehiä.

      Jäseniä lisäksi toisessa näytöksessä:

      Tuuterkaivenius nuorempi.

      Rosmo.

      Renkimies.

      Talonvartija.

      Louhetar.

      Hänen miehensä.

      Marjatta.

      Naimatoin mies.

      Sokersurvonius.

      Kiinalainen.

      Konttikauppias.

      Rahvasto.

      Ensimäinen näytös

      Pieni huone Tuuterkaiveniuksen talossa perä- ja sivu-ovineen, koristettu kaikellaisilla muinaisaisaikaisilla kuvilla ja asuilla. Peräseinän keskistä osaa peittää sininen esivaate.

Ensimäinen kohtaus

      Heimonen. Ilma.

      Heimonen. Niin, Ilmaseni, meidän toivomme yhä vaan enemmän raukeevat ja häviävät. Isältäsi kun pyysin hänen suostumustansa kihlaukseemme ja selitin, ettei minun yksin vaan myös hänen ainoan lapsensakin onni riippuu siinä kohdassa, niin työnsi hän minulle vastaukseksi yhden kipsikivisen pään, jossa nenä oli rikki ruhvottu, ja vaati minua myödyttämään sitä tuhannen vuoden vanhaksi.

      Ilma. Ja sinä?

      Heimonen. Minä en voinut vahvistaa hänelle hupsuuttansa, joka lopulta hänet ihka hulluksi tekee. Minä sensuhteen sanoin hänelle suoraan, että joku petturi sillä kallolla on häntä viekotellut samoin kuin monella muulla.

      Ilma. Miten varomattomasti!

      Heimonen. Enkä minä voi kärsiä ja katsella, miten koko maailma häntä pitää pilkkanansa. Hän vasta eilenkin osti eräältä veitikalta varsin kalliilla hinnalla tuon ruman kivi-kuvan tuolla, (menee perällepäin ja vetää esi-vaatetta syrjään, niin että vanha kivi-kuva sieltä näkyy) ja uskoo täydellä todella, että tuon on Wäinämöinen "julkiseen Jyränköömme" pudottanut, kun hän pyhää Henrikkiä pakeni, ja vaikka ihan varmaan sama kivenhakkaaja on sen muokannut, joka sanoi sen Jyrängöstä haroneensa, niin hän kuitenkin päättää, että tuo möhkö antaa luotettavan todistuksen Kalevalaisten kunnosta kaunotaiteessa. Hän on myös saanut päähänsä että yksi Hiiden linna ennen vanhaan on seissut täällä tämän talon sialla, ja sensuhteen on nyt tuo kaunis puutarha hiekkakuopan muotoinen, josta iso joukko työmiehiä päivittäin kaivaa ylös vanhoja jäännöksiä ja muisto-merkkejä. Koko talon huoneet ovat muutetut talletuspaikaksi kaikenmoiselle rojulle. Usko minua, Ilmaseni, tuosta tuommoisesta ei milloinkaan tule hyvää loppua.

      Ilma. Kyllähän sen minäkin uskon; vaan olisihan nyt kuitenkin tällä kertaa voinut mennä mukiin hänen tuumiinsa, – sinä nyt olet hävittänyt ja hämmentänyt kaikkityyni.

      Heimonen. Minä en saa olleeksi mikään petturi. Minä en saata auttaa hourupäistä sairasta heittämään itseänsä ikkunasta pihalle.

      Ilma. Vaan ei sekään ole ymmärtäväisen ihmisen asia, sen vähemmin lääkärin, pauhata hourupäistä sairasta vastaan, lempeästi ja hellävaraisesti on hänen kanssansa meneteltävä, ja pieni mukiinmeno sinun puolestasi olisi…

      Heimonen. Niin, minä huomaankin olevani vastuksena ja kiusana kaikille. Nyt ei siis muuta, kuin että sinäkin… no hyvä kyllä, minä olen liika ihminen täällä. – Minä sen tiesin jo ennenkin… tiedänpähän nyt senkin, että minulla on kosioveli itseäni onnellisempi, joka – vähät siitä – jää hyvästi!

      Ilma. Hyvästi, hyvä herra!

      Heimonen. Jää hyvästi armolliseni! (kumartaa ja lähtee ovelle, vaan pysähtyy siellä ja katsoo taaksensa). Jää hyvästi! minä menen viimeistä kertaa (menee ulos, vaan tulee takaisin heti). Minä menen, enkä milloinkaan enää takaisin tule! (ottaa kiini ovesta, vaan seisahtuu ja kääntyy ympäri). Herra Jumala! – Olisinhan toki ansainnut edes yhden jäähyväissanan!

      Ilma (joka istuiksen tuolille). Yhden jäähyväissanan? Minä luulin teidän jo menneeksi.

      Heimonen (tulee esiin pikasesti). Se on tunnottomasti tehty kohdella minua tuommoisella kylmyydellä.

      Ilma. Minä en saata estää hourupäistä viskautumasta ulos ikkunasta.

      Heimonen (tarttuu Ilman käteen). Ilma, suo anteeksi! se jota rakastaa, on kyllä useasti suurempi hupsu, kuin se joka muinais-jätteitä keräilee. Älä minulle enää vihainen ole, jos et tahtone nähdä minun epätoivoon kuolevan.

      Ilma (nousee tuolilta). Eikö mitä! eihän nuoren tytön sovi vihainen olla. Mies rakastaa ja tekee yhtähyvin kaikki mitä voipi, saadaksensa vaan vaivata sitä ketä rakastaa. – Mitä enemmän nurjalle ja jorolle hän näyttää, sitä enemmän rakastettava luulee hän olevansa. Kaiken päivää vaivaa hän naista varovaisuudellaan, soimauksillaan, juonillaan, saarnoillaan ja Jumala tiesi millä kaikella. Saadakseen naista oikeen sulostuttaa, selittää hän suuttuneensa elämään ja tahtoo viskautua kuoleman syliin, ihmisparka: vaan usko minua, hän ei kuole, ennenkuin on meitä naisia tappanut tuhannen kertaa. Kun minulla nyt ei ole halua kuolla sillä tavoin, niin saan ottaa rakkaat jäähyväiset! – (lähenee yhtä sivu-ovea).

      Heimonen (seuraa jälestä). Ilma!

      Ilma. Minä lahjoitan siis teille elämänne takaisin ja myös vapauden, että voitte elää ihan kuin tahdotte. – Jääkää hyvästi, hyvä herra! (menee sivuhuoneesen).

      Heimonen (koettelee saada ovea lukosta auki). Ilma! jos tämä on leikkiä, niin se on hirmuista leikkiä! No hyvä kyllä! lukitkaa ovenne, Mamseli! Vaan sitä ei ole tarvis tehdä enempätä, ei ainakaan minun tähteni, sen lupaan pyhällä sanalla! hyvästi! (menee kiivaasti perälle päin).

      Ilma (tulee ulos). Eerikki! – (avaa sylinsä hänelle).

      Heimonen (tulee kiireesti takaisin ja laskeutuu polvillensa). Ilma! isäsi saakoon kernaasti uskoa muinaisuuksia, kun vaan minä saan sinuun luottaa.

      Ilma. Se rikki lyöty kipsi-pää on siis tuhannen vuotinen?

      Heimonen. Se on kolmentuhannen vuotinen.

      Ilma. Kivimöhkö tuolla on vanhan Wäinämöisen pudottama?

      Heimonen. Ei, se on Noakin pudottama.

      Ilma (nostaa häntä ylös). Oh, ei niin, ystäväni, sinä et saa myödyttää, et yhtä etkä toista. – Minua kyllä hyvittää, että suostut kaikkiin hullutuksiin minun tähden; vaan en kuitenkaan sitä tahdo. Totuus se vihdoinkin kaikki voittaa.

      Heimonen. Mitäpä sitte tahtoisit minun tekemään?

      Ilma. Ei mitään nyt vielä. Isä on ihastunut saarnamies Siivettyiseen, ja tahtoo jyrkästi minua hänen kanssa naimiseen. Hirvitelläkseen minua on hän tehnyt testamentin ja siinä antanut tuolle saamamiehelle suurimman osan omaisuudestaan.

      Heimonen. Luvatkoon hän Jumalan nimessä pois kaikki tyyni, kun vaan minä saan pitää sinut.

      Ilma. Se on kaiketi hyvä, vaan ei kelpo naima-osa milloinkaan voi olla vahingoksi. Lääkäri voipi helposti jäädä pois muodista; vaan rahat ovat aina muodissa. Isä on pohjaltaan hyvä ja pitää hyvänä minut, ja minä en luule sen olevan niin vaarallista (katsoo ulos ikkunasta). Vaan katso, tuolla tulee Herra nimineuvos. Menkäämme pois hänen näkyvistään!

      (He menevät sivuhuoneesen).

Toinen kohtaus

      Siivettyinen (muutamia kirjoja kainalossa). Rouva Noukkanen.

      Rouva (lyykistäen). Minä sen tunnustan, että