Muistojen komeroista. Alkio Santeri

haltijaväet. Emäntä oli meillä kengityttänyt toisella viikolla hevosen, kun se oli kaupunkimatkalla ruvennut niin jalkojaan arkomaan. Oli silloin sanonut, että jos sepälle joskus sattuu kulkuja, ei pidä heidän talon ohi käydä, vaan tulla katsomaan.

      Niin tulivat he Annalan pihaan. Tuskin oli nyrkillä pari kertaa varoen koskettu ovea, kun jo ilmestyi porstuaan naisen ääni, joka kirkkaalla, komentavalla äänellä kysyi:

      – Keitä siellä on?

      Minä silloin mainitsin nimeni.

      Ovi lensi auki ja emäntä iloisesti nauraen tervehti:

      – Mutta enpä minä olisi sen sopivampia vieraita tainnut odottaa! Kuka tämä toinen on?

      Selitin, että tämä on räätäli Arvonen.

      – No herra siunatkoon!.. Me olemme tämän mestarin emännän kanssa olleet yht'aikaa rippikoulussa! Tulkaa nyt tupaan.

      Isännän ajoi emäntä heti housuja jalkoihinsa panemaan ja juttelemaan vierasten kanssa sillä aikaa, kun hän panee ruokaa ja keittää kahvia.

      Hiljakseen isäntä valmistuu kamarissa vastaanottokuntoon ja emäntä jo ehti ilmoittamaan että »se on tuo meidän sellainen könssäri, jottei siitä tahdo tulla valmista…» Mutta aivan kuin heti katuen moittineensa miestään liiaksi, hän lisää: »… vaikka en mä sitä sano, kyllä se miehen reiän siltä täyttää paremmin kuin moni muu, ei se mikään vemppula ole…» Avaa jo samalla kamarinovea:

      – Etkö sinä nyt jo kerkiä? Kauanpa sinä tuhrit.

      – No älä nyt hädi … kuuluu kamarista ja sen jälkeen ähkymistä, kunnes isäntä tulee pää pörröllä, suu naurussa ja kertoo, että hän oli juuri päässyt uneen.

      – Ja me nyt tulimme häiritsemään, valitti Arvonen.

      – Hää-iritsemään! nuhteli emäntä.

      – Mitäs häiritsemistä tämä on, isäntä lohdutteli.

      – Täällä metsäloukoilla näkee niin harvoin ihmisiä, että silloin kun niitä tänne eksyy, niin oikein naurattaa, selitti emäntä.

      – Onko miehillä piippuja, tääll' olis tupakoita. Isäntä kävelee kamariin päin.

      – Piippuja! huutaa emäntä. Luuletko sä jotta ne siellä rinnalla vielä piipulla polttelevat niin kuin sinäkin… Eikö sulla ole paperossia?

      – Ei me polteta ollenkaan, selitin minä.

      – Mä sen arvasin. Kun nyt niin kovin sivistytähän.

      Miehensä perään kamariin hän huusi:

      – Tule nyt pois sieltä! Ei miehet polta ollenkaan. Tarjoa viiniryyppy.

      – Emme me ryyppää viiniäkään, muistutti Arvonen.

      – Oletteko te niin raittiita? No ei meidän Iikkakaan (hänen poikansa) ryyppää eikä polta. Se on nyt tämä uuden ajan maailma sellaista. – Ei ne ryyppää, sanoo hän isännälle, joka tulee pullon ja lasin kanssa. Vie vain takaisin.

      Isäntä pisti pullon kaapinolalle tuvassa ja kävi juttuamaan meidän kanssamme.

      Jotenkin meni puhelu osuuskauppoihin. Me kerroimme tästä meidän kylän kaupasta ja kyselimme eikö siellä heidän loukollaan jo sellaista puuhata… Isäntä sanoi, että ei siellä vielä, mutta jatkoi omaan sanaansa:

      – Syytä kyllä olis hyvinkin, kun nuo kauppiaatkin menevät kaikki renkaisiinsa…

      – Mitähän sinäkin renkaista, nuhteli emäntä, kun et kumminkaan tiedä etkä ymmärrä mitä ne renkaat ovat.

      – Noo, miks'en minä sitä tiedä, kun olen kuullut.

      – Vaikka olisitkin! Parempi ihmisen on aina puhua sellaista, jota itsekin ymmärtää.

      Meihin pyrki tekemään kiusallisen vaikutuksen emännän ilmeinen halu suutaa miestään. Olin juuri aikeissa ruveta laskemaan tästä leikkiä, mutta emäntä oli saanut ruoan pöytään ja kehoitti syömään, sanoen:

      – Siinä nyt on vain … mutta kun on näin yönaika, ei oikein viitsisi keittääkään ja… Vaikka mitähän mä sitä koristelen, paras sanoa suoraan, ettei taidakaan. Mitäs minä taidan keittää, puuroa ja velliä ja kaprokkiperunoita, hah hah haa!

      Hän nauroi sydämensä pohjasta.

      – Minä olen aina ollut vähän vanhanaikainen ja taitamaton, eikä tämäkään, tämä meidän, ole ruokien kanssa kovin uudenaikainen, niin on totuttu syömään melkein kylmältä… Tässä nyt olis viiliä, voita, lihaa, leipää ja juustoa ja maitoa… Tulkaa nyt… Olis meillä muniakin, keitänkö?

      Kielsimme ehdottomasti. Pöydässä oli ruokaa ainakin viiden miehen varalle, kaikki mainiota laatua. Ja kyllä se nyt luistikin!

      Syödessämme, kun kuvailimme emännälle, miten kiitollisena nälkäinen matkamies istuu tällaiseen erinomaiseen pöytään, kun on niinkin nälissään kuin me nyt, rupesi emäntä kertomaan erästä omaa kokemustaan, joka hänelle oli sattunut viime syksynä eräällä kaupunkimatkalla.

      – Mä oikein istun tuohon, hän sanoi ja tuli istumaan toiseen päähän pöytää, kun me söimme toisessa päässä, – ihmisten lähelle toimittamaan kaupunkimatkaani.

      – Tämä meidän oikein hevosella vei mun asemalle, kun menin. Aioin tulla vasta seuraavana päivänä, mutta asiani loppuivat ja tulinkin samana iltana jo asemalle takaisin. Ajattelin, että kestailen siellä tuttujen luona, kun ne aina pyytävät, eikä tule aloksesta lähdettyä.

      Siinä iltapäivällä oli mun ruvennut ottamaan kenkä jalkaani, niin ettei tahtonut saattaa ollenkaan kävellä. Mutta aseman lähiseuduilla oli mulla sukulaisia, siellä toisella puolen jokea, se Pirttimaan miniä. Se on minun tätini tytär. Ne olivat, Tilta ylkämiehinensä, meillä toissa jouluna juhlakestissäkin monta päivää, kun niiden morsiustouhu oli parhaallansa. Minä ajattelin, että heillepä nyt on sopiva mennä.

      Niin minä klomppasin sinne pimeällä syysrapakolla ja kenkä puri jalkaa. Oli jo vähän myöhäinen, kun pääsin pihaan, mutta tuvasta näkyi vielä valkeata ja porstuan ovi oli auki. Menin tupaan. Isäntä istui takalla poltellen ja oli jo puoliksi riisuutunut. Pöydällä paloi pikkuinen lamppu.

      – Iltaa, minä sanoin. Täällä tulee oikein myöhäisiä kulkijoita. Selitin, että olin heidän miniänsä täti ja kuinka minä nyt olin häätynyt kulkeelle näin myöhään ja pyysin yösijaa.

      Isäntä ei katsonutkaan puhuessani minuun. Nojasi vain olkapäätänsä takkarautaan ja poltteli. Kun minä olin lopettanut, alkoi hän:

      – Ei – ei – ei meille sovi ottaa yövieraita. Pitää mennä yöllä

      Almänninkiinkin ja…

      Minä oikein hölmistyin, vaikka ei se ole minun tapojani. Kysyin siltä mieheltä:

      – Mutta minkä tähden ette te nyt anna minun olla yötä, maata vaikka tuossa penkillä, kun en minä teiltä mitään pyydä?

      Emäntä tuli kamarista. Hän oli arvatenkin ovenraosta kuullut meidän sanailemisemme ja sekaantui siihen:

      – Kyllä … kyllä on aivan mahdotonta ottaa meille nyt vastaan yövieraita.

      – Mutta … kun minä en pyydä muuta kuin tuossa penkillä maata? Minun ottaa kenkäkin niin surkeasti jalkaani jotta, jos mun nyt pitää sillä ontua tuolla pimiässä rapakossa ja lähteä talo talolta kerjäämään kenen penkillä saisi olla yötä, niin sepä nyt vasta…

      – Ei se nyt meillä ainakaan sovi, sanoi emäntä tylysti.

      Voi sentähden, kun minun teki mieleni ruveta niitä oikein haukkumaan, mutta sain pidätetyksi itseni. Minä vain kysyin rauhallisesti:

      – Missä teidän poika ja miniä asuvat?

      – Yläkerrass'