Päivän valaisemia pilven hattaroita. Elster Kristian

p>

      Päivän valaisemia pilven hattaroita

      I

      – Oletko koskaan eläessäsi nähnyt noita hirmusia myrskyjä, jotka usein syksyisin riehuvat Länsi-Norjan vuono-maissa?

      Ulkona on niin pilkkosen pimeä, että melkein saattaisi luulla ett'ei siitä koskaan enää valkenekaan päivä. Jos sanoisimme silloin satavan, niin ei kukaan saattaisi saada edes sinne päinkään aavistusta siitä tuimasta tupruavasta höyryntapasesta vesitulvasta, jota myrsky kulettaapi muassaan mereltä päin. Sen pisareet töytäävät akkunain laseihin, kaikkialta kuuluu viuhinaa ja voihkinaa, ikään kuin siellä olisi joukko eläviä olentoja, jotka, ollen myrskyä paossa, milloin parkuen ja epätoivosina pyytäisivät suojaa, milloin vonkuen töytäisivät vasten seiniä ja akkunoita väkisinkin törmätäksensä sisään. Vesitulva pudota räiskähtää maahan ja lätäköissä kaikki kiehuilee, kuohuilee. Tuuliaispää ensikseen kuuluu uhkailevana kohinana, sitten se lähetessään kiljuu kuin ulvovat, nälkäset pedot ja syöksee kohta yli koko seudun, ikäänkuin se olisi pudonnut alas vuorelta, tanssii hirvittävällä tavalla yli mäkien ja laaksojen ja ylettyy aina taivaaseen saakka, kunnes vihdoin jyrinällä katoaa ylälaaksoille päin.

      Semmoisten myrskyjen raivotessa kaikki huoneet tärisevät ja niiden asujamet kyyristäikse toinen toisensa luokse, ja silloin sanotaan: "oikea Jumalan ilma" ja "Jumala armahtakoon niitä, jotka nyt ovat merellä".

      Kuin ovea avataan, niin samassa töytää veden tulva kauvas laattialle, ja koko rakennuksen muut ovet aukenevat äkkiä ja paukahtavat sitten rämähtäen kiinni taas. Tuulenpuuska kulkee halki kaikkien käytäväin ja portaitten ylös korkeimpaan ullakkoon saakka. On vaikea saada avattu ovi kiinni, kun myrsky kovin kourin on tarttunut siihen; tuntuu aivan siltä kuin olisi raivoavain vihollisten piirittämänä, jotka uhkaavat murtaa kaikki ovet hävittääkseen omaa rauhallista kotoamme.

      Semmoisten myrskyjen huomis-aamuna näyttää ikään kuin tuuli olisi pyhkinyt pois paikaltaan kaikki liialliset kappaleet. Huoneitten lähellä on murtuneita kattoliuskan kappaleita läjittäin, siellä täällä näkee hajonneita ja murtuneita puita, irtiriistettyjä aitankattoja tai muita "myrskyn muistoja"; kaikki tiet ovat muuttuneet virroiksi ja kaikki sillat ovat pahassa vaarassa. Muutaman päivän kuluttua usein näkee merimiehiä teillä matkustamassa ja välisti tuuli tuopi laivanjäännöksiä laaksoihin. —

      – Semmoisena iltana kolkutettiin kovasti meidän huoneemme ovea.

      Isä meni itse ulos; minä kulin hänen jälissään, en arvellut voiman tulla mitään hyvää pimeydestä ja myrskystä ja olin vähän ihmeissäni, että isä tahtoi avata ovea. Hänellä oli lyhti kädessä, jolla valasi ulos, kuin oli saanut oven auki. Ensimmäisenä näin sateenkuurosta tummanruskeita, maankarvasia esineitä, joita lyhdin valkea valasi. Mutta kohta ne selvenivät kahden kuparinkarvasen ihmisen kasvoiksi, jotka alas painettujen merimieslakkien alta synkästi tuiottivat vasten valoa, Vesi valui virtana pitkin nahkalakkeja ja nahkatakkeja sekä tippueli heidän parrastaan. Pieni, tummankarvanen olento seurasi heidän jälissään.

      "Onko siellä ketään, joka tahtoo puhutella minua?" kysyi isä.

      "On kyllä," vastasi karkea ääni.

      "Tulkaa sisälle; muuten tulee koko kuuro samalla huoneesen."

      Kaksi kauhean suurta merimiehen saapasta astui ovesta sisään, sitten vielä toinen pari ja viimeksi tuo pieni, nahkavaatteihin kääritty olento. Ovi sulettiin ja tulleet saatettiin kyökkiin.

      "Sinäkö se olet," sanoi isä toiselle miehistä. "Mutta, Herran nimessä, miksi olette liikkeellä tämmöisessä ilmassa?"

      "Niin, mitään huvia se ei ole," vastasi mies tylysti.

      Hän oli erään kauppamiehen renki, joka asui meren rannalla ja joka oli isäni hyvä ystävä.

      "Meidän piti tuoda tänne tuo tuossa," sanoi toinen miehistä viitaten elävään nahkakäärökseen, josta vesi lorisi alas laattialle, tehden isoja lätäköitä.

      "Kuka se on," sanoi isä ja vetäen pienokaista esille valkean valoon hän kumartui alas katsomaan. "Elina!" hän huudahti ja käyden aivan vaaleaksi katsoi hän kyselevin silmin miehiin. He seisoivat molemmat vaiti. Sitten kuului toinen kuiskaavan; "On tapahtunut suuri onnettomuus."

      Isä ei vastannut, vaan vei pienen tyttösen, joka oli noissa nahkavaatteissa, ovea kohti. Samassa tuli äiti ja kysyi mitä oli tapahtunut. "Ota hänet tupaan ja riisu häneltä vaatteet," sanoi isä lyhyesti. "Mene sinäkin sinne," hän sanoi sitten minulle, joka siinä seistä töllistelin ihmeissäni ja kauhistuksesta en voinut selvästi ymmärtää, mitä tämä kaikki merkitsi.

      Tuvassa rupesi äiti ottamaan sadevaatteita pienokaisen ympäriltä. En osaa sanoa, kuinka minä ihmettelin, kuin äiti oli kuorinut hänen yltään kaikki nuo matkatakit toisen toisensa päältä, ja näkyville tuli pieni soma tyttönen, joka suurilla, harmailla silmillään katseli tyynesti ja mielevästi meitä, vieraita ihmisiä, hänen ympärillään. Oli minusta, ikäänkuin myrsky, joka ulvoen riehui ulkona, olisi salasella tavalla tuonut hänet muassaan, ja minä vaan katsella tuiotin häneen.

      Kutrinen hänen vaaleasta tukastaan, josta sadevettä vielä tippueli, rippui otsassa. Kun äiti oli saanut matkavaatteet riisutuiksi, niin tyttö itse otti lapaset käsistään ja pyhkieli silloin tällöin vettä pois kasvoistaan. Hänellä oli punaruutukkainen hame yllään, huivi solmittu vyötäsille ja pitkävartiset saappaat jalassa.

      "Hyvä lapsi, kuka lähettää sinut tänne semmoisessa ilmassa?" kysyi äiti, otti märän huivin hänen ympäriltään ja hieroi hänen pieniä punottavia kätösiään.

      "Isä ja äiti ovat poissa," vastasi tyttö, "ja sen tähden Saara arveli, että paras olisi että heti tulisin näille tienoille."

      "Poissako?" Äiti pysähtyi riisumistyöstään. Kävi selväksi, että tyttö parka ei tietänyt, mitä se sana merkitsi. Hän oli niin usein kuullut kansan puhuvan, että ihmiset "joutuivat pois" merellä, ja hän totta oli nyt kuullut samaa vanhemmistaan ja matki ajattelemattaan näitä sanoja muiden puheen mukaan.

      "Anna heille jotakin lämmintä syödä," sanoi isä, joka nyt tuli tupaan. Hänen kasvonsa olivat harmaat kuin tuhka, hänen äänensä kajahteli kuivalta ja käheältä. Palveluspiika meni ulos ja äiti muutti äänetönnä vaatteita pienokaiselle, mutta minä huomasin hänen käsiensä vapisevan. Hän loi lyhyen silmäyksen isään päin, sai häneltä samasen takaisin ja isä meni jälleen toiseen huoneeseen.

      Hetkisen kuluttua pieni tyttönen istui kuivana ja lämpösenä uunin ääressä ja joi teetä suuresta, kukilla kirjaillusta kupista.

      Äiti kyseli häneltä minkä mitäkin, eikö hän ollut peljännyt j.m.s. Ei, ei hän sitä ollut. "Kuin Hannu – renki – on muassa, niin ei ole pelkoa, ei vaaraa", hän sanoi. "Eikä tuuli tullut kovin äkillisissä puuskauksissa", hän lisäsi ymmärtäväisen ja kokeneen tavoin ja hänen kasvonsa ilmottivat hiljasta totisuutta ja mielevyyttä. Saattoi selvästi huomata, että hän jo oli vähän kokenut, vaikka pieni olikin.

      Tyttö oli hiljasena koko ehtoon, vaikka ei varsin surullisena. Mutta iltasella, kertoi äitini sittemmin, kuin tytön oli mentävä levolle, hänen äkkiä ruvenneen itkemään; silloin hänelle oli äkisti selvinnyt, mitä tuo oli, että hänen vanhempansa olivat "jääneet pois" tuolla kirkkomatkalla, josta vaan kumottu vene oli tullut kotirantaan.

      Näin minä ensi kerran tapasin Elina Holtin, ja nyt en näe myrskyilmaa sen illan tulematta kaikkine tapauksineen selvänä silmieni eteen; näen noiden miesten ruskein kasvojen esiintyvän pimeästä ja tuovan onnettomuuden sanoman taloomme, ja muistan ennen kaikkea tuon likomärän tytön vaaleine hapsineen, harmaine silmineen sekä vakavine puheineen.

      II

      Ei hyvin kaukana meiltä, mutta lähempänä järveä asui Elinan setä.

      Hänen asioissaan oli paljo kysymys silleistä – sen verran minä tiesin hänestä. Tämän sedän luona tuli Elinan vast'edes asua, mutta kuin hän oli naimaton, jäi tyttö vastaiseksi meille.

      Meidän yksissä-olomme ei kuitenkaan ensi aikana tullut pitkälliseksi. Minut kohta pantiin läheiseen kaupungin kouluun, ja kun ensi kerran tulin takaisin kotosalle, niin hän jo oli muuttanut setänsä taloon. Vaan hän tuli kumminkin tuon tuostakin meille, kuin näet hänen oli oltava äitini valvonnan alasena. Minäpä en tähän aikaan hyvinään paljon yhtynyt hänen seuraansa. Hän yhä puheessani