Название | Skandinaviasta |
---|---|
Автор произведения | Various |
Жанр | Зарубежная классика |
Серия | |
Издательство | Зарубежная классика |
Год выпуска | 0 |
isbn |
III
Kului noin seitsemän vuotta. Muutamana aamuna istui erään itäisen tien varrella kestikievarissa herrasmies, joka myöhään edellisenä iltana oli tullut täyttä ravia ajaen äsken päättyneiltä markkinoilta ja ollut tässä yötä. Oli juuri kelirikon aika keväällä, niin että kyytihevosilla oli pahat päivät. Ikkuna oli auki päivänpaisteessa, ja mies, joka sen edessä istui, oli puettu kuin säädystänsä vähän kerskaileva kauppias, hopeanapit mekossa; hän näytti ajatuksiinsa vaipuneelta. Hänen edessään pöydällä oli olutta, leipää, juustoa ja voita sekä maljassa maitoa, jota hän tuontuostakin ryyppäsi, jota vastoin olutpullo oli vielä ihan koskematta. Silloin tällöin pani hän kätensä posken alle ja katsoi ulos ikkunasta.
Tämä mietteihinsä vaipunut mies oli Gjermund. Jotakin ryhdikästä näkyi nyt hänen kasvoistansa, ja kauan olisi niitä saanut tutkia, ennenkuin hänet olisi tuntenut siksi hyväntahtoiseksi, vaikka vähän pikaiseksi ja kiivaaksi nuorukaiseksi, joka ennen muinoin käveli Strömshagenissa vain kultastansa muistellen.
Kaksi ensimäistä vuotta oli käynyt huonosti, varsinkin sentähden, että hän uskoi liian hyvää ihmisistä, jotka häntä pettelivät. Mutta sitte luotti hän vain itseensä eikä uskonut ketään, niin että kaikki rupesi käymään hyvästi, hyvinkin hyvästi. Rihkamoista ja kellonvaihdoista oli hän kohonnut hevoskaupan alalle ja harjoitti sitä viimein suuressa määrässä. Nyt markkinoilla oli hän myönyt, mitä oli jäljellä koko viime vuoden hevoskarjasta, ja ostellut muutamaa metsäpalstaa.
Jo ammoin oli hän lähettänyt niin paljon rahaa kotiin, että äiti oli päässyt kaikista veloista. Mutta sitte arveli hän, ett'eipä olisi hulluinta, jos vielä odottaisi, kunnes saisi ostetuksi ne kaksi niittyä, jotka olivat Bjerkenaavella ihan hänen talonsa vieressä. Ja kun oli päässyt niin varakkaaksi, ett'ei se osto enää ollut mahdoton, johtui hänelle mieleen, että mitäkähän Jon Evjen sanoisi, jos hän teettäisi uudet huoneet Strömshageniin alusta loppuun asti. Se hänen ajatuksensa vähitellen kasvoi niin, että talon viimein piti tulla semmoiseksi kuin nimismiehen kaksinkertainen kartano kirkolla. Hänellä oli jo paitsi velatonta Strömhagenia kaksitoista sataa taaleria koossa; mutta nyt hän mietti vielä odotella, kunnes jaksaisi ostaa naapuritalon Bjerkestrandenin, jolla oli tunturilla omat laitumet ja karjatalot ja joka muutenkin oli toista vertaa suurempi kuin Strömshagen. Sen toivoi hän onnistuvan kahden vuoden kuluttua, jos vain hyvin onnistui tuo metsänkauppa, johon hän nyt aikoi panna rahansa.
Kun kerran maiden ja rahan himo oli hänessä päässyt valtaan, ajatteli hän aina vain, mitä Jon Evjen oli sanova, eikä, mitä hänen tyttärensä ajatteli. Kaksi, kolme ensimäistä vuotta, kun kaikki onnistui huonosti, oli Sigrid yksin hänen ajatuksissansa kaikkein puuhien osamiehenä. Mutta sittemmin oli Gjermund nähnyt ja kokenut niin paljon, että kaikesta oli hänelle vain jäänyt halu nähdä, mitenkä Jon Evjen, tuo keräjäjutun voittaja, oli kerran kumartava veräjällä, kun hän joskus kotiin ehti ja, luonnollisesti, läksi pyytämään tytärtä vaimoksensa.
Hän nyt hyvin punnitsi mielessänsä, oliko hänen lähteminen maantietä myöten metsää ostamaan vai jatkaminen kauppaansa, niinkuin tähänkin asti. Metsänkauppaa sanoivat muutamat hyvin vaaralliseksi.
Siinä hän istui poski käden varassa ja kuvitteli mielessään jo Bjerkestrandenin ja Strömshagenin olevan yhtenä talona, kun vaalea hevosenturpa nuuhkien nousi ikkunanlaudalle ja sysäsi hänen kyynyspäätänsä. Gjermund työnsi ystävällisen elukan hyvänluontoisesti syrjään, mutta kun turpa hiljaa hirnahdellen tuli takaisin, antoi hän sille puoleksi ajatuksissaan palasen leipää. Se oli pieni, sanomattoman laiha, hiirakko hevonen, harja lyhyeksi leikattuna, ja niin likainen koko elukka, kuin olisi se loassa vieriskellyt ja sitte sinänsä kuivanut; seljässä ja olkapäissä oli suuret haavat, länkien ja selkävyön lyöttämät. Pää riippui alhaalla niin kauan, kun leipää suussa oli, vaan sitte taas kohosi turpa ikkunaan. Sen silmistä juoksi vettä, niinkuin välistä sanotaan tapahtuvan, kun hevonen myödään, ja muutenkin se niin hyvillänsä hieroi turpaansa ja levottomasti heilutteli lyhyeksi leikattua häntäänsä sekä tunkeutui yhä likemmäksi seinää.
Gjermund, tietämättänsä miten, – ehkäpä sentähden, että hän arvattavasti oli niin omituisella tuulella – johtui ajattelemaan hiirakkoa sinä päivänä, kun se vietiin pois Strömhagenista. Bjerkenaaven harmaine, turvekattoisine huoneineen ja joki alempana, punainen Evjenin talo toisella puolella, kaikki oli hän näkevinään ihan selvästi, kuin olisivat ne todellisina olleet hänen edessänsä. Kotimaillakin alkoi jo varmaankin lehti puhjeta puihin, ja äiti istui neulomus kädessä, ja väki puuhaili talon ympärillä kukin omassa toimessansa; alhaalla Evjenin pihalla istui vanha Jon ja kalpea, hoikka tyttö käveli mitään sanomatta, vaan silloin tällöin pistäysi pyhähihasillaan Strömhagenin emäntää tervehtimään ja viivähti aina hetkisen pihalla niinkuin sinäkin päivänä, jona hiirakko meni rengin kanssa ja Gjermund itse kohta jäljestä. Eipä Gjermund ollutkaan pitkään aikaan muistanut hiirakkoa; hänellä oli ollut niin monta hevosta sen jälkeen ja hän itse nähnyt monta ja jotain.
Hänen siinä niin istuessaan ajatuksissansa päivänpaisteessa ikkunan luona ja antaessaan hevoselle leipäpalan toisensa perästä, muuttui hänestä kaikki kummallisen todelliseksi. Hän oli tuntevinaan hevosen pään, sen pienet korvat ja kirkkaat silmät, se kun tuontuostakin ojensi turpansa ikkunaan ja vähän hirnahteli; ja vieressä hän oli selvästi näkevinään solakan, valkoverisen tytön, joka itkien ojensi hänelle seljän ylitse kätensä ja pyysi häntä vain koettamaan onnea, luvaten itse puolestansa kyllä odottaa.
Mutta sitte taas hän luki hänen silmistänsä jotakin muuta ja hänen teki mieli vastustaa sitä näkyä kukkaronsa rahallisilla perusteilla; mutta tytön kasvot kuitenkin ylevästi sanoivat, mikäli hän niiden näköä muisti, että hän oli odottanut sulhoaan juuri hänen itsensä eikä hänen kukkkaronsa tähden. Gjermund näytti yhä tuskallisemmalta, ja viimein hän todellakin lienee nähnyt jotakin elävää, joka hänen unelmansa vahvisti; sillä hän, ääneensä huudahtaen: "hiirakkohan se on!" hypähti seisoalleen ja riensi ovesta ulos hevosen luo.
Gjermund seisoi ensin hetkisen hiljaa ja katseli hevosta, nosti sitte hiljaa länkiä ja muita hevoskaluja, joiden alla näkyi olevan haavoja, tutki jalat ja suitsilla revityn suun eikä väsynyt astumasta sen ympäri ja sitä joka puolelta tarkastelemasta.
"Niin, hiirakko se on, ja miten ne ovat sinua kohdelleet!" sanoi hän tuontuostakin.
Mutta taempana piili toinen ajatus, joka ei heti sanoiksi pukeutunut. Hän inholla työntäsi seljästä pois hevoskalut, jotka olivat nuoranpäistä ja nahkanpalasista huonosti kokoon solmiellut, ja talutti hyvin liikutettuna hevosen rappujen eteen, jossa kestikievari Antti Brunsbergen seisoi hyvin ihmeissään siitä, mitä näki. Mutta astuessaan muuttui Gjermund taas hevoskauppiaaksi ja kysyi:
"Otatteko kahdeksan taaleria tästä hevoskonista, Brunsbergen. Ei se enää näy kauankaan kelpaavan kyytihevoseksi, vaan minulla siitä aina voi olla kotona hyötyä kynnön aikaan."
"Ja kuitenkin ajoit sillä viime yönä täyttä kyytiä markkinoilta tullessasi, Gjermund, jos poika totta puhui."
Se pahastutti Gjermundia. Hän muisti olleensa markkina-iloissaan ja ajaneensa yöllä hirveän kovaan sekä käyttäneensä piiskaakin koko lujasti, kun kärrit tahtoivat uppoella. Hän siis vain sanoi:
"No, mitä tahdot siitä?"
Brunsbergen alkoi nyt laveasti ylistellä kaikkia hevosen hyviä ominaisuuksia. Hän oli ostanut sen erään prokuraattorin huutokaupasta, joka aina oli pitänyt vain hyviä hevosia, ja vasta se nyt oli ollut kolme vuotta kyytihevosena eikä vielä kaikkiaan vanhempi kuin yksitoista vuotta. Ijän Gjermund itse paraiten tiesi; hiirakko oli ainakin viidentoista vuoden vanha. Mutta hän ei virkkanut hevosesta mitään halventavaa. Kun Brunsbergen vihdoin sanoi ei myövänsä hevosta kahtakymmentä taaleria vähemmästä, luki Gjermund hänen ihmeekseen heti rahat penkille, tinkimättä yhtään.
Ja sitte Gjermund hiirakkoa pesi ja puhdisteli monta tuntia, kunnes vihdoin läksi ajamaan, hiirakko tyhjillänsä