Ruhtinas Serebrjani: Kertomus Iivana Julman ajoilta. Tolstoy Aleksey Konstantinovich

ääni huusi aivan myllyn luona:

      – Hei, noita!

      Näytti siltä, ettei uusi tulija ollut tottunut odottamaan, sillä kun ei vastausta kuulunut, huusi hän vielä kovemmin:

      – Hei, noita: Tule ulos, tahi lyön sinut mäsäksi! Myllärin ääni kuului.

      – Hiljaa, ruhtinas, hiljaa, isäseni! nyt emme ole yksin: matkustajia on pysähtynyt luokseni, isäni, annahan vaan, että suljen lippaani!

      – Kyllä minä sinun lippaasi suljen, pirun hiilikoukku! – kiljasi se, jota mylläri nimitti ruhtinaaksi. Näinkö et tiennyt minun tulevan tänään! Kuinka rohkenit ottaa vastaan matkustavia? Pois ne täältä!

      – Isäseni, älä huuda, Jumalan tähden älä huuda, kaikki turmelet! Minä sinulle jo sanoin – asia pelkää melua, mutta matkustavaisten karkoittaminen ei ole minun vallassani. Eivätkä ne meitä häiritse: ne nukkuvat nyt ellet sinä, veikkoseni, heitä herätä!

      – No, hyvä, ukko, ainoastaan huomaa: jos sinä minun petät, olisi parempi, ettet olisi maailmaan syntynyt. Ei ole vielä aprikoittu eikä ajateltu sellaista rangaistusta, jonka minä sinulle keksin!

      – Isäseni, ole laupias! mitä minun ukkopahan on tekeminen? Mitä näen, sen myöskin sanon; mitä jälestä tapahtuu, se on yksistään Jumalan vallassa. Mutta jos sinun ruhtinaallinen armosi aikoo minua rangaista, silloin on parasta, etten asiaa ensinkään pane alkuun.

      – No, no, ukko, älä pelkää, minä laskin leikkiä.

      Tulija sitoi hevosensa puuhun. Hän oli korkeavartaloinen ja näytti vielä nuorelta. Kuutamo välkähteli hänen takkinsa napeilla. Kultasia tupsuja ja nauhoja liehui hänen olkapäillään.

      – Mitenkä, ruhtinas, – sanoi mylläri, – oletko oppinut sanat?

      – Sekä sanat olen oppinut, että pääskysen sydäntä kannan kaulassani.

      – Mitä, bojari, eikö tämäkään auta?

      – Ei, vastasi ruhtinas suuttuneena, – ei mikään auta! Taannoin näin hänet puutarhassa: Tuskin oli hän minut tuntenut, kun vaaleni, kääntyi ja riensi huoneesen.

      – Älä suutu, bojari, älä halkase syytöntä päätä, vaan anna lausua sinulle sana.

      – Puhu, ukko!

      – Kuule, bojari, ainoastaan pelkään puhua…

      – Puhu! huusi ruhtinas ja polki jalkaansa.

      – Kuule, isäseni, ei hän vain rakastane ketään toista?

      – Toista? Ketään toista? miestänsä? ukkoa?

      – Mutta jos … – jatkoi mylläri änkyttäen: – jollei hän rakastaisi miestänsä?

      – Ah, sinä metsänpeikko! – huudahti ruhtinas: – kuinka tämä on sinun päähäsi pälkähtänyt? Jospahan vaan voisin ketään epäillä, niin molemmilla omilla käsilläni repäisisin sydämen häneltä!

      Mylläri astui pelossaan taappäin.

      – Noita, – jatkoi ruhtinas, ääntänsä hiljentäen, – auta minua! Rakkaus, se kyykäärme, on minut masentanut! Mitä en jo ole tehnyt! Kokonaisia öitä olen jo rukoillut pyhäin kuvien edessä. En rukoilemisesta saanut rauhaa. Heitin rukoilemisen, aloin nelistää karahuttaa pitkin maita mantereita aamusta yöhön asti; yhdenkin oivan ratsun siten surmasin, mutta rauhaa en ratsastuksesta saanut; aloin kuljeksia öisin, join kauhottain väkevätä viiniä, – tuskaani en voinut juomisella haihduttaa, en löytänyt rauhaa päihtymisestä! Nyt heitin kaikki hiiteen ja rupesin opritshnikiksi. Aloin istuskella tsaarin pöydässä yhdessä pyövelien kanssa, – semmoisten kuin Grjasnoin ja Basmanovin kanssa! Itse olin heitä hurjempi rikoksia tekemään, hävitin kyliä ja kauppaloita, ryöstin vaimoja ja tyttöjä, mutta en verellä sammuttanut polttavaa tuskaani! Minua pelkäävät sekä maalaiset että opritshnikit. Tsaari minua lempii uljuuteni tähden, oikeauskoinen kansa kiroo. Ruhtinas Vjasemskin nimi kävi yhtä hirvittäväksi, kuin Maljuta Skuratovin nimi! Kas, mihin rakkaus minut on vienyt: sieluni olen saattanut kadotukseen! Mutta mitä minä siitä välitän! Sisimmässä helvetissä ei muutu pahemmaksi nykyistä oloani. No, ukko, mitä katselet minua silmiin? Luuletko, kentiesi, että olen tullut hulluksi? Ei ole tullut hulluksi Afanasi Ivanovitsh; vahva hänellä on pää, vahva hänen ruumiinsa! Siksipä onkin kauhea vaivani, ettei se voi tehdä minusta loppua!

      Mylläri kuunteli ruhtinasta ja pelkäsi. Hän pelkäsi hänen rajua luonnettaan, oli peloissaan hengestään.

      – Mitä vaikenet, ukko? Eikö sinulla ole rakkausjuomaa, tahi eikö minkäänlaista juurta, jolla hänet lumota? Sano, ilmaise, mitä noitaruohoja on olemassa? Puhuhan, noita!

      – Isäseni, ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, mitä sinulle sanoisin? On ruohoja kaikenlaisia. On koljuka-ruoho, – kootaan Pietarin paastona. Sillä kun nuolesi sivelet, sivutse et ammu. On tirlitsh-ruoho, kasvaa Lisavuorella Kievin luona. Jolla se on muassa, häneen ei tsaarin viha käänny kuuna päivänä. Vielä on kuismaheinä; leikkaa sen juuresta risti ja ripusta kaulaasi – kaikki pelkäävät sinua kuin tulta.

      Vjasemski naurahti katkerasti.

      – Minua jo muutenkin pelätään, – sanoi hän: – en tarvitse kuismojasi. Mainitse muita ruohoja.

      – Vielä on Aadaminpää, – kasvaa soiden varsilla: helpoittaa synnytystä ja tuottaa lahjoja. On suosinikko: jos tahdot mennä karhunpyyntiin, juo sinikkokeitettä, eikä mikään karhu sinuun koske. On raparperi-ruoho: kun alat sitä kiskoa maasta, se voihkaa ja ärjyy ikäänkuin ihminen, mutta pidä mukanasi, et milloinkaan veteen huku.

      – Eikö enään ole muita?

      – Miksikä ei olisi, isäseni; on vielä kuolemankoura eli sananjalka; jonka onnistuu poimia sen kukka, saa haltuunsa kakki aarteet. On Maariankämmenkukka: joka tietää, miten siihen on kosketettava, se huonoimmalla hevosluuskalla saa paraimmasta juoksijasta voiton.

      – Mutta etkö tunne sellaista ruohoa, joka saisi nuorikon rakastumaan vastenmieliseen?

      Mylläri hämmästyi.

      – En tunne, isäseni, älä vihastu, veikkoseni, Jumala näkee – en tunne!

      – Mutta sellaista, joka rakkauden sammuttaisi, – etkö tunne?

      – Sellaistakaan en tunne, isäseni, mutta on olemassa murtaja-ruoho: sillä kun koskettaa lukkoon tahi rautaiseen oveen, lentävät ne kappaleiksi.

      – Mene hiiteen ruohoinesi! – sanoi äreästi Vjasemski, kiinnittäen tuikean silmäyksensä mylläriin.

      Mylläri loi silmänsä maahan ja vaikeni.

      – Ukko! – huudahti äkkiä Vjasemski, tarttuen hänen kaulukseensa: – anna minulle se! Kuuletko? Anna se? metsän peikko! Anna heti paikalla! Ja hän pudisti mylläriä kauluksesta molemmin käsin.

      Mylläri luuli viimeisen hetkensä tulleeksi. Äkkiä Vjasemski hellitti ukon ja heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

      – Armahda minua! nyyhkytti hän: – auta minua! Minä annan sinulle lahjoja, te'en sinut rikkaaksi, rupean orjaksesi! Armahda minua, ukko!

      Mylläri vielä enemmän säikähtyi.

      – Ruhtinas, bojari! Mikä sinun on? Muistahan toki! Minähän se olen, Taavetti, mylläri. Tulehan järkeesi, ruhtinas!

      – En nouse, ennenkuin minua autat!

      – Ruhtinas, ruhtinas! virkkoi vapisevalla äänellä mylläri – : aika on ryhtyä toimeen. Aika kuluu, nouse! Nyt on pimeä: en nähnyt sinua, en tiedä missä olet! Kiireesti, kiireesti toimeen!

      Ruhtinas nousi.

      – Alota, – hän sanoi: – olen valmis.

      Molemmat vaikenivat. Kaikki oli hiljaista. Ainoastaan ratas, kuun valaisemana, jatkoi kolisten pyörimistään. Jossakin kaukaisella suolla valitteli