Pamela vainottuna. Сэмюэл Ричардсон

Читать онлайн.
Название Pamela vainottuna
Автор произведения Сэмюэл Ричардсон
Жанр Социальная фантастика
Серия
Издательство Социальная фантастика
Год выпуска 0
isbn



Скачать книгу

sanottu, sievä viaton ja vakainen, kuten rouva Jervis sinua nimittelee", tuohtui hän; "ja näinkö sinä julkeat ilkkua ja viisastella minun edessäni! Mutta yhäkin tahdon selvän vastauksen kysymykseeni."

      "No sitte, herra", mukausin minä, "kun en missään nimessä voisi valehdella: minä kerroin rouva Jervisille, sillä sydämeni oli pakahtua; mutta kellekään muulle en ole suutani avannut".

      "Hyvä on, ynseäsilmä", sanoi hän, "ja verukkelehtija jälleenkin: sinä et suutasi avannut kellekään muulle, mutta etkö kirjoittanutkaan?"

      "Kas nyt, suvaitkoon teidän arvoisuutenne", huomautin minä (ollen juuri sillähaavaa aivan pelkäämätön), "tätä te ette olisi voinut kysyä minulta, ellette olisi siepannut kirjettä isälleni ja äidilleni; tunnustan kyllä siinä avomielisesti selittäneeni asian, kun kysyin heidän neuvoaan ja haastoin murheitani!"

      "Ja tuollainen hurnakka siis tahtoo solvata minua sekä kodissani että kotini ulkopuolella, koko maailmalle, niinkö?" kivahti hän.

      "En, hyvä herra", minä vastasin, "ja toivon että teidän arvoisuutenne ei olisi suutuksissaan minulle: enhän solvaa teitä, jollen muuta sano kuin totta".

      "Vai niin, taasko pitittelyä! Sinua julkeata!" kiivastui hän; "tällaista puhuttelutapaa minä en suvaitse!"

      "Pyydän, herra", kysyin minä, "keltä voi kokematon tyttö-parka kuulustaa ohjausta, ellei vanhemmiltaan ja sellaiselta hyvältä ihmiseltä kuin rouva Jervisiltä?"

      "Hävytöntä!" hän ärähti jalkaa polkien; "sinunlaisesiko kelpaa asettamaan minut tutkisteltavakseen?"

      Minä painuin polvilleni ja sanoin:

      "Taivaan tähden, teidän arvoisuutenne, säälikää taitamatonta olentoa, joka ei osaa velvollisuudestaan muuta kuin kuntonsa ja hyvän nimensä varjelemisen! Minulla ei ole mitään muuta turvaa, ja köyhänä ja ystävättömänäkin minua on aina opetettu pitämään kunniallisuutta kalliimpana kuin henkeäni."

      "Kunniallisuutesiko tässä nyt tulee tielle, hupsu tyttö!" sanoi hän. "Eikö kunniallisuuteesi juuri kuulukin olla tottelevainen ja kiitollinen isäntääsi kohtaan, vai mitä?"

      "Niin, mahdotonta onkin, herra", vastasin, "minun olla kiittämätön teidän arvoisuuttanne kohtaan, tai uppiniskainen, tai ansaita julkean ja hävyttömän nimityksiä, joilla minua puhuttelette, paitsi milloin teidän tahtonne on ristiriidassa sen ensimäisen velvollisuuden kanssa, joka ainiaan pysyy elämäni perustana".

      Hän näytti liikutetulta, nousi seisaalle ja asteli isoon kamariin parille kolmelle kierrokselle, jättäen minut polvilleni. Minä heitin esiliinan kasvojeni yli, laskin pääni tuolille ja itkin katketakseni, jaksamatta hievahtaakaan.

      Viimein hän tuli jälleen sisälle, mutta voi! pahanjuonisuutta oli hänellä sydämessään. Kohottaen minut ylös hän haastoi:

      "Nouse, Pamela, nouse; sinä olet oma vihollisesi. Luonnoton hupsuutesi johtaa sinut vielä hukkaan. Kuulepas nyt, olen kovasti vihoissani siitä, että olet sillä tavoin halventanut nimeäni taloudenhoitajattarelleni kuten isällesikin ja äidillesi; ja niinpä sinulla sopii yhtä hyvin olla todellista aihetta vapaaseen esiintymiseesi minun suhteeni kuin kuvitella kaikenlaista kiusakseni."

      Ja hän yritti ottaa minut polvelleen, hiukan voimaakin käyttäen. Oi kuinka kauhuissani minä olin! Parahdin mitä olin iltaa tai paria ennen lukenut eräästä kirjasta: "Enkelit ja pyhimykset, ja koko taivaallinen joukko, suojelkaa minua! Älköönkä jääkö minuun hetkeksikään henkeä sen turman tapahduttua, että hukkaan viattomuuteni."

      "Sievä hupakko", sanoi hän, "kuinka sinä hukkaisit viattomuutesi, jos sinun on alistuttava voimaan, jota et voi torjua? Ole huoletta, tapahtukoon pahintakin mitä voipi, niin sinä saat ansion ja minä vian, – ja siitä koituu hyvää aihetta kirjeisiin isällesi ja äidillesi sekä päällisiksi pakinoimisen aineksia rouva Jervisiä varten."

      Hän suuteli väkisin niskaani ja huuliani ja jatkoi: "Kuka konsaan onkaan soimannut Lukretiaa! Kaikki häpeä kohtasi ainoasti raiskaajaa: ja minä tyydyn ottamaan kaiken moitteen itselleni, kun olen jo saanut liiallisen osan siitä mitä olisin ansainnut."

      "Saanko minä", huudahdin, "Lukretian tavoin puhdistautua kuolemallani, jos minua pidellään raakamaisesti?"

      "Ohoo, tyttöseni", ivasi hän, "sinulla on lukeneisuutta, huomaan; ja mepä laitammekin keskenämme sievän romanttisen tarinan, ennen kuin eriämme, sen takaan".

      Hän pisti sitte kätensä poveeni, mutta järkkymys antoi minulle kaksin verroin voimia – äkillisellä ponnahduksella pääsin irti ja juoksin ulos huoneesta; ja kun viereinen kamari oli auki, minä syöksähdin sinne ja vedin oven kiinni perässäni, ja se meni lukkoon. Mutta hän ahdisti minua niin kintereillä, että sai kahmaistuksi hameestani, jota repesi kappale riippumaan oven ulkopuolella, sillä avain oli sisäpuolella.

      Muistan hädin sen, että pääsin tähän turvaan; mitään muuta en tiennyt asiasta ennen kuin jälkeenpäin. Minä nimittäin sain kauhusta kohtauksen, ja siinä minä makasin, kunnes hän avaimenreiästä tirkistäessään lienee keksinyt minut sortuneena lattialle kasvoilleni pitkin pituuttani. Silloin hän kutsui luokseni rouva Jervisin, joka hänen avullaan röykytti oven auki; ja nähdessään minun alkavan tointua hän meni pois, varoittaen taloudenhoitajatarta hiiskumasta mitään asiasta, jos oli viisas.

      Rouva Jervis-parka luuli pahemmin käyneen ja itki minun ylitseni kumartuneena niinkuin olisi ollut äitini, ja kahteen tuntiin minä en vironnut tajulleni. Juuri kun hiukan pääsin jalkeille, hän astui huoneeseen, ja silloin minä uudestaan peljästyin pyörryksiin. Hän peräytyi heti, mutta jäi viereiseen huoneeseen ehkäistäkseen ketään osumasta lähellemme, jotta hänen rumat hankkeensa eivät tulisi tiedoksi.

      Rouva Jervis ojensi minulle hajupulloansa, ja hän oli leikannut poikki kurenauhani ja asettanut minut isoon tuoliin, kun herra kutsui hänet luoksensa.

      "Kuinka tyttö jaksaa?" hän kysyi; "en ole eläissäni nähnyt sellaista hupeloa. Minä en tehnyt hänelle mitään." Rouva Jervis ei itkultaan kyennyt puhumaan. "Kas, hän näkyy kertoneen teille, että minä puhuttelin häntä ystävällisesti kesämajassa, mutta vakuutan teille, että siinä ei ollut mitään pahaa sen enempää kuin nytkään, ja pitäkää te tämä juttu omana tietonanne älkääkä antako minua siinä nimetä."

      "Oi, teidän arvoisuutenne tähden ja Kristuksen nimessä —!" alotti taloudenhoitajatar. Mutta hän ei tahtonut kuunnella, vaan tokaisi:

      "Teidän itsenne tähden sanon teille, rouva Jervis: jättäkää se silleen. Minä en ole kohdellut häntä pahoin. Ja minä en enää suvaitse häntä talossani lörpöttelemässä kaikenmoisia hassuja kuvitelmia! Mutta koska hän on niin luontuvainen saamaan kohtauksia tai ainakin teeskentelemään niitä, niin valmistakaa hänet esittäytymään puheilleni huomenna päivällisen jälkeen äitini kammiossa; olkaa te mukana kuullaksenne koko haastelun."

      Ja niin hän läksi äkeissään ulos, käski esille nelivaljakkonsa ja ajoi jonnekin vieraskäynnille.

      Rouva Jervis tuli sitte minun luokseni; kerroin hänelle kaikki mitä oli tapahtunut ja sanoin päättäneeni, etten jää taloon, ja hänen vastatessaan: "Samaa hän tuntui uhkaavan", minä sanoin: "Siitä olen iloissani; sitte saankin olla huoletta." Kuulin nyt kaiken, mitä edellä mainitsin hänen puhuneen. Rouva Jervis on kovin vastahakoinen näkemään minun lähtevän, ja kuitenkin hän, nais-parka, alkaa olla peloissaan omastakin puolestaan; mutta missään nimessä hän ei antaisi minun joutua vahinkoon. Hän sanoo, että herra varmastikaan ei haudo mitään hyvää, mutta että hän ehkä nyt nähdessään minut niin päättäväisenä luopuu kaikista yrityksistä, ja että minä paremmin tiedän mitä tehdä huomisen jälkeen, jolloin minun on ilmestyttävä varsin pahan tuomarin eteen, aavistelen.

      Voi kuinka minä kauhistelen tätä huomispäivän esittäytymistä! Mutta olkaa huoletta, rakkaat vanhempani, lapsi-rukkanne kuntoisuudesta, niinkuin minäkin taatusti tiedän teidän pitävän rukouksissanne oman kuuliaisen tyttärenne.

      Oi tuota