Alhambra. Washington Irving

näiden lauluin kuunteleminen niissä autioissa ja yksinäisissä tienoissa, joita ne selittävät, hevosaasin kellon kilinän, niinkuin tavallista on, niitä saatellessa.

      Vaikutuksen mitä ihanimman tekee niinikään aasin-ajajain kohtaaminen jossain vuorensolassa. Ensin kuulet esimmäisten hevosaasien kellot, jotka yksijonoisella kilkutuksellaan keskeyttävät hiljaisuuden noilla korkeilla ylängöillä; taikka kenties aasin-ajajan äänen, joka kiivoittaa laiskaa eli juonittelevaa aasia, taikka äänensä kaikella voimalla laulaa jotain vanhaa romansia. Lopuksi näet hevosaasien verkalleen vaeltavan jyrkkää vuorensolaa pitkin, milloin laskeuten äkkijyrkkiä kallioita alas, näkyen jyrkkänä ylennyksenä taivaankantta vasten, milloin kiiveten louhisesta kolosta ylös. Näiden lähetessä näet heidän moniväriset koristeensa, villatupsunsa, silkkihipsunsa ja satulaloimensa; ja niiden mennessä ohitse antaa trabuco myttyin ja satulan takana matkustajalle aina merkin tien vaarallisuudesta.

      Vanha kuningaskunta Granada, jonka alueelle kohta astumme, on Hispanian vuorisimpia seutuja. Suuret Sierras, eli vuoriharjanteet, ihan pensaattomat ja puuttomat, monivärisestä marmorista ja harmaasta kivestä kirjavat, kohottavat auringon paahtamat kukkulansa tummansinistä taivaanlakea kohti; kuitenkin löytyy näiden jyrkänteiden alla ihanasti vihannoitsevia hedelmällisiä laksoja, joissa autiot ja ihanat seudut ikäänkuin taistelevat ylivallasta, ja kalliokin on pakoitettu antamaan viikunoita, orangseja ja sitruuneja ja koristumaan myrtti- ja ruusupensailla.

      Kun näissä jylhissä vuorensolissa näkee kaupunkeja ja kyliä, muureilla ja maurilaisilla linnoituksilla ympäröittyjä ja, kuin kotkan pesät, kallioiden sekaan rakettuja, taikka vartijatornien jäännöksiä noilla korkeilla vuorenkukkuloilla, palajaa ajatus vastustamattomasti Kristittyin ja Maurilaisten ritarillisiin taisteluihin ja tuohon romantilaiseen otteluun Granadan valloittamisesta. Matkustaja, kulkiessaan näiden korkeiden Sierrain yli, on usein pakoitettu astumaan ratsailta ja taluttamaan hevostansa ylös ja alas noita jyrkkiä ja epätasaisia polkuja, jotka ovat kuin rikkinäisiä portaita. Välistä mutkistelee tie huikaisevia jyrkänteitä pitkin, ilman mitään käsipuuta alla olevaa syvyyttä vasten, ja menee sitten jyrkkiä, synkkiä ja vaarallisia rinteitä alas. Monasti täytyy ruotustaa röhmyisten barrancoin eli notkelmain kautta, jotka ovat talvitulvista syntyneitä ja salakuljettajain synkkiä polkuja; jonka ohessa yleensä tuo merkillinen risti, ryöväyksen ja murhan muistomerkiksi johonkin yksinäiseen paikkaan tien varrella kiviraunioon pystytettynä, muistuttaa matkustajalle että hän nyt on rosvoin piilopaikoissa, kenties tällä hetkellä jonkun väijyvän bandoleron tähystäväin silmäin esineenä. Monasti, ahtaiden, koukertelevain laksoin kautta pyrkiessään, hän kavahtaa käheästä mylvinästä ja näkee päällänsä, jollain vihannalla paikalla vuorella, lauman Andalusian sonneja, jotka ovat noihin hurjiin tappeluihin kentärellä aiottuja. Ihmisestä tuntuu kamalalta nähdessään noita hirmuisia eläviä, jotka kesuttomassa villiydessä, hirveällä voimalla varustetut, kuljeksivat laidunpaikoilla, jotka ovat nähneet niiden syntyvän, melkein peräti harjaumattomina ihmisiä näkemään: ne eivät tunne ketään muuta kuin yksinäisen paimenen, joka heitä vahtaa; eikä tohdi hänkään aina heitä lähestyä. Näiden sonnien synkeä mylvinä ja niiden uhkaavainen katsanto, kun ne kallioilta katsovat alas, lisäävät tuon jylhän seudun kamaluutta ja oneutta.

      Minä olen, huomaamattani, viehtynyt laveammin, kuin olin aikonut, kuvaamaan Hispaniassa matkustajaa kohtaavia esineitä; mutta kaikkein tältä niemimaalta seuranneiden muistoin muassa on jonkunlainen romantilaisuus, joka on kuvas-aistille kallis ja unhottumaton.

      Oli ensimmäinen päivä Toukokuuta, jona matkakumppanini ja minä lähdimme Sevillasta matkalle Granadaan. Me olimme tehneet kaikki tarpeelliset valmistukset matkallemme, joka oli tehtävä vuoristen tienoiden kautta, jossa tiet tuskin ovat parempia kuin hevosaasin-ajajien polut ja tavallisesti ovat rosvoin tähden rauhattomia. Kalliimmat kalumme olimme lähettäneet edeltäkäsin arriero'jen (ajomiesten) muassa; me pidätimme luonamme ainoastaan vaatteemme, välttämättömimmät tarpeemme ja rahaa matkalla tehtäviin maksuihin; paitse näitä otimme rahaa omaan mukaamme, taitaaksemme hätätilassa tyydyttää rosvot, jos meitä hätyytettäisiin, ja pelastaa itsemme siitä julmasta kohtelusta, joka aina odottaa liian varovaista ja tyhjäkätistä matkustavaista. Pari vankkaa oritta olimme vuokranneet meille itsellemme, kolmannen vähäistä kuormaamme varten ja myös erään jäykän ja vahvan, Biscayasta olevan, noin kaksikymmen-vuotiaan talonpojanrengin käytettäväksi, jonka piti opastaa meitä vuoriteiden sokkeloiden kautta, hoitaa hevosiamme, olla väliaikoina passarinamme ja joka aika suojelus-vartijanamme; sillä hänellä oli hirmuinen trabuco eli ratsupyssy muassaan, jolla hän aikoi puolustaa meitä rateroja, (vaanivia rosvoja) vastaan; hän puhui aina suuresti kerskaten tästä aseestansa, vaikka minun, kyllä vähäksi kunniaksi johtajallemme, täytyy tunnustaa, että se aina rippui laahaamattomana hänen satulansa takana. Kuitenkin oli hän rehellinen, iloinen ja hyväluontoinen poika, satuja ja sananlaskuja täynnä, samoin kuin paras kaikista aseenkantajista, kuuluisa Sancho, jonka nimen me hänelle annoimmekin; ja vaikka me kohtelimme häntä tuttavuudella kuin toveria ainakin, hän oikean Hispanialaisen tavalla yhtäkaikki ei rattoisimmallakaan mielellä ollessaan silmänräpäykseksikään rikkonut kunnioittavaisen soveliaisuuden vaatimuksia.

      Näin varustauneina ja tällaisen palvelijan kanssa lähdimme nyt matkalle, päättäen tehdä matkamme niin hupaiseksi kuin mahdollista. Kun tällaisella mielialalla ollaan, mikä matkustajalle on tämä Hispania, jossa viheliäisinkin ravintola on täynnä seikkailuksia kuin noiduttu linna, ja jokainen atria kuin uroteko! Valittakoot muut säännöllisten teiden puutetta, kallishintaisia hotelleja ja niiden mukavuuksien kaipuuta joita sievennykseen ja jokapäiväisyyteen kehkeynyt maa tarjoaa. Minä pidän parempana tuon vaivaloisen kiipeilemisen vuorilla, tuon kuljeksivaisen seikkaisen vaeltaja-elämän, nuot teeskentelemättömät, vieraanvaraiset, vaikka puoli-hurjat tavat, jotka tekevät tämän romantilaisen Hispanian niin omituisen ihastuttavaksi.

      Meidän ensimmäinen yöpaikkamme tarjosi meille huvituksen tätä laatua. Me tulimme päivän laskettua erääsen vähäiseen kaupunkiin vuoristossa, väsyttävän matkustuksen perästä avaran, aution lakeuden poikki, jossa useat sateenroikat olivat meidät läpimärjiksi kastelleet. Ravintolassa oli joukko Miqueletes nimellä tunnettuja jalkaisin metsästäjiä, jotka samoilivat tienoossa rosvoja kiini ottamassa. Muukalaiset, jommoiset me olimme, olivat tässä syrjäisessä kaupungissa outoja nähdä; isäntämme, yhdessä kahden tahi kolmen puheliaan, ruskeihin kaapuihin puetun kumppanin kanssa tutkivat passejamme muutamassa posada'n (ravintolan) nurkassa, jolla aikaa eräs Alguazil (kaupungin palvelija) lampun himeässä valossa teki muistoonpanoja kirjaansa. Passimme olivat ulkomaankieliset ja saattivat heidät pulaan, mutta aseenkantajamme Sancho kävi heille heidän tutkimisessaan avuksi, ylistäen meidän persooniamme Hispanialaisen kaikella suuripuheisuudella. Sillä välin olivat muutamat aulisti annetut sikarrit voittaneet kaikkein sydämet puolellemme, ja tuota pikaa oli koko seura täydessä liikkeessä näyttääkseen meitä tervetulleiksi. Itse Corregidorikin kävi meitä tervehtimässä, ja emäntämme kantoi suurella komulla sisään ison, ruovosta kudotulla istuinpaikalla varustetun nojatuolin, näin mahtavan miehen mukavuudeksi. Patrullin päällysmies söi illallisen meidän kanssamme; hän oli vilkas, puhelias ja iloinen Andalusialainen, joka oli ollut sotaretkellä Etelä-Amerikassa ja jutteli urotekojaan sodassa ja rakkauden asioissa, paljolla leveäpuheisuudella, vilkkaasti liikehtien ja salamielisesti silmäillen. Hän sanoi meille, että hänellä oli luettelo kaikista rosvoista Hispaniassa, arveli voivansa nuuskia käsiinsä jokaisen heistä heidän lymypaikoistaan ja tarjosi meille yhtä sotamiehistään suojelukseksi. "Yhdessä on kyllä suojelemaan teitä, Sennores; rosvot tuntevat minut ja minun mieheni; ei tarvitse muuta kuin että yksi nähdään heistä, niin kauhistus leviää koko Sierralle." Me kiitimme häntä tarjouksestaan, mutta vakuutimme häntä samaan laatuun, että me hirvittävän aseenkantajamme suojelemina emme peljänneet kaikkiakaan Andalusian ladroneja (ryöväreitä).

      Tämän kerskurin kanssa illastellessamme kuulimme kitarrilla soitettavan ja kastanjisilla napsutettavan, ja heti sen jälkeen äänistön, joka lauloi erästä kansan-nuottia. Isäntämme oli nimittäin koonnut kaikki laulajat, kaikki soittoniekat ja kaikki maaseudun kaunottaret lähiseudulta, ja mentyämme kartanolle, tarjousi meille kohtaus tosi-hispanialaiseen laatuun