Totuus. Emile Zola

ylenemistä ja kansan suosion saavuttamista.

      Kun valamiesten nimet tulivat tunnetuiksi, yltyivät juonet ja raivo yhä. Valamiesten joukossa oli useita kauppiaita, muutamia tehtailijoita, kaksi virasta eronnutta kapteenia, yksi lääkäri ja yksi arkkitehti. Ja heti alkoi sota, heihin koetettiin vaikuttaa mitä hirveimmällä tavalla; "Petit Beaumontais" julkaisi heidän nimensä ja osoitteensa, jättäen heidät kansan vimman uhriksi, elleivät he tuomitsisi. He saivat nimettömiä kirjeitä, he saivat hämmästyksekseen ottaa vastaan odottamattomia vieraita, ja heidän ympäristönsä rukoili heitä ajattelemaan vaimojaan ja lapsiaan. Jaffres-kadun salongeissa huviteltiin koettamalla arvata kunkin valamiehen mielipidettä. Tuomitsisiko valamiehistö, vaiko ei? se oli seuraleikkinä. Etenkin kauniin rouva Lemarroisin vastaanottopäivänä, lauantaina, ei muusta puhuttu kuin siitä. Ja hänen luonaan kävivät pieni, ruma ja tummaverinen kenraalinrouva Jarousse, jonka ihmiset sanoivat inhoittavalla tavalla olevan kenraalille uskoton; komea presidentinrouva Gragnon, hiutuva kaunotar, jota kaikki nuoret viransijaiset rakastivat; prefektinrouva Hennebise, hieno ja varovainen pariisitar, joka puhui vähän ja kuunteli paljon, siellä kävi myöskin ankara rouva Daix, tutkintotuomarin vaimo, sekä joskus rouva de la Bissonnière, valtion prokuraattorin vaimo, joka oli lempeä ja vaatimaton ja kävi harvoin vieraissa. Kaikki nämä olivat saapuneet Désiradeen erääseen juhlaan, jonka Sangleboef parooni Nathanin neuvosta pani toimeen. Parooni Nathan oli saanut tyttärensä Lean, nykyisen katolilaisen Marien, luopumaan tavallisesta välinpitämättömyydestään, antautuakseen jonkun hyvän asian palvelukseen, niinkuin muutkin naiset. Naisten osa tässä jutussa oli todellakin suuri: he olivat kokonaisen sotajoukon arvoiset, niinkuin nuori edusmies Marcilly sanoi, joka itse oli milloin simonisti milloin antisimonisti. Hämmentämään ihmisten mieliä syntyi vielä viimeinen riita sen johdosta että "Petit Beaumontais" eräänä aamuna vaati osan todistajain kuulustelusta tapahtuvaksi lukittujen ovien takana. Lehti ei varmaankaan ollut keksinyt tätä aivan yksin, siinä huomasi syvää kansajoukkojen tuntemusta, ja se perustui toivoon että tuollainen salaperäisyys tekisi syytöksen vieläkin kamalammaksi, ja sitä paitsi olisi helppo puolustaa syyttömän tuomitsemista todistuksilla, joita yleisö ei tuntenut. Simonistit huomasivat vaaran, vastustivat ehdotusta ja vaativat täydellistä julkisuutta; jota vastoin antisimonistit pyhällä harmilla huusivat, että se oli häväistys, kysyivät aiottiinko kunnollisten ihmisten korvia saastuttaa semmoisilla inhoittavilla yksityisseikoilla kuin esimerkiksi lääkärin tiedonannolla, jossa ruumiinavauksen tulokset luetellaan, ja jota on mahdoton antaa naisten kuulla. Viimeisellä viikolla vallitsi Beaumontissa siten hirveä sekasorto.

      Vihdoin saapui tuo suuri päivä, 20 päivä lokakuuta. Kouluajan alkaessa oli Markuksen täytynyt muuttaa takaisin Jonvilleen vaimonsa Genevièven ja tyttärensä Louisen kanssa, jotka rouva Duparque ja rouva Berthereau olivat tahtoneet pitää luonaan koko lupa-ajan. Markus oli suostunut siihen mielellään, sillä asuessaan Mailleboisissa voi hän suoranaisemmin toimittaa tutkimisiaan, joista pahaksi onneksi ei ollut mitään tulosta. Hän oli kuitenkin siksi paljon kärsinyt vaikeasta asemastaan vanhojen rouvien luona, jossa ei sanaakaan mainittu kuuluisasta jutusta, että tunsi itsensä onnelliseksi päästessään takaisin rauhalliseen kouluunsa, leikkivien lasten joukkoon, joista muutamat olivat tulleet hänelle sangen rakkaiksi. Hän oli kutsuttu todistajaksi, ja hän odotti juttua suurella mielenliikutuksella, uskoen taas itsepäisesti totuuden ja oikeuden voittoon, ja toivoen Simonin julistamista syyttömäksi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että meidän päivinämme vapaassa ja jalomielisessä Ranskassa joku voitaisiin tuomita ilman todistuksia. Hänen maanantaiaamuna saapuessaan Beaumontiin, oli kaupunki kuin piiritystilassa. Sotajoukkoja oli käsketty olemaan valmiina, santarmit ja sotamiehet vartioivat oikeuspalatsin ympäristöjä; ja kun Markus tahtoi mennä sisään, oli hänellä kaikellaisia vastuksia voitettavanaan, vaikka hänellä oli manuukirja. Sisällä olivat portaat ja käytävät samoin täynnä sotaväkeä. Suuri ja aivan uusi istuntosali loisti kullasta ja keinotekoisesta marmorista, ja sitä valaisi kuusi suurta akkunaa. Se oli täpö täynnä ihmisiä jo kaksi tuntia ennen tutkinnon alkamista: koko Beaumontin ylhäisö istui tuomarien nojatuolien takana: hienosti puettuja naisia siellä täällä, todistajien istuimillakin; seisomapaikoilla oltiin jo hyvin meluavia, siellä oli erityisesti valittu yleisö, jossa tunsi käskyläisten kasvoja, kadulta palkattuja huutajia, ja muutamia katolilaisia vallattomia nuorukaisia. Odotus oli pitkä. Markuksella oli aikaa tutkia kasvoja, tuntea millaisten vihamielisten intohimojen vallitessa juttu oli tuleva esiin.

      Oikeusistuimen jäsenet tulivat esiin, Gragnon ja hänen asessorinsa, valtion prokuraattorin La Bissonnièren seuraamina. Ensimmäiset muodollisuudet toimitettiin nopeasti. Kerrottiin, että juryn arpominen oli ollut vaikea, sillä useat valamiehistä olivat tahtoneet tulla julistetuiksi esteellisiksi, siihen määrin pelkäsivät he saavansa jonkunlaista vastuunalaisuutta jutussa. Vihdoin saapuivat nuo kaksitoista valamiestä ja asettuivat paikoilleen. Heitä oli viisi kauppiasta, kaksi tehtailijaa, kaksi koroillaan eläjää, yksi lääkäri, yksi arkkitehti ja yksi entinen kapteeni; arkkitehti Jaquin, joka oli hurskas mies ja työskenteli piispan hyväksi, astui ensimmäisenä esiin, ollen juryn johtaja. Puolustajat eivät olleet päästäneet häntä jurystä, sillä häntä pidettiin rehellisenä ja oikeudenmukaisena miehenä. Kun nämä miehet, joiden tuloa niin kiihkeästi on odotettu, ja joiden nimet kiertelivät suusta suuhun, astuivat sisään, valtasi antisimonistit epämääräinen pettymyksen tunne. Jotkut heistä näyttivät epäilyttäviltä, toivottiin että valamiehistö olisi ollut varmempi, olisi tuominnut jo ennakolta.

      Sitten syntyi syvä hiljaisuus, Simonin tutkiminen alkoi. Hänen ulkomuotonsa ei aluksi miellyttänyt, hän oli mitättömän ja kömpelön näköinen. Kun hän sitten suoristi vartalonsa, näytti hän hävittömältä vastatessaan rauhallisesti ja kuivasti kysymyksiin. Presidentti Gragnon istui paikallaan ivallisen näköisenä niinkuin suurina päivinä ainakin, katsellen pienillä, harmailla silmillään asianajaja Delbosia, anarkistia, joksi häntä nimitti, ja jota hän oli luvannut hillitä paljaalla sormensa viittauksella. Sillävälin laski hän leikkiä ja koetti saada ihmisiä nauramaan, tullen kumminkin vähitellen hämilleen Simonin tyynestä käytöksestä, hän kun ei voinut puhua ristiin, koska hän puhui totta. Presidentti rupesi hävyttömäksi ja koetti turhaan saada Delbosia vastustamaan, mutta tämä tunsi miehen, hymyili vain ja vaikeni. Ensimmäinen päivä tuotti toivoa simonisteille ja teki vastustajat levottomiksi, syytetty oli selvillä selityksillään tarkasti määrännyt hetken, jolloin hän palasi Mailleboisiin, selittänyt kuinka hän meni suoraan vaimonsa luo, eikä presidentti voinut asettaa näitä selityksiä vastaan ainoatakaan todistettua tosiasiaa. Poislähdettäessä vihellettiin puolustaville todistajille, ja tappelu oli syntyä oikeuspalatsin portailla.

      Tiistaina oli todistajien kuulusteluun saapunut vielä enemmän ihmisiä. Ensimmäinen todistaja, apuopettaja Mignot ei ollut yhtä varma asiastaan kuin valmistavassa tutkinnossa, ei uskaltanut enää tarkasti määrätä hetkeä, jolloin oli kuullut ääniä ja askeleita ikäänkuin olisi tämän yksinkertaisen kunnon miehen omatunto tullut levottomaksi, kun sellaisen todistuksen hirveät seuraukset alkoivat käydä hänelle selviksi. Mutta neiti Rouzaire oli säälimättömän kova ja varma; tyynesti hän sanoi kellon olleen täsmälleen neljännestä vailla yksitoista, ja hän lisäsi vielä tunteneensa aivan hyvin Simonin äänen ja askeleet. Sitten seurasi pitkä jono rautatievirkamiehiä, tullivirkamiehiä ja tavallisia kävelijöitä, joiden tuli selvittää oliko syytetty tullut puoli yhdentoista junalla, niinkuin kanteessa väitettiin, vaiko jalkaisin omien sanojensa mukaan: loppumattomia, epäselviä ja ristiriitaisia todistuksia, jotka tekivät pikemmin syytetylle suotuisan vaikutuksen. Sen jälkeen tulivat isä Philibinin ja veli Fulgentiuksen jännityksellä odotetut todistukset. Edellisen hyvin lyhyt tiedonanto tuotti pettymystä, sillä jesuiitta kertoi muutamilla lyhyillä sanoilla, kuinka hän oli löytänyt lapsen ruumiin lattialta vuoteen vierestä. Veli Fulgentius sitä vastoin huvitti koko salia sillä raivokkaalla kertomistavalla, millä hän esitti saman asian, tehden mielettömiä liikkeitä, niinkuin nuorasta vedettävä paperiukko: hän iloitsi suuresti kertomuksensa vaikutuksesta, hän oli jutun alusta alkaen lakkaamatta sotkenut ja pahentanut asioita. Vihdoin kutsuttiin esiin veljet Isidore, Lazarus ja Gorgias, jotka puolustaja erityisesti oli vaatinut todistajiksi. Delbos teki kahdelle ensimmäiselle ainoastaan mitättömiä kysymyksiä, mutta kun veli Gorgias tuli esiin, nousi hän seisomaan ja pysyi sitten koko