Totuus. Emile Zola

Matheus, Luukas ja Johannes; hänen kasvonsa olivat pitemmät ja laihemmat ja erittäin huomattava oli hänessä korkea otsa, hänen sukunsa tornin muotoinen otsa. Mutta ennen kaikkea olivat hänelle omituisia silmät ja viehättävä ääni, kirkkaat, lempeät silmät, jotka katsoivat sielun syvyyteen ja puoleensa vetävä, miellyttävä ääni, joka valloitti mielet ja sydämet. Viiksien ja pienen parran lomasta näkyi hiukan ankara ja lujapiirteinen, mutta samalla hyvänsävyinen suu. Niinkuin kaikki Pierre ja Marie Fromentin pojat oli hänkin oppinut käsityötä, nimittäin kivipiirustusta, ja suoritettuaan tutkintonsa kahdeksantoista vuotiaana hän saapui Beaumontiin täydentämään taitoansa Papon-Larochen työpajassa, jossa valmistettiin maantieteellisiä karttoja ja koulutauluja melkein kaikkiin Ranskan kouluihin. Täällä hän innostui opetukseen siinä määrin, että suoritti alkeisopettajan tutkinnon päästäkseen siten Beaumontin normaalikouluun, josta hän kahdenkymmenen ikäisenä pääsi ulos varustettuna apuopettajan todistuksella. Myöhemmin saatuaan arvonimen ja todistuksen kasvatusopin taidostaan nimitettiin hänet opettajaksi Jonvilleen. Silloin meni hän naimisiin Genevièven kanssa hyvän ystävänsä Salvanin välityksellä; tämä oli nimittäin vienyt hänet vanhojen rouvien perheeseen ja nuorten kaunis rakkaus liikutti häntä. Kolme vuotta olivat nyt Markus ja Geneviève varattomina, kaikenlaisten rahallisten huolien ja taloudellisten selkkauksien kiusaamina viettäneet ihanteellista rakkauselämää tuskin kahdeksansataa asukasta sisältävässä kylässään.

      Rouva Duparque ei, tyytymätönnä kun oli, välittänyt mitään isän ja tyttären iloisesta leikistä.

      – Tuo junanne, sanoi hän, ei vedä vertoja minun nuoruuteni aikaisille postivaunuille… Kas niin, syökäämme nopeaan, muuten emme joudu koskaan.

      Hän oli istuutunut ja kaatoi jo maitoa kuppeihin. Sillaikaa kun Geneviève asetti pikku Louisen korkean tuolin itsensä ja äitinsä väliin voidakseen valvoa lasta, koetti Markus, joka oli sopuisa luonteeltaan, pyytää anteeksi.

      – Minä olen viivyttänyt teitä, eikö niin?.. Se on teidän syynne, isoäiti, on liian hyvä nukkua teidän luonanne, on niin rauhallista!

      Rouva Duparque, joka paraillaan tyhjenti kuppiansa, ei kiireissään suvainnut vastata. Mutta rouva Berthereau katsoi pitkään tytärtään Genevièveä, joka näytti niin onnelliselta miehensä ja tyttärensä välissä, ja hän hymyili väsyneesti. Hiljaisella äänellä, ikäänkuin tahtomattaan hän sanoi katsahtaen hitaasti ympärilleen.

      – Niin kyllä, rauhallista, niin rauhallista, ettei tunne elävänsäkään.

      – Torilta kuului sentään, jatkoi Markus, melua kello kymmenen aikana.

      Geneviève ei voinut sitä käsittää. Yöllistä hälinää Kapusiinitorilla!

      Hän epäonnistui taaskin hyvässä tarkoituksessaan saada muut nauramaan.

      Tällä kertaa isoäiti vastasi loukatun näköisenä.

      – Ihmiset tulivat ulos Kapusiinikappelista. Eilen illalla kello yhdeksän oli siellä pyhän sakramentin palvelus. Veljet veivät sinne ne oppilaista, jotka tänä vuonna ovat käyneet ensi kerran ripillä, ja nämä lapset uskalsivat hiukan keskustella ja nauraa torilla kulkiessaan… Ja se on sentään parempaa kuin moraalia ja uskontoa vailla olevain lasten inhottavat leikit.

      Yht'äkkiä syntyi syvä ja kiusallinen hiljaisuus huoneessa. Kuului ainoastaan lusikoiden kalina kuppeja vastaan. Syytös inhottavista leikeistä tarkoitti Markuksen koulua ja hänen maallista opetustapaansa. Mutta kun Geneviève loi häneen rukoilevan katseen, ei hän suuttunut, vaan alkoi pian uudelleen keskustelun. Hän puhui rouva Berthereaun kanssa heidän elämästään Jonvillessä, hän puhui oppilaistaankin niinkuin puhuu opettaja, joka rakastaa heitä, jolle he tuottavat tyydytyksen ja ilon. Kolme heistä oli juuri saanut päästötodistuksensa.

      Silloin kuului taas autiossa, synkässä kaupunginosassa kellon soitto, jonka hitaat lyönnit ikäänkuin valittaen kaikuivat raskaassa ilmassa.

      – Viimeinen soitto, huudahti rouva Duparque, sanoinhan minä jo, että me emme ehdi!

      Hän nousi, ja kiirehti tytärtään ja tyttärentytärtään, jotka vielä joivat kahviaan, mutta silloin ilmestyi Pélagie vapisten kauhistuksesta sanomalehti "le Petit Beaumontais" kädessään.

      – Voi, voi, rouva! kuinka kauheaa!.. Poika, joka toi sanomalehden kertoi minulle…

      – Mitä sitten? Joutukaa!

      Palvelijatar oli tukehtumaisillaan.

      – Pikku Zéphirin, koulun opettajan veljenpoika on löydetty murhattuna täällä, aivan lähellä, huoneessaan.

      – Mitä! murhattuna?

      – Niin, rouva, ensin oli tehty kaikenlaisia ilkitöitä ja sitten hänet oli kuristettu!

      Hirveä väristys valtasi kaikki, rouva Duparque vapisi hänkin.

      – Pikku Zéphirin, Simonin, juutalaisen opettajan veljenpoika, tuo raajarikkoinen mutta niin kaunis lapsi; ja hän oli katolilainen, hän kävi veljien koulua, eilen illalla hän varmaankin oli jumalanpalveluksessa, sillä hän oli juuri äsken käynyt ripillä. Sanokaa mitä tahdotte! löytyy kirottuja perheitä.

      Markus oli kuunnellut jäykistyneenä, kauhuissaan. Ja hän huudahti, tällä kertaa arkailematta.

      – Simon, minä tunnen Simonin! Hän oli normaalikoulussa samaan aikaan kuin minäkin, hän on ainoastaan kaksi vuotta minua vanhempi. En ole kenessäkään nähnyt selvempää järkeä ja hellempää sydäntä. Hän oli ottanut lapsi raukan, katolilaisen veljenpojan luokseen, ja harvinaisesta arkatuntoisuudesta hän antoi tämän käydä veljien koulua… Kamala onnettomuus on kohdannut häntä!

      Markus oli vapisten noussut ylös ja lisäsi.

      – Menen häntä etsimään… Minä tahdon tietää, tahdon olla häntä tukemassa hänen surussaan.

      Rouva Duparque ei kuullut enää. Hän työnsi rouva Berthereaun ja Genevièven ulos, tuskin antaen heille aikaa panna hattua päähänsä, Viimeinen soitto oli vaiennut, ja vanhat rouvat kiiruhtivat kirkkoa kohden aution kaupunginosan raskaassa, uhkaavassa hiljaisuudessa Ja uskottuaan pikku Louisen Pélagien hoitoon läksi Markus vuorostaan ulos.

      Mailleboisin aivan uusi alkeiskoulu, johon kuului kaksi rakennusta, toinen pojille ja toinen tytöille, sijaitsee République-torin varrella vastapäätä raatihuonetta, joka myöskin on uusi ja samaa tyyliä; Isokatu, tie Beaumontista Jonvilleen kulkee poikki torin ja eroittaa toisistaan nämä kaksi liidunkarvaista rakennusta, joista paikkakunta ylpeilee. Tämä Isokatu, jonka varrella alempana kohosi myöskin Saint-Martin kirkko, oli väkirikas, ja siellä liikkui lakkaamatta edestakaisin kävelijöitä ja ajajia. Mutta koulun takana vallitsi yksinäisyys ja hiljaisuus ja ruohoa kasvoi katukivien välillä. Lyhytkatu, jonka varrella oli ainoastaan pappila ja rouva Milhommen paperikauppa, yhdisti République-torin aurinkoisen kulman Kapusiinitoriin. Markuksella oli siis ainoastaan pari askelta kuljettavanaan.

      Molemmat leikkipihat olivat Lyhyellekadulle päin, ja niitä erotti toisistaan kaksi kapeata puutarhaa, toinen opettajain toinen opettajattarien. Poikien rakennuksen maakerroksessa, pihan nurkassa oli Simon, ottaessaan pikku Zéphirinin luokseen antanut hänelle ahtaan huoneen. Lapsi oli hänen vaimonsa, Rachel Lehmannin veljenpoika, ja hänen isoisänsä oli Lehmann, köyhä juutalainen räätäli, joka omisti pienen, mustan talon Trou-kadun, Mailleboisin kurjimman kadun varrella. Isä, Daniel Lehmann, oli viisitoista vuotta nuorempi veljeään, räätäliä, ja oli ammatiltaan koneseppä. Hän oli rakkaudesta nainut katolilaisen orpotytön Marie Prunierin, jonka nunnat olivat kasvattaneet ja joka oli ompelijatar. Nuoret jumaloivat toisiaan, ja kun pieni Zéphirin syntyi, ei häntä kastettu, hän ei kuulunut mihinkään uskontoon, sillä isä ja äiti eivät tahtoneet tuottaa surua toisilleen antamalla lasta omalle jumalalleen. Mutta kuusi vuotta myöhemmin tapahtui onnettomuus: Daniel joutui hirveän kuoleman uhriksi. Hän jäi hammasrattaiden väliin ja murskautui vaimonsa silmien edessä, silloin kun tämä oli tuomassa hänelle ruokaa työpajaan. Marie kauhistuneena palasi nuoruutensa uskontoon, pitäen onnettomuutta Jumalan rangaistuksena siitä, että hän oli rakastanut juutalaista, ja antoi kastaa poikansa, pannen