Jumalan kiitos, pöytä on katettu: Huvinäytelmä yhdessä näytöksessä. Benedix Roderich

on se minulle.

      (Syleilee ja katsoo häntä rakkaasti silmiin).

      ALFRED (Tosissaan). Milloinkaan en tule muuttamaan itseäni, rakas Emma!

      Milloinkaan et tule huomaamaan mitään eroa siinä, miten on ja ollut on.

      EMMA. Enkä minäkään milloinkaan tule antamaan sinulle syytä siihen.

      ALFRED. Todellakin! Olet paras vaimo maailmassa! Täytät kaikki toivomukseni jo ennenkuin olen ennättänyt lausuakaan ne julki.

      EMMA. Etkö sinä tee samoin?

      ALFRED. Mitenkä voisin minä vastustaa silmiäsi, kun ne niin rakkaasti ovat minuun kiintyneet kun ne, kuten nytkin … pyytävät suuteloa.

      (Aikoo suudella häntä).

      EMMA (Veitikkamaisesti). Hiljaa, hiljaa herraseni! Silmäni eivät mitenkään pyydä mitään suuteloita, ne kenties myöntävät ne.

      ALFRED. Niinpä myönnä sitten.

      EMMA (Syleilee häntä). Rakas Alfred.

      ALFRED. Rakas Emmani!

      EMMA (Istuu tekemään työtä vasemmanpuoleisen pöydän viereen).

      Vanhempani viipyvät kauvan; heidän olisi pitänyt oleman jo täällä.