Vieras rouva. Dostoyevsky Fyodor

vaikenivat ja katselivat epäillen toisiaan.

      – No, mitä minusta noin katselette? huusi nuori mies ja pudistiharmissaan kummastuksensa ja arvelunsa pois. – Herra tuliliikuttuneeksi.

      – Minä, minä myönnän…

      – Ei, sallikaa, suvaitkaa, emmekö nyt voisi puhua järkevästi.

      Selittäkää minulle… kuka teillä on siellä?

      – Tuttavako?

      – Niin, tuttava…

      – No, nähkääs, nähkääs! Näen teidän silmistänne, että olen arvannut…

      – Piru vieköön! Mutta ei sentään, perhana! Oletteko sitten sokea?Seisonhan edessänne, en siis ole hänen luonaan. No? Muuten minulle onsaman tekevää, puhukaa tai olkaa puhumatta!

      Nuori mies pyörähti kaksi kertaa raivoissaan kantapäillään ja huitaisiilmaa kädellään.

      – Minullahan ei ole mitään, sallikaa, hyvänä ihmisenä tahdon kertoateille kaiken: ensiksikin tuli rouvani tänne yksin. Hän on sukua noilleihmisille, minä en ollut epäluuloinen. Eilen tapasin hänenylhäisyytensä, hän sanoi jo kolme viikkoa sitten muuttaneensa poistäältä, ja minun rou… tarkoitan, ei minun rouvani, vaan tuon toisenherran, Voskressenskin sillalla olevan miehen rouva, tämä rouva sanoiolleensa vielä toissapäivänä hänen luonaan, tässä talossa… Jakeittäjätär kertoi, että hänen ylhäisyytensä asunnon tässä talossa onvuokrannut eräs nuori mies, eräs Bobynizyn…

      – Voi perhana, perhana!

      – Hyvä herra, olen hyvin huolissani, minua pöyristyttää!

      – Äh – perhana! Mitä minua liikuttaa se, että olette huolissanne japöyristynyt! Ah! Tuolla, tuolla vilahti jotakin ohitse, tuolla…

      – Missä, missä? Huutakaa vain: Ivan Andrejevitsh, silloin tulenjuoksujalkaa…

      – Hyvä, hyvä. Voi perhana, perhana! Ivan Andrejevitsh!

      – Täällä! huusi Ivan Andrejevitsh ja kääntyi henki kurkussa. – Nomitä? Mitä? Missä?

      – Ei, minä vain olen niin… tahdoin tietää – mikä tämän naisen nimion?

      – Glaf…

      – Glafira?

      – Ei, ei aivan Glafira… suokaa anteeksi, en voi sanoa hänen nimeään.

      Mies vaaleni tämän sanoessaan kuin palttinaksi.

      – Niin, tietysti, ei Glafira, tiedän itse, ettei hänen nimensä oleGlafira, toisenkaan nimi ei ole Glafira. Muuten kenen kanssa hän onsiellä?

      – Missä?

      – Siellä ylhäällä! Voi perhana, perhana! (Nuori mies oli niinraivoissaan, että saattoi tuskin pysyä paikoillaan.)

      – No, nähkääs! Mistä tiesitte sitten, että hänen nimensä on Glafira?

      – Hyvä herra, tämä äänensävy!

      – Mitä hittoa tahdotte äänensävystä! Missä suhteessa olette häneen, onko hän kenties teidän vaimonne?

      – Ei, tarkoitan, olen naimaton… mutta enhän voinut kunniallistamiestä, joka on pulassa, miestä, joka – en tahdo sanoa – ansaitseekaiken arvon, ainakin on hyvinkasvatettu ihminen, enhän voinut häntäalinomaan kestittää pelkillä perhanoilla. Te sanotte aina: perhana, perhana! – No niin, perhana! Siinä on teille, ymmärrättekö?

      – Teidät on suuttumus sokaissut ja minä vaikenen. Ah, Jumala, kukatuolla on?

      – Missä?

      Kuului kolinaa ja naurua. Kaksi sievää tyttöä tuli alas portaita.

      Molemmat syöksyivät heidän kimppuunsa.

      – Oi, Jumala, mitä nuo ovat miehiään. Mitä tahdotte?

      – Korjatkaa luunne!

      – Oh, ettehän olekaan se, ketä etsimme!

      – Vai niin, etsitte joitakin muita? Ajuri!

      – Mihin, neitiseni?

      – Pakroviin. Istu Annuska, minä saatan sinua.

      – Minä istun tälle puolelle. Hei ajuri, antaa mennä.

      Rattaat vierivät pois.

      – Mistähän he tulivat?

      – Oi Jumala, Jumala! Eikö lopultakin olisi parempi mennä ylös?

      – Mihin?

      – Bobynizynille tietenkin…

      – Ei, se ei käy…

      – Miksi ei?

      – Minä olisin aivan epäröimättä mennyt ylös, mutta silloin hän sanoojotakin muuta… kääntää asian nurinniskoin, tunnenhan minä hänet! Hänsanoo silloin: hän on tullut tänne ihan tahallaan keksiäkseen minuthuonoilta teiltä; hän lykkää koko syyn minun niskoilleni!

      – Menisitte kysymään, onko hän siellä. Mutta te – en tiedä, miksisitten – no, menkää pois kenraalille…

      – Mutta hänhän on muuttanut pois.

      – Aivan samantekevää, ymmärrättekö? Hän, rouva, on kuitenkin mennytsinne, silloin menette tekin sinne – oletteko ymmärtänyt? Olkaa kuinette tietäisi, että kenraali on muuttanut, olkaa kuin olisitte tullutrouvaanne noutamaan, ja niin edelleen.

      – Ja sitten?

      – Sitten keksitte etsimänne Bobynizynin luota. Hyi perhana, onko tämänihmisen pää…

      – Mutta mitä se teitä liikuttaa, keksinkö hänet vai en? Nähkääs,nähkääs…

      – Mutta rakas ystävä, mitä sitten? Alatteko taas kuten äsken? Voi hyväisä. Häpäisette minut, te hullu ihminen, te hassu, te…

      – Miksi se sitten kiinnostaa niin teitä? Te tahdotte tietää…

      – Mitä tahdon tietää? Entä sitten? Piru vieköön, mitä minä teistä enäävälitän. Voinhan mennä sinne yksinkin. Menkää, korjatkaa luunne, olkaavaruillanne, juoskaa, alkakaa painua…

      – Hyvä herra, unohdatte melkein itsenne, huusi supiturkkinen miesepätoivoissaan.