Palvelusväkeä. Alkio Santeri

Читать онлайн.
Название Palvelusväkeä
Автор произведения Alkio Santeri
Жанр Зарубежная классика
Серия
Издательство Зарубежная классика
Год выпуска 0
isbn



Скачать книгу

löysi jo itsensä ajattelemasta, että pian nuo loppuun palavat. Nousi pois käydäkseen ja kohotti ylpeästi päätänsä. Mutta samassa muistui mieleen, etteivät ne ollenkaan palamisesta kulu. Kauhu valtasi uudelleen. Alkoi hämärtää, nurkat peittyivät varjoon ja aavemaisia kuvia rupesi muodostumaan hätäytyneen nuorukaisen silmäin eteen. Muutamassa nurkassa selvisi ensin haaru, hirmuinen haaru, jonka kourat olivat kuin miekanterät. Ensin oli se teräsharmaa, sitte tulipunainen. Ei epäilemistäkään: siellä liekarehtaa myöskin haarunpitelijä, vaikka ei vielä näytä itseänsä…

      »Apuun! Armoa!»

      »Hääh?» kysyi Otto unesta heräten. Tiltakin heräsi. Matti lörpötteli unissaan pitkän jutun katkotuista puista ja rukoili.

      »Poika on varmaankin jossain istukaspuita katkonut», Tilta unisella äänellä arveli.

      »Ja nyt vaivaa omaatuntoa», lisäsi Otto.

      VI

      Matista tuli nyt vähäksi aikaa maailman murjoma.

      Pitkiä aikoja oli hänen elämänsä koossa pitävänä voimana olleet aivan tilapäiset rakastumiset ja yöjuoksujen hurmaavat ilot. Yhtenä iltana ja yönä tulee sitte joukko vastoinkäymisiä ja ikäviä kokemuksia, jotka hajoittavat tähän rakastumiseen perustuvan ihanan elämänkäsityksen. Mitä tehdä? Etsiäkö uusia tyttöjä? Ajatellako Amerikkaan menoa? Lähteäkö tukkitöihin?

      Renkinä ei tästä ainakaan uudelleen pääse nousemaan, ajatteli hän.

      Näiden asiain aprikoiminen teki hänestä entisestään paljoa vakavamman miehen. Ennen oli kuusipäiväinen arkielämä usein tuntunut olevan aivan kuin välttämätön paha; vain lauantai-illasta maanantai-aamuun oli oikeata aikaa; vain pyhäöiden tienoissa maksoi vaivan elää. Kun ijankaikkinen järjestys ei kerran sallinut sitä sukkelaa ajatusta toteuttaa, että voisi nukkua maanantaista lauantaihin, saattoi asiata järjestää niin, että kävi silloin tällöin arkiöinäkin öitsimässä. Elämä kuitenkin silloin maksoi vaivan.

      Mutta nyt ei sillä enää suurtakaan arvoa ollut.

      Matti rupesi ajattelemaan elämänkysymyksiä. Siihen olikin nyt hyvää aikaa samalla kun murehti kolkkoa tulevaisuutta ilman tiettyjä rakkaussuhteita. Hän oli ollut kovin kiintynyt paikallisiin oloihin näihin asti, eikä ollut joutunut toivomaan elämää juuri toisellaiseksi kuin mitä se oli. Mutta nyt kun oli ruvennut murjottamaan, hän seuraavan pyhän tienot makasi sekä molemmat yöt, että päivän.

      – Kiusalla! ajatteli hän ja makasi. – Saa Liisakin nähdä, että hän ei paljon tästä maailmasta välitä.

      – Eikä hän mene hyppykökkäänkään illalla, Liisan mukana vaan lähettäisi pisteliäät terveiset … oikein kurilliset terveiset. Jälkeen päin kuulustelisi mitä maailma humisee. Hän loikoisi vielä tulevankin pyhän tienot sängyssään ja sitte vieläkin, – eiköhän Martallakin jo alkaisi olla asioita tänne päin? Siksi hyvin hän Martan tuntee! Tämä ajatus viehätti. Jospa hän voisi ne pakoittaa ikävöimään itseään… Sepä olisi tosiaankin!.. —

      Vilhelmi oli itsekseen oppinut puuseppä. Nikkaroitsi usein päivät pääksytysten, toisinaan vaan puhdetöiksi. Iikkakin oli tekomies. Matin yritykset supistuivat pieniin, – eikä hänellä olisi suuresti aikaakaan ollut kun hevosia hoiti ja toisille valkeata näytti. Tämä valkean näyttäminenkin oli tullut ikään kuin välttämättömäksi. Matti oli siihen niin sopiva ja joutilas. Hän saattoi samalla niin mukavasti toimittaa mielityötään: polttaa piippua.

      Vilhelmi teki kiillotettavaa kirjoituspöytää, Iikka soututuolia. Soututuolin teko on vaikeata työtä ensikertalaiselle, ei mihinkään sovi kulmamitta, eikä paljon muukaan mitta. Hän sovitti jalkoja. Kokeneemmat olivat neuvoneet että jalat pitää yht'aikaa sovittaa sekä pohjaan että anturoihin, jos hyvä tulee. Tehtävä olisi ollut aivan helppo, jos vaan olisi kyennyt määräämään sopivan tasapainon ja saanut jaloille yhtäläisen, suhteellisen, sopivan suunnan. Tuolin selkänoja oli jo haamullaan seinässä naulalla ja näytti somalta, pohja oli valmis ja hyvin muodollinen. Hiki tippui Iikan otsalta. Silmistä säteili ahkeruuden ja innostuksen kanssa huomattava itseluottamus.

      Vilhelmi kiillotti pöytäkaapin oven peiliä. Työ kävi hiukan epävarmasti, mutta tehtiin tarkkuudella ja huolella. Mikäli työ edistyi, kasvoi innostus.

      Matti näytti Iikalle tulta ja torkkui.

      Isäntä istui pöytäpenkillä. Lihava mies, kasvot älykkäät, lihavuus antoi niille kuitenkin jonkullaisen velttouden leiman. Sanomalehden oli jo heittänyt kädestään ja leväten poskea käteen, jonka kyynäspää nojasi pöytään, katseli hän mieltyneen näköisenä nuortenmiesten reipasta työskentelyä. Emäntä keitti. Liisa kehräsi pellavia. Talon oma tyttö takkavalkean valossa koululukujaan luki.

      Raitala oli usein hermostunut ja pahalla tuulella, mutta nyt hän nähtävästi oikein nautti elämästä. Hänen ilmeikkäistä kasvoistaan saattoi lukea: on aina hupaisata ja miellyttävää katsoa kun työtä tehdään innostuksella ja rakkaudella. Pojat tuossa, jopa koko tupa, koko talous esiintyi tällä kertaa hänen silmissään tavallista sielukkaampina, jalompina ja herättivät hänessä parempia, sopusointua synnyttävämpiä tunteita.

      Vaan yhtäkkiä hänen silmissään ilme muuttui kiihottuneeksi. Katsellen pisteliäästi torkkuvaa Mattia, joka tuon tuostakin kuitenkin muisti piippunsa sytyttää, hän virkkoi:

      »Milloin Matti aikoo alottaa puhdetöitä?»

      »Ei milloinkaan», Matti venytellen ja vastahakoisesti äänsi ja käänsi päätä toisaalle.

      Vilhelmikin katsoi työstään ja pyyhki paitahihallaan hikeä kasvoiltaan:

      »Olemme Iikan kanssa monasti Mattia kehoittaneet.»

      »Kuitenkin sitte pilkataan ja nauretaan, kun ei se tapahdu», väitti

      Matti.

      »Kuka yrittävälle nauraa, muutama pöllö!» ärjäsi Iikka aivan kuin vanhempi veli, ja pyyhki myöskin hikeä. »Sulle on monta kertaa sanottu, että sille vasta nauretaan, kun ei mies osaa mitään.»

      »Naurakoot!» Matti rupesi taas ajattelemaan että Iikka tällä puheella pyrki haltiaväen suosioon. Ja kun tätä tuli ajatelleeksi, kiihtyi vastustushalu, jonka hyvin huomasi silmistä ja sieraimista, vaikkei hän mitään puhunutkaan.

      Isäntä huokasi suu hymyssä:

      »Liian ylpeä luonto.»

      »Sellaiselle», jatkoi moitittu itse terävästi.

      »No vaikka niinkin, jos niin tahdot», täytti isäntä äänellä, joka kehoitti jo Mattia hillitsemään itseään.

      Pyrkien rauhoittamaan keskustelua ja pitääkseen sitä tolalla, jatkoi

      Vilhelmi:

      »Ei kukaan mestarina saa alottaa, kaikki ovat taitamattomia ensin».

      Matti aivan kuin nieli jotain ja virkkoi katkeruudella:

      »Kun ei ole mitään lahjojakaan, niin mitä sitä oppii … ei viitsi yrittääkään».

      »Ei niin lahjatonta ihmistä olekaan, joka ei opi. Mutta kun on laiska ja huono itseänsä kohtaan», sanoi isäntä.

      Naurussa suin liittyi Liisakin rukkinsa takaa hätyyttämään:

      »Laiskuus on suuri lahja sille, joka sen oikein nautita taitaa.»

      Matti huomasi tulevansa hätyytetyksi joka puolelta ja alkoi oikein perusteellisesti puolustautua:

      »Kyllä minullakin halua on ollut ennen nuorempana, mutta kun ei kukaan opettanut … ja piti kaikki puhteet muille tulta näyttää. Jos jotain yritti, niin paremmat jo huusivat: – tules näyttämään Masa!»

      »Mutta kun nyt saisit opetella, niin mitä tuo tähän kuuluu? Emme me kumpanenkaan sinun näyttämistäsi kaipaa. Mutta olet haluton ja laiska, ei mitään muuta.»

      »Menen Amerikkaan, en huolikaan enää koko