Mennyt. Alkio Santeri

kaikkien olevan ennallaan, sovitteli itseään yhä tyytyväisen näköisenä kivelleen, loi hajamielisen katseen alas kylään, sytytti paperossin ja rupesi nähtävästi nautinnolla polttamaan.

      Maisema ja kylä alhaalla, jotka tässä muodostivat jonkunlaisen näköalan, ne olivat varmaankin Laivuriselle silloin, kun hän tämän paikan löysi, tuottaneet huvia, ehkäpä nautintoakin. Mutta näköala oli jo käynyt tutuksi ja vanhaksi; hän silmäili sinne ainoastaan hajamielisenä, välinpitämättömänä.

      Kuitenkin mies erinomaisen hyvin viihtyi siellä. Ehkäpä juuri paikan yksinäisyys siihen vaikutti.

      Nyt ei hän paljoa ulommaksi katsellutkaan, enimmäkseen vain noita käpertyneitä ja kummallisen koukkuisia mäntyjä. Mies saattoi katsella yhteen, samaan kohtaan pitkän ajan, ennenkuin silmä siitä siirtyi hiukan sivulle, toiseen omituisuuteen. Laivurinen viipyi siinä noin puolen tuntia ja näkyi viihtyvän erinomaisen hyvin. Pari eri kertaa astui hän jo muutaman askeleen poispäin, mutta palasi taas takaisin ja istui entiseen paikkaansa. Kivien päälle oli kasautunut joukko männynneulasia. Niitä hän asetteli ja muodosteli, menetellen niiden suhteen kuin lapset. Vihdoin mies kuitenkin liikahti levottomasti, katsoi kelloaan ja lähti pois, mutta yht'äkkiä vähän matkan päästä palasi takaisin, hajoitteli sauvallaan neulaset huolellisesti ja lähti sitten. Ennenkuin hän ehti tielle, seisahtui vielä kerran ja katseli vakoilevasti ympärilleen. Kun ei ketään näkynyt, heitti hän sauvan niskaansa, piti käsin kiinni sen kumpaisestakin päästä, pullisti rintaansa ja hengitti syvään. Kun temppu oli suoritettu, silmäili hän taas hätäisesti ympärilleen, juuri kuin jotakin peläten tahi häveten. Kun ei ketään näkynyt, jatkoi rauhoittuneena matkaansa kylään päin.

      Hänen ehdittyään nimismies Bendellin talon kohdalle juoksi sieltä pieni poikanen ilmoittamaan, että pappa oli kutsunut opettajaa sisään. Laivurinen meni, mutta jo ovessa kysyi:

      "Mitä sinulla nyt?" Hän ei tänään kuitenkaan näyttänyt mitenkään vaivatulta, päinvastoin iloiselta.

      "Mitä sinulla nyt!" matki Bendell nauraen. "No, onko sinulla sitten niin tulinen hätä, ettet edes istumaan jouda?"

      "Eikä olekaan", sanoi Laivurinen hävähtäen ja istui. "Ajattelin vain, mitä sinulla on, kun kutsumaan panit."

      Bendell tarjosi tupakkaa.

      "Savuta."

      "Kiitos."

      "Jaa… Henkivakuutus-yhtiöltä sain tänään kirjeen. Eivät ole hyväksyneet sinun hakemustasi."

      "Vai ei."

      "Eivätkä ilmoita vielä syytäkään, miksi ei."

      "Tietäähän sen sanomattakin."

      "No mutta miksi eivät ilmoita!" Bendell tahtoi kaikin mokomin ajaa syyn henkivakuutusyhtiön herrain pahan tahdon tiliin, sillä joka kerta kun hän loi silmänsä Laivuriseen, huomasi hän, että tähän oli ilmoitus kipeästi vaikuttanut.

      "Mistä he niin normaaliterveitä saavat", pahoitteli Bendell. "Tohtori kanssa sellainen… Mutta kuule! Syksyllä sinun täytyy koettaa uudestaan. Sinä näytätkin nyt jo taas paljon paremmalle."

      "Näytänkö?"

      "Ihan totta."

      "Saadaanpahan sitten syksyllä nähdä." Laivurinen huokasi suu hymyssä, sanoi hyvästi ja lähti.

      "Sinullapa on kova kiire", ihmetteli toinen.

      "Noo … siellä on kotona toimia. Käy katsomassa."

      "Samoin, samoin!"

      Laivurinen meni taaksensa katsomatta, vaikka toinen seurasi pihalle saakka.

      Ehdittyään kotiin huomasi siellä olevan aivan tyhjää ja hiljaista. Hän meni katsomaan kyökkiin. Siellä ainoastaan piikatyttönen askarteli keittoastiain kanssa, ja saattamaton, raajarikkoinen sisar makasi sängyssään kyökinloukossa. Tyttö ilmoitti rouvan ja lasten menneen kylään; muorista ei tiennyt sanoa mihin lie mennyt. Laivurinen palasi huoneeseensa ja istui soututuoliin.

      "Tiesinhän minä sen … aavistinhan minä, etten saa henkivakuutusta!" hän siinä itsekseen jupisi, heilautti kärsimättömästi ruumistaan ja tuijotti suoraan eteensä.

      Siitä oli kulunut kaksi kuukautta, kun oli henkivakuutusta varten ollut lääkärin tarkastuksessa. Sen jälkeen se oli ollut hyvin usein mielessä. Jos eivät vakuuta, en välitäkään, oli hän toisinaan ajatellut; kuka sen tietää, miten kauan elää… Saa vain sinne pienistä tuloistaan suuren osan syytää. Mutta, ajatteli hän taas toisinaan, hyvä se olisi… Nuo velatkin…

      Silloin aina kun velat tulivat mieleen, herpaisi oudosti, tunsi ikäänkuin kutistuvansa pienemmäksi, voimattomammaksi ja vajoovansa hiljakseen jonnekin… Oli kulunut jo kuusi vuotta siitä, kun paikan sai, ja – siinäpä ne velat vielä olivat.

      "Jospa … jospa ne vakuuttaisivat!" Sillä hän aina miehistyi ja odotti päätöstä. Toisinaan oli jotenkin varma, että vakuutusyhtiön päätös tulee myöntävä, ehkä hiukan koroitetuin ehdoin. Sellaisina hetkinä tuntui olevan lujaa maata jalkain alla. Tuossa hän nyt istui muistissaan seuloen, millä mielellä kulloinkin oli päätöstä odottanut, koettaen kaikin puolin olettaa, että noinhan hän juuri itsekin ajatteli enimmäkseen, ettei hän ottaisi vakuutusmaksua maksaakseen lopultakaan. Jos olisi saanut itsensä narratuksi ja muistiansa petetyksi, ei asiassa olisi ollut mitään huolettavaa. Eihän tässä olisikaan sitten mitään toivon petosta!..

      Mutta eipä saanut muistiansa narratuksi. "Toivoit sinä! Ajattelit sinä vakuuttaa henkesi – velkaisi tähden!" kuohui ajatuksissa aina, vaikka mitä olisi eteen pistänyt. Kun todellisuus vihdoin yksinomaisena valtiaana jäi luomaan ajatuskuvia, pisti yht'äkkiä mieleen kysymys: paljonkohan minulla oikeastaan on velkaa? Samassa valtasi omituinen pelko, ja hän jo ajatteli jättää koko asian. Olkoon! Mitä minä sen laskemisesta hyödyn! Mutta hänessä kuohui kiihko päästä laskemaan. Kesti vähän aikaa epäröidessä. Tuntui siltä kuin oikea käsi olisi hapuillut kynään, laskuja tekemään, ja vasen käsi kaikin voimin vastustellut. Mutta sitten, aivan kuin sattumalta, vasen käsi hervahti ja oikea sai tehdä tehtävänsä.

      Hän koki ensinnä laskea päässä. Oli niin tulinen hoppu ja "vähäpätöinen asia", – vähäpätöinen asiahan se on, koetti hän välistä ajatella, – ettei edes sietäisi kynää ottaa sitä varten. Mutta koko huomio kiintyi numeroihin…

      "Mitä?"

      Nosti yhtäkkiä hien koko yläpuoleen ruumista, ja hätäisesti etsi hän liivintaskusta kynän. Omituisen kiihkeästi ja uhkamielisenä työnsi hän numeroita paperille. Hienpuuskaus, joka välillä hiukan hellitti, syöksyi pinnalle uudelleen ja poltti. Muisti oli tänään erinomaisen elävä: asiat juoksivat mieleen tarkoin ja selvinä. Kun vihdoin kaikki oli saatu paperille merkityksi, saavutti ikäänkuin väliaikaisen levon. Sen kestäessä hän kauan aikaa muisteli olisiko vielä jotain unohtunut. Kun ei enää mitään mieleen johtunut, tuntui hetkisen siltä, kuin velat olisivat samassa tulleet maksetuiksi. Tuo oli ainoastaan silmänräpäyksellinen hairahdus, josta kohta selvisi, kun muuan pikku asia vielä muistui mieleen ja sen koneentapaisesti kirjoitti entisten jatkoksi.

      Hän ei ollut vielä laskenut numeroita yhteen. Tuijottaen paperiin ajatteli hän, oliko oikein muistanut velkain vuosipäivät ja laskenut oikein korot. Hän viivytteli tahallaan yhteenlaskua, lepäili ja kokosi ikäänkuin voimia siihen. Hiki oli kuivunut, ajatukset ja hermosto oli vähitellen vaipunut puuduttavaan lepoon.

      Vihdoin Laivurinen kuitenkin havahtui kuin unesta ja ryhtyi laskemaan. Hän laski moneen kertaan kunkin rivin, aivan kuin virhettä etsien, ja piti erittäin tarkkaa lukua myöskin penneistä. Käsi vapisi hiukan, kun vetäisi viimeisiä numeroita. Silmää liikauttamatta tuijotti hän siihen, veti syvään henkeä ja äännähti kummallisella painolla:

      "Herra Jumala! Niinhän se on kuin aavistinkin… Eiväthän ne ole vähentyneet juuri ollenkaan."

      Rintaa painoi tuskallinen ahdistus, ja kuumeentapaisesti alkoi hän uudestaan laskea.

      "Oikein se on!" Hän heitti kynän kädestään;