Todellinen aatelismies. Weyman Stanley John

luulin heidän ajattelemattoman valintansa takia olevani pakotettu valitsemaan joko inhottavan vankeuden tahi sen naurettavuuden, jolle teidän apunne vastaanottaminen panisi minut alttiiksi! Mutta että te olisitte uskaltanut omasta alotteestanne seurata minua, te, hovin pilkkataulu…"

      "Neiti!" huudahdin minä.

      "Viheliäinen, reikähihainen seikkailija!" jatkoi hän nauttien julmuudestaan. "Se menee yli siedettäväisyyden rajojen! Sitä ei voi enää kärsiä! Se…"

      "Ei, neiti; teidän täytyy kuunnella minua!" huusin minä niin ankarasti että se vihdoinkin pysähdytti hänet. "Olkoon, että olen köyhä, mutta olen kuitenkin aatelismies; niin, neiti", jatkoin lujasti, "aatelismies ja viimeinen jäsen suvussa, joka on puhutellut teidän sukuanne vertaisenaan. Ja minä vaadin, että te kuuntelette minua. Minä vannon, että tänne tullessani luulin teidän olevan täysin tuntemattoman itselleni! En tiennyt koskaan nähneeni teitä, en tiennyt koskaan ennen tavanneeni teitä."

      "Minkätähden sitten tulitte?" kysyi hän ilkeästi.

      "Tulin niitten henkilöitten tahdosta, joita juuri mainitsitte. He antoivat haltuuni merkin, jonka olen kadottanut. Siinä on ainoa hairahdukseni, ja sitä pyydän teiltä anteeksi."

      "Siihen teillä on syytäkin", vastasi hän katkerasti, mutta sentään muuttuneella sävyllä, ellen erehtynyt, "jos kertomuksenne vain on totta."

      "Niin, siinäpä sen kuulitte!" säesti seuranainen hänen rinnallaan. "Tässä on tehty melua tyhjästä. Te sanotte itseänne aatelismieheksi, ja teillä on sellainen nuttukin kuin…"

      "Hiljaa, Fanchette!" sanoi neiti käskevästi. Ja sitten hän seisoi hetkisen äänettömänä, katsoen minuun kiinteästi, huulet kiihtymyksestä värisevinä ja hehkuvan punaiset pilkut poskillaan. Hänen puvustaan ja muistakin seikoista saattoi selvästi nähdä, että hän oli päättänyt paeta, jos olisi saanut nähdä merkin; nähdessäni tämän ja tietäessäni kuinka vastahakoinen nuori tyttö on luopumaan päähänpistoistaan, saatoin vielä vähän toivoa, ettei hänen epäluottamuksensa ja kieltonsa kestäisi. Ja niin lopulta kävikin.

      Kun hän avasi suunsa seuraavan kerran, oli hänen sävyssään ainoastaan tyyntä halveksimista. "Te puolustatte itseänne taitavasti", sanoi hän, rummuttaen sormillaan pöytään ja katsoen minuun kiinteästi. "Mutta voitteko sanoa minulle jotain syytä, minkä takia mainitsemanne henkilö olisi valinnut sellaisen lähettilään?"

      "Voin", vastasin rohkeasti. "Hän teki sen siksi, ettei voitaisi häntä epäillä teidän pakonne toimeenpanijaksi."

      "Ohoo!" huudahti hän, kipinä äskeistä intohimoa äänessään. "Tulisi siis laskettavaksi liikkeelle sellainen puhe, että neiti de la Vire on karannut Chizéstä herra de Marsacin kanssa, vai mitä? Kylläpä sen saatoin arvatakin!"

      "Herra de Marsacin avulla", vastasin minä, oikaisten kylmästi hänen sanojaan. "On teidän asianne", jatkoin sitten, "verrata tätä haittaa ja tänne jäämisen epämieluisuutta keskenään. Minun on ainoastaan pyydettävä teitä tekemään päätöksenne pian. Aika on täperällä, ja minä olen viipynyt täällä jo liian kauan."

      Sanat olivat tuskin päässeet huuliltani, kun ne saivat vahvistusta kaukaisesta äänestä – kiinnipaiskatun oven synnyttämästä melusta, mikä siihen vuorokauden aikaan kajahtavana – arvioni mukaan oli kello yli kolmen – ei voinut merkitä muuta kuin pahaa. Tätä melua seurasi heti, meidän vielä kuunnellessamme kohotetuin sormin, toisia ääniä – tukahdutettu huudahdus ja raskaitten askelien töminä etäisessä käytävässä. Neiti katsahti minuun ja minä hänen seuranaiseensa. "Ovi!" kuiskasin minä. "Onko se lukittu?"

      "Lukittu ja teljetty!" vastasi Fanchette. "Ja suuri arkku pantu eteen.

      Tulla kolistakoot vain; ei heistä ole mitään pelkoa vähään aikaan."

      "Sitten teillä on vielä aikaa, neiti", kuiskasin minä, peräytyen askeleen ja tarttuen ikkunan edessä olevaan verhoon. Ehkä tekeydyin kylmäverisemmäksi kuin olin. "Ei ole liian myöhäistä. Jos haluatte jäädä, niin sille en voi mitään. En voi sitä auttaa. Jos taas päätätte uskoa itsenne minun huomaani, niin vannon aateliskunniani kautta tahtovani olla tuon luottamuksen arvoinen – palvella teitä uskollisesti ja suojella teitä viimeiseen asti! Enempää en voi sanoa."

      Hän vapisi ja katsoi minusta oveen, jolle joku oli juuri alkanut kuuluvasti kolkuttaa. Se näytti vaikuttavan häneen ratkaisevasti. Huulet raollaan, katse kiihtyneenä hän kääntyi äkkiä Fanchetteen päin.

      "Niin, menkää vain jos haluatte", vastasi nainen äreästi, lukien tarkotuksen hänen katseestaan. "Suurempaa roistoa ei voi olla kuin se, josta meillä on kokemusta. Mutta kun kerran olemme lähteneet, niin taivas meitä auttakoon, sillä jos hän saavuttaa meidät, niin me saamme maksaa kalliisti!"

      Tyttö ei puhunut itse, mutta sitä ei tarvittukaan. Ovella kasvoi melu joka hetki, ja seasta alkoi kuulua äkäisiä kehotuksia Fanchettelle aukaisemaan ja uhkauksia ellei hän pian tottelisi. Minä annoin asioille äkkiratkaisun sieppaamalla toisen satulalaukuista – toisen annettiin jäädä – ja sivalsin sivulle ikkunaa peittävän verhon. Samassa Fanchette sammutti kynttilän – viisaasti kyllä – ja vetäisten auki ovi-ikkunan minä astuin parvekkeelle, toisten seuratessa kintereilläni.

      Kuu oli noussut korkealle ja valaisi kirkkaasti talon edustalla olevan pienen aukeaman, joten saatoin selvästi erottaa tikapuut ja niitten ympäristön. Ihmeekseni ei Fresnoy ollutkaan paikallaan, eikä häntä näkynyt missään. Mutta kun samassa kuulin vasemmalta puoleltani talon taustalta huudon, joka ilmaisi, ettei vaara rajottunut enää yksinomaan talon sisäpuolelle, päätin, että hän oli mennyt sinne ehkäisemään hyökkäystä. Enempää siekailematta aloin siis laskeutua niin nopeaan kuin taisin, miekka toisessa kainalossani ja satulalaukku toisessa.

      Olin puolivälissä alas tulemassa ja neiti oli jo astumassa tikapuille seuratakseen minua, kun kuulin askeleita alhaalta ja näin Fresnoyn tulevan juosten miekka kädessään.

      "Joutuin, Fresnoy!" huusin minä. "Hevosten luo, ja irrottakaa ne!

      Joutuin!"

      Luistin alas lopun matkaa, otaksuen että hän oli mennyt tekemään mitä pyysin. Mutta olin tuskin saanut jalkani maahan, kun kylkeeni sattui raju isku, joka sai minut horjahtamaan kolmen askeleen päähän tikapuista. Hyökkäys oli niin äkillinen ja odottamaton, että jollen olisi nähnyt sivullani Fresnoyn mulkoilevia, vihasta raivostuneita kasvoja ja kuullut hänen kiivasta hengitystään hänen koettaessaan irrottaa miekkaansa, joka oli tunkeutunut satulalaukkuni lävitse, en olisi milloinkaan tullut tietämään, kuka tuon iskun oli antanut tahi kuinka täperällä pelastumiseni oli ollut.

      Onneksi tajusin tilanteen ajoissa, ennenkuin hän ehti saada irti säiläänsä, ja se antoi käteeni tarmoa. En voinut paljastaa miekkaani sellaisessa käsikähmässä, vaan päästäen irti satulalaukun, joka oli pelastanut henkeni, iskin miekkani kahvalla kaksi kertaa häntä kasvoihin niin rajusti, että hän kaatui takaperin ja jäi makaamaan ruohikolle, tumma, yhä laajeneva tahra ylöspäin kääntyneissä kasvoissaan.

      Se oli tuskin tehty, ennenkuin naiset olivat ehtineet tikapuitten juurelle ja seisoivat vieressäni. "Joutuin!" huudahdin heille, "tahi he ovat kimpussamme!" Tarttuen neidin käteen, juuri kun puolikymmentä miestä tuli juosten nurkan takaa, hyppäsin hänen kanssaan alas muurin aukosta, ja pakottaen hänet juoksemaan minkä suinkin pääsi, syöksyimme sen avonaisen alueen poikki, mikä oli meidän ja metsänrinnan välillä. Päästyämme puitten suojaan, mistä meitä ei saattanut nähdä, oli minun vielä irrotettava hevoset ja autettava neiti ja seuranainen ratsaille kiireimmän kautta.

      Mutta seuralaisteni ihailtava kylmäverisyys ja mielenmaltti ynnä takaa-ajajiemme vastahakoisuus poistumaan avonaiselta maalta, he kun eivät tienneet meidän lukumääräämme, saivat aikaan sen, että kaikki tapahtui verrattain tyynesti. Hyppäsin Cidin selkään (minulla on aina ollut tapana opettaa hevoseni seisomaan rauhallisesti irrallaan, enkä tiedä mikä taito olisikaan hyödyllisempi tiukassa paikassa), ja sivaltaen Fresnoyn hiirakkoa kupeille, jotta se syöksähti laukkaan, suuntasin kulkumme polulle, jota myöten olin saapunut linnaan iltapäivällä. Tiesin, että se