Kristus inkvisitorin edessä. Dostoyevsky Fyodor

Sinä nyt palaat estämään meitä meidän työssämme? Sillä ainoastaan sitä varten Sinä olet tullut ja sen Sinä hyvin tiedät. Mutta oletko varma siitä, mikä Sinua odottaa huomisaamuna? Minä en tiedä enkä välitä tietää, kuka Sinä olet: olitpa Sinä itse tai Sinun varjosi, huomenna minä Sinut tuomitsen ja poltan Sinut roviolla kaikkein pahimpana kerettiläisenä, ja sama kansa, joka tänään suuteli jalkojasi, huomenna yhdestä sormeni viittauksesta rientää kokoomaan polttoaineita Sinun roviollesi… Tiesitkö tämän?' Ja hän lisää puhuen ikäänkuin juhlallisesti miettien ja koko aikana hetkeksikään irrottamatta läpitunkevaa silmäystään noilta lempeiltä edessään olevilta kasvoilta – "

      "Minä voin tuskin mielessäni kuvitella tuota asemaa – mitä tämä kaikki on, Ivan?" keskeytti yhtäkkiä Aljoosha, joka oli äänettömänä kuunnellut veljensä kertomusta. "Onko tämä hurjistelevaa mielikuvitusta vai joku vanhuksen erehdys suunnaton väärinkäsitys?"

      "Olkoon se mitä viimeksi sanoit, jos niin tahdot", nauroi Ivan, "koska nykyaikainen realismi on niin turmellut makusi, ettet kykene tajuamaan mitään mielikuvituksen luomaa… Olkoon se väärinkäsitys, jos tahdot. Onhan inkvisitori 90 vuotias ja hän on hyvinkin voinut tulla hulluksi vallanhimon kiintoajatuksesta, tai saattoi se olla mieletöntä harhanäkyä, kuolevan miehen kuvittelua, kun hänen aivonsa olivat liiaksi kuumentuneet aamupäivän satoja kerettiläisiä poltettaissa… Mutta mitä runoelmaan kuuluu, josko se oli väärinkäsitystä vai hillitöntä mielikuvitusta? Kysymys on vain, että vanhuksen on avattava sydämensä, että hänen on viimeinkin tunnustettava ajatuksensa, että hetki on tullut, jolloin hänen on puhuttava suoraan ja sanottava ääneen se, mitä hän 90 vuotta on pitänyt salassa omaan sydämeensä kätkettynä."

      "Entä hänen vankinsa, eikö Hän ensinkään vastaa? Pysyykö Hän ääneti katsellen vanhusta sanaakaan sanomatta?"

      "Tietysti – eikä muuten voisi ollakaan", vastasi Ivan. "Suurinkvisitori alkaa heti ensimäiset sanansa lausumalla, ettei vangilla ole oikeutta lisätä tavuakaan siihen, mitä Hän on ennen sanonut. Jotta asema olisi heti alusta pitäin selvä, on tuo ensimäinen yksinpuhelu tarkotettu antamaan lukijalle sen perusaatteen, joka on roomalaiskatolilaisuuden takana. Mikäli osaan tulkita hänen sanojaan, hän tarkottaa: Kaiken olet Sinä antanut paaville ja kaikki on hänen hallussaan; Sinulla ei ole mitään syytä palata ja estää meitä työssämme. Tässä mielessä jesuitat sekä puhuvat että kirjottavat.

      "… 'Onko Sinulla oikeutta julaista ainoatakaan mysteriota siitä maailmasta, mistä tulet?' Näin kysyy Häneltä vanha inkvisitori ja heti vastaa Hänen puolestaan: Ei, Sinulla ei ole siihen oikeutta. Sillä se olisi lisäämistä siihen, mitä Sinä jo ennen olet sanonut, siis Sinä ihmisiltä riistäisit sen vapauden, jonka puolesta taistelit, kun olit maan päällä… Kaikki mitä Sinä nyt uutta julistaisit, olisi pidettävä yrityksenä tuon valinnanvapauden rajottamiseen, sillä sehän tulisi uutena yliluonnollisena ilmotuksena, joka asettuisi vanhan viisitoista vuosisataa sitten annetun ilmotuksen yläpuolelle. Silloin Sinä niin usein sanoit kansalle: 'totuus on tekevä teidät vapaiksi. Katso siis nyt vapaata kansaasi!' – lisää vanhus ivaten. 'Niin – se on maksanut maailmalle paljon', hän jatkaa katsoen ankarasti uhriinsa. 'Mutta me olemme viimeinkin päättäneet sen tehtävän ja – Sinun nimessäsi… Viisitoista pitkää vuosisataa meidän oli ponnistettava ja kärsittävä tuon vapauden tähden, mutta nyt me olemme voittaneet ja meidän työmme on täytetty ja hyvin ja lujasti se on täytetty… Etkö Sinä usko sitä lujaksi?.. ja miksi katsot minuun niin lempeästi kuin minä en ansaitsisi edes Sinun inhoasi?.. Etkö sitten tiedä, että nyt ja vasta nyt Sinun kansasi voi tuntea olevansa varma vapaudestaan ja siihen tyytyväinen; nimittäin vasta silloin, kun he ovat itsestään ja vapaasta tahdostaan jättäneet vapautensa meidän käsiimme laskeutumalla alistuvasti meidän jalkoihimme. Tämän me siis olemme tehneet. Tähänkö Sinä pyrit? Tämänkölaista vapautta sinä heille lupasit?'"