Todellinen aatelismies. Weyman Stanley John

kuin hänen vaimonsa täytti lautasemme tulella riippuvasta mustasta padasta. Fresnoyn kasvoilla oli omiminen huvitettu hymy, josta ilmeni, että hän ymmärsi tarkotukseni, mutta ei ollut riittävän varma asemastaan ja vaikutusvallastaan seuralaisiinsa nähden ollakseen piittaamatta minun toimenpiteistäni. Annoin hänen kuitenkin pian tietää, ettei hän ollut vielä minusta selviytynyt. Määräykseni mukaan asetettiin pöytämme niin etäälle miehistä, etteivät he voineet kuulla puhettamme, ja hetken perästä kumarruin hänen puoleensa.

      "Fresnoy", sanoin minä, "te taidatte olla vaarassa unohtaa erään asian, joka teidän olisi hyvä muistaa".

      "Minkä?" mutisi hän, viitsien tuskin katsahtaa minuun.

      "Sen, että olette tekemisissä Gaston de Marsacin kanssa", vastasin minä levollisesti. "Kuten aamulla sanoin, olen päättänyt tehdä vielä viime yrityksen parantaakseni asioitani, enkä salli kenenkään – ymmärrättekö, Fresnoy, en kenenkään – kumota aikomuksiani rankaisematta."

      "Kukas tässä haluaa kumota teidän aikomuksianne?" kysyi hän röyhkeästi.

      "Te", vastasin järkähtämättä, leikaten puhuessani viipaleen leipäsämpylästä. "Te ryöväsitte minut iltapäivällä; minä annoin sen olla. Te yllytitte noita miehiä röyhkeyteen; minä annoin sen olla. Mutta minä sanon teille: jos ette tänä yönä tee niinkuin minä vaadin, Fresnoy, niin kautta aateliskunniani lävistän teidät miekallani kuin pyyn paistinvartaaseen."

      "Vai lävistätte? Mutta siinä leikissä onkin mukana kaksi", huusi hän nousten äkkiä tuoliltaan, "tai vielä paremmin kuusi! Ettekö luule, herra de Marsac, että teidän olisi ollut parempi odottaa…"

      "Luulen, että teidän olisi parempi kuulla vielä joku sana", vastasin kylmäverisesti pysyen istuallani, "ennenkuin kutsutte avuksenne tovereitanne."

      "No", sanoi hän yhä seisoen, "mikä se olisi?"

      "No niin", vastasin, viitattuani häntä vieläkin turhaan istumaan, "jos te mieluummin kuuntelette määräyksiäni seisoaltanne, niin samantekevää minulle."

      "Määräyksiännekö?" tiuskaisi hän, kiihtyen äkkiä.

      "Niin juuri, määräyksiäni!" vastasin minä, nousten yhtä joutuin jaloilleni ja nykäisten miekkani etupuolelleni. "Määräyksiäni, hyvä herra", toistin kiivaasti, "tai jos väitätte ettei minulla ole käskyvaltaa tässä joukkueessa, joka on minun palkkaamani, niin ratkaiskaamme se kysymys tässä ja nyt heti, te ja minä, mies miestä vastaan."

      Riita leimahti ilmi niin äkkiä, vaikka minä olin koko ajan sitä valmistanut, ettei kukaan hievahtanut. Vaimo tosin syöksähti lapsiensa luokse, mutta muut ällistelivät suu auki. Jos he olisivat liikahtaneet tai jos hetkenkään sekamelska olisi kiihottanut hänen vertansa, olisi Fresnoy epäilemättä ottanut vastaan haasteeni, sillä hän ei suinkaan ollut pelkuri. Mutta kun hän siinä seisoi silmä silmää vasten minun kanssani eikä ympäriltä kuulunut hiiskahdustakaan, niin hänen rohkeutensa petti. Hän pysähtyi tuijottaen minuun epävarmana, eikä puhunut mitään.

      "No", sanoin minä, "ettekö arvele, että kun minä kerran maksan, niin on minulla oikeus antaa määräyksiä?"

      Fresnoy istui jonkun aikaa hyvin äreänä, hypistellen tuoppiaan ja muljottaen pöytään. Hän oli kyllin kunniantuntoinen kärsiäkseen nöyryytyksestään ja kyllin älykäs oivaltaakseen, että hetkellinen epäröinti oli maksanut hänelle toveriensa kannatuksen. Kiiruhdin senvuoksi lepyttämään häntä selittämällä hänelle tämänöiset suunnitelmani, ja se onnistuikin yli odotusteni. Sillä kun hän kuuli, kuka tuo poiskuljetettava nainen oli ja että hän oli tällä hetkellä Chizén linnassa, pyyhkäisi hämmästys tyyten pois hänen loukkaantumisensa. Hän tuijotti minuun kuin mielipuoleen.

      "Herra Jumala!" huudahti hän. "Tiedättekö, mitä aiotte tehdä?"

      "Luulenpa tietäväni", vastasin minä.

      "Tiedättekö kenen tuo linna on?"

      "Turennen kreivin."

      "Ja että neiti de la Vire on hänen sukulaisensa?"

      "Tiedän", sanoin minä.

      "Herra Jumala!" huudahti hän jälleen. Ja hän katsoi minuun suu auki.

      "No, mikä on hätänä?" kysyin minä, vaikka minulla oli epämieluinen tunne, että kyllä tiesin – tiesin varsin hyvin.

      "Ihminen, hän lyö teidät mäsäksi, niinkuin minä lyön tämän hatun!" vastasi hän kovasti kiihdyksissään. "Yhtä helposti. Kenen luulette suojelevan teitä häneltä tällaisessa mieskohtaisessa riidassa? Navarranko? Ranskanko? Arpinaamanko? Ei yksikään niistä suojele teitä. Voisitte pikemminkin varastaa jalokivet kuninkaan kruunusta – hän on heikko; taikka Guisen viimeisen salajuonen – hän on jalomielinen toisinaan; taikka Navarran viimeisen lemmityisen – hän on lauhkea kuin vanha saapas. Teidän olisi parempi olla tekemisissä kaikkien noiden kanssa yhdessä, sen sanon, kuin kajota Turennen uuhikaritsoihin, jollette halua että luunne murskataan teilauspyörilllä! Jumal'avita, se on totta!"

      "Kiitän kohteliaimmin neuvostanne", virkoin minä jäykästi, "mutta arpa on heitetty. Minä en enää peräydy. Mutta toisekseen, jos te pelkäätte, Fresnoy…"

      "Minä pelkään, pelkään kovasti", vastasi hän suoraan.

      "Teidän nimenne ei tarvitse kuitenkaan joutua asiaan sekotetuksi", sanoin minä. "Otan itse vastatakseni kaikesta. Ilmotan nimeni tänne majataloon, missä arvatenkin tullaan tekemään tiedusteluja."

      "Tosiaan, se on jotakin", vastasi hän miettiväisenä, "No niin, se on ruma juttu, mutta minä suostun siihen. Te siis tahdotte, että minä tulen kanssanne, vähän yli kahden, eikö niin? Ja että toiset ovat satulassa kello kolme? Niinhän se oli?"

      Vastasin myöntävästi, hyvilläni siitä, että olin saanut hänet mukautumaan näinkin pitkälle. Keskustelimme sitten vielä tarkoin ja moneen kertaan suunnitelmamme yksityiskohdista, päättäen ohjata pakomatkamme Poitiers'n ja Tours'in kautta. Luonnollisesti en ilmaissut hänelle, minkä takia valitsin juuri Blois'n turvapaikaksemme tai mitä tarkotuksia minulla siellä oli, vaikka hän uteli sitä useammin kuin kerran ja kävi miettiväksi ja hiukan nyreäksikin, kun kartoin sitä hänelle selittämästä. Vähän jälkeen kello kahdeksan nousimme ullakolle nukkumaan. Miehemme jäivät alas lieden ympärille, kuorsaten niin hartaasti, että vanhan huonerähjän seinät miltei tärisivät. Isännän oli määrä istua valveilla ja herättää meidät heti kuun noustessa, mutta tämän tehtävän olisin yhtä hyvin voinut uskoa itsellenikin, sillä jännityksen ja epäilysten vallassa ollen nukuin tuskin ollenkaan ja olin aivan hereilläni, kun kuulin isännän askeleet tikapuilla ja tiesin, että oli aika nousta ylös.

      Siekailematta hyppäsin pystyyn, eikä Fresnoy ollut paljoa hitaampi. Emme tuhlanneet aikaa puheisiin, vaan nousimme ratsujemme selkään ja läksimme matkaan, taluttaen kumpikin varahevosta rinnallamme, ennenkuin kuu oli kunnolla kohonnut puitten latvojen yläpuolelle. Tultuamme linnan metsästyspuistoon huomasimme välttämättömäksi jatkaa kulkuamme jalan, mutta kun matkaa ei ollut pitkältä, saavuimme ilman vastuksia linnan edustalle, jonka yläosa loisti kylmänä ja valkoisena kuutamossa.

      Yö oli kaunis ja taivas ihan pilvetön, ja koko seudun täytti niin omituinen juhlallisuus, että seisoin tuokion sen valtaamana, tuntien voimakkaana mielessäni sen vastuunalaisuuden, jonka nyt aioin ottaa päälleni. Tuona lyhyenä hetkenä johtuivat mieleeni kaikki edessäni olevat vaarat, niinhyvin itse matkan yleiset vaikeudet kuin Turennen kreivin kosto ja omien miesteni hillittömyys, kehottaen minua vielä viimeisen kerran peräytymään noin hullunrohkeasta yrityksestä. Tuohon vuorokauden aikaan virtaa veri miehen suonissa laimeasti ja hitaasti, ja minun vereni oli unettomuuden ja talvisen sään jäähdyttämänä. Minun täytyi muistuttaa mieleeni yksinäinen asemani, ahdinkojen ja pettymyksien täyttämän entisyyteni, poskiani hivelevät harmaat haivenet, miekkani, jota olin kauan käyttänyt kunniakkaasti, joskin vähän siitä hyötyen – näitä kaikkia minun täytyi ajatella saadakseni rohkeuteni ja itseluottamukseni jälleen kohoamaan.

      Jälestäpäin tulin huomanneeksi, että toverini