Päivän valaisemia pilven hattaroita. Elster Kristian

työhön, niin hänellä ei olisi ollut mitään "kärsimyksiä". Näitä kirjoja ei mikään maailman mahti olisi voinut pakottaa häntä lukemaan toistamiseen, samoin kuin ei kukaan olisi voinut saattaa häntä seurustelemaan kenenkään ihmisen kanssa, jonka hän oli huomannut halvaksi ja katalaksi. "Gretchen" kumminkin paljon liikutti hänen mieltään ja "Klärchen" vielä enemmänkin.

      Voi, kuin nyt ajattelen näitä ihania talvi-päiviä länsimaakunnassamme, sen kosteata ilmaa, sen jääniljakalla peitettyjä maanteitä, sen lumettomia kankaita, sen synkkiä metsiä, sen mustanpuhuvaa merta ja sen kummallisia, päivän valasemia pilven hattaroita taivaalla, – kuin ajattelen näitä hiljasia iltaseurusteluja tuvassamme, jota lamput valasivat, jota siivous ja mielevyys kirkastivat, jossa ystävällisyys ja rauha vallitsivat, kuin muistelen käveleväni edestakaisin odottaessani Elinaa tulevaksi lukemiseemme ja kuin ajattelen hänen sitten astuvan sisään ovesta siivona ja sievänä, raittiina ja talvi-ilmasta vilustuneenakin sekä puettuna punaruutukkaiseen hameesen – kuin muistan hänen monta ilosta leikkipuhettaan taikka ajattelen hänen tuossa istuvan ja kuuntelevan suuret mielevät silmät siirollansa, posket punahehkussa ja suu puoleksi avonaisena, sekä ihmetellen ja innostuen siitä, että hän nyt ensi kerran sai katsella vaihtelevaan, ihmeelliseen runomaailmaan, – kuin nyt ajattelen näitä niin aavistamattoman ihania iltapäiviä, jolloin ilmassa oli joku salanen, juhlallinen lämpö, kuin muistelen, kuinka nämät tekokuvaelmat pakottivat häntä, vaikka hän oli niin harvapuheinen luonnostaan, kumminkin ilmottamaan sydämmensä sisimpiä tunteita, kuinka joku silmän katsahdus tai punahehku kasvoilla tai joku käden liikenne, joku äänen värähdys tai joku sananen vaan ilmotti hänen mielensä syvästi kaipaavan sitä rakkautta ja alttiutta, jota hän tavallisesti kätkieli lyhyellä, tylyllä käytöstavallaan, sekä näytti koko sen hellän kauneudentunteen ja sen sanomattoman uskollisuuden ja totuudentunnon, joka vallitsi hänen sydämmessään – kuin muistelen näitä iltaseurusteluja sekä meidän monia kävelyjämme päivällisen perästä, jolloin palavalla innolla puhuimme kaikesta, jonka olimme lukeneet, ikäänkuin olisimme eläneet niitten tapauksien läpi – oi, silloin näyttävät nuo kauniimmat runokertomukset, kuin koskaan ovat innostuttaneet mieltäni, minusta olevan vaan sen todellisen elämän himmeitä kuvia, jota silloin elelimme, ja silmieni edessä seisoo olento, joka näyttää tuhat kertaa kauniimmalta kuin maailman suurimmat runoilijat ovat mahtaneet luoda, olento, jonka tunteminen on aina oleva minun suurin häviämätön onneni.

      Tämä seurustelemisemme ei kumminkaan kestänyt kauvan. Eräänä päivänä talven loppupuolella, jolloin jo vähän kevään tuoksua tuntui ilmassa ja oheita valkosia pilven haituvia uiskenteli taivaalla, olimme tavallisella päivälliskävelyllämme pitkin meren rantaa. Ei ollut tavallista, että kuljeskelimme puhumatta, mutta nyt ei Elina ottanut keskustellakseen mistäkään asiasta, josta aloin puhua, hän vaan katsoi ulos ulapalle, vastasi hajamielisesti kysymyksiini ja hänen puheensa kaikui niin soinnuttomalta. Ei minullakaan ollut halua pitkittää keskusteluamme. Lempeä, sulonen onnentunne virtaili mielessäni, tuhansia ilosia, lapsellisia ajatuksia johtui päähäni, kaikenlaisia epävarmoja toiveita syntyi minussa, ne kuiskuttelivat sulosesti ja ystävällisesti korviini monta mieletöntä asiaa, ja kultasia kuvituksia kulkea liiteli mielessäni ikään kuin päivän valasemat pilven hattarat taivaalla.

      Kaikki, jota minä tunsin ja ajattelin, olisin voinut ilmottaa yhdellä ainoalla lauseella, ja se lause pääsikin ajattelemattani suustani lentoon: "Onpa sulosta elää", ajattelin sanoissa, muistutellen itselleni Elinan mielilausetta.

      "Niin, voisi olla sulosta", hän sanoi samalla soinnuttomalla äänellä ja hän näytti vaan yhtä hajamieliseltä.

      Paluumatkalla pysähdyimme erään mäen kukkulalle, josta oli lavea näköala ulos seudulle ja vuonolle.

      "Kuinka ihana, kuinka ihana tämä seutumme onkaan", huudahdin; sillä en ollut mielestäni koskaan nähnyt ihanampaa, kuin tämä lumeton tanner, nuo mustanpuhuvat puut, tuo vielä talvisynkkä meri ja kaiken tämän päällä lännessä sinitaivas vielä kultapilvien peitossa.

      "Minusta se näyttää synkeältä ja raskaalta", Elina vastasi. Synkeältä ja raskaalta? Sitä en ymmärtänyt; minusta se loisti ja leimusi vaan.

      Viittasin länteen päin: "Katso, kuinka kummallisesti taivas tuolla hohtaa ja leimuaa – ".

      "Niin ulkopuolella seutuamme" hän vastasi.

      Katsahdin ihmeissäni Elinaan. Että tämä pieni, sulonen maailma, jossa hän kumminkin eleli kaikilla ajatuksillaan, harrastuksillaan ja toiveillaan, oli hänestä synkkä ja raskas, sitä en ymmärtänyt. Hänelle varmaan oli tapahtunut jotakin hyvin kiusallista. Hän olikin koko ajan kävellyt yksinään toisella puolella maantietä ja nyt huomasin, että hän todellakin näytti alakuloselta.

      Käänsimme sitten matkamme kotipuoleen, ja pysähdyimme vasta Holtin puutarhan portille. "Mutta ulkopuolella ei todellakaan ole niin ihanaa", sanoin, muistellen itsenikin usein toivoneeni päästä ulos tuntemattomaan, kaukaiseen ihanuuteen, joka aina väistyy ja aina on sen maailman ulkopuolella, jossa parhaillaan kuljemme.

      "Mutta kaikki tuo, josta olemme lukeneet, eikö se ole ihanaa?" Elina sanoi. "Ja onhan se ulkopuolella".

      Hän vielä kerran katsahti ulos valosaa länsitaivasta kohti. Hänen kasvonsa niin selvästi ilmottivat jotakin kaipausta, että hän minusta näytti aivan oudolta. En ollut tuota koskaan ennen nähnyt ja hän aina sanoikin, ett'ei hän milloinkaan kaivannut mitään.

      En vielä sanonut hänelle hyvästi; tietämättäni odotin, että jotakin tapahtuisi, en tiedä mitä. Tuntui minusta ikään kuin joku mahtava tapaus olisi välttämättömästi ollut tulossa ja että päättäminen olisi ollut minun tehtävänäni. Oli jokin sana lausuttava, ja joll'ei sitä nyt lausuttu, niin suuri onni livahtaisi käsistäni. Tunsin äkkiä joutuneeni ahdinkoon, käteni kävivät kylmiksi ja hikisiksi, kaikki esineet ympärilläni kävivät epäselviksi ja oli ikään kuin ei maakaan olisi ollut aivan lujana jalkojeni alla. Vihdoin selveni minulle sen verta, että teki mieleni sanoa hänelle jotakin siitä, jota olin ajatellut yksissäolomme aikana. Mutta se kävi minulle hyvin tuskalliseksi. Silloin minulle johtuivat mieleen hänen viimeiset sanansa: "kaikki, josta olemme lukeneet, eiköhän se ole ihanaa – mutta se on ulkopuolella", ja omituisella uskalluksella sain puhutuksi: "Ei ole todella kaikki niin ihanaa – vaan sinä katsot sitä niin ihanaksi".

      Hän kääntyi äkkiä puolittain minuun päin ja loi minuun hämmästyneen, kummallisen älykkään, tyystisti tarkastelevan sekä tyytymättömästi torjuvan katseen. Se katse kävi suoraan eteenpäin kaikista sivuteistä huolimatta ja kysyi: "mitä sinä ajattelet?" – se oli kiiltävän veitsenterän välkkyvä loiste – seuraavana silmänräpäyksenä hän taas katseli ulos kaukaisuuteen, mutta ne kasvot, jotka hän nyt käänsi länsitaivasta kohti, hehkuivat samanlaisesta punahohteesta kuin se. Enempää en nähnyt, sillä yht'äkkiä hän sanoi hyvästinsä ja meni portista sisään.

      Kuin menin kotia päin, tuli minulle selväksi, että minä, kaikista meidän erilaisuuksistamme huolimatta, ja monessa suhteessa olimme aivan vastakkaista luontoa – ja huolimatta vakuutuksestani, että vaan sukuperäiset luonteet vetävät toisiansa, olin tehnyt hänen mielilauseensa omakseni, kumminkin sillä vähällä muunnoksella, että "on elämä ihanaa sinun kanssasi". Todellakin, olin rakastunut, vastoin kaikkea tiedettä mielettömästi, silmittömästi rakastunut ja sanomattoman onnellinen rakastamisen levottomuudesta, kaipauksesta, pelosta ja toivosta.

      Siitä päivästä tapahtui kanssakäynnissämme muunnos. Olimme kumpikin tehneet havainnon, ja se oli, että olimme oudot toisillemme. Eikä nyt enää mitään lukuhetkiä tullut kysymykseen, ei mitään kävelyjä, ei mitään ystävällisiä keskusteluja seudusta eikä sen asukkaista. Tunsin olevani sanomattoman ujo hänen läsnäollessaan, ja Elinaan oli tarttunut jokin tyly jokapäiväisyys, joka saattoi minut satoja kertoja hämmästyksiin ajatellessani, että hän oli lukuiltoina istunut minua vastapäätä katse innokkaasti loistavana kaikesta, jota luimme, ja että minulla oli hänen kanssansa ollut monta keskustelua kaikellaisista maailman oloista, niin kuvailluista kuin todenperäsistäkin, jotka keskustelut olivat minulle ilmasseet hänen syväperästä ja kiivasta, vaan