Taras Bulba. Gogol Nikolai Vasilevich

joka jo oli tottunut tällaisiin mielenpurkauksiin, katseli tuota kaikkea surumielin lavitsalla istuessaan. Hän ei uskaltanut hiiskua sanaakaan, mutta kuullessaan tuon hänelle niin kauhean päätöksen ei hän voinut pidättää kyyneleitään; hän silmäili lapsiansa, jotka uhattiin niin kohta viedä pois hänen luotansa, – ja mahdoton on kuvailla sydäntäsärkevää, äänetöntä tuskaa, joka kuvastui hänen silmissään ja yhteenpuristuneissa huulissaan.

      Bulba oli hirveän itsepäinen. Hän oli niitä luonteita, joita saattoi syntyä vain sotaisella 15: nnellä vuosisadalla tuossa Euroopan kolkassa, missä kansa eli vielä puoleksi paimentolaiselämää, – jolloin mongolilaislaumat olivat hävittäneet, poroksi polttaneet koko etelä-Venäjän, jolloin mies menetettyään talonsa ja tavaransa yltyi uhmaiseksi uskalikoksi, jolloin hän vihollisnaapurien ahdistamana tottui katsomaan vaaraa rohkeasti silmiin, vähääkään välittämättä hengestään. Silloin vanhojen slaavilaisten rauhainen mieli syttyi sotaiseen leimuun ja sai alkunsa kasakka-elämä – vapaa, huima puoli venäläisten luonteessa pääsi vauhtiin. Silloin täyttyivät kaikki virtain rannat, kaalamopaikat ja muut asutukseen sopivat seudut kasakoilla, joitten lukumäärää ei kukaan tuntenut ja jotka rohkeasti vastasivat Turkin sulttaanille, kun hän tiedusteli heidän lukuansa: "Kuka meidän lukuamme tietäisi, äärettömän aron olemme täyttäneet, – missä mätäs, siellä kasakka."

      Kasakkalaisuus oli todellakin omituinen Venäjän voiman ilmiö, sen oli kauhea hätä puristanut kansan rinnasta. Missä ennen oli maakyliä, pieniä kaupunkeja, joissa paimenet ja metsämiehet asustivat, – missä ennen olivat vallinneet keskenään taistelevat pikku ruhtinaat, sinne nousi pelottavia uutisasutuksia, joita yhdisti yhteinen vaara ja viha kristinuskon vihollisia vastaan. Historiasta on tunnettua, kuinka heidän alituiset taistelunsa ja levoton elämänsä pelastivat Europan muhamettilaisten lakkaamattomilta hyökkäyksiltä. Puolan kuninkaat, jotka olivat pikku ruhtinaiden jälkeen tulleet näitten alueiden valtiaiksi, käsittivät kasakkain merkityksen ja tällaisen sotaisen, ankaran elämän edut. He kiihottivat: kasakoita tällaiseen elämään ja mielistelivät heitä. Heidän kaukaisen valtansa alla kasakkain omasta keskuudestaan valitsemat hetmanit (päälliköt) muodostivat väestöstä rykmenttejä ja kyläkunnasta säännöllisiä sotapiirejä.

      Tämä ei ollut mikään varsinaiseen sotarintamaan järjestetty armeija; sen olemassaoloa ei kukaan huomannut. Mutta kun syttyi sota, silloin oli jokainen kahdeksan päivän kuluessa valmiina taisteluun ratsunsa selässä ja täysissä aseissa, kaikkena korvauksenaan vain kultaraha kuninkaalta, ja kahden viikon kuluttua oli jo kunnossa sotajoukko, jommoista ei tavallisen nostoväen avulla olisi voitu aikaansaada. Sotaretken päätyttyä palasi sotilas niityilleen ja pelloilleen Dnjeprin rantamille, harjotti kalanpyyntiä ja eli vapaata kasakkaelämää. Ulkomaalaiset syystäkin ihmettelivät hänen tavatonta kuntoansa. Ei ollut ammattia, joka olisi kasakalle ollut outo: hän poltti viinaa, valmisti rattaita, jauhoi ruutia, harjotti puu- ja rautasepän ammattia, vietti huimaa elämää pidoissa ja juomingeissa niinkuin venäläinen ainakin.

      Paitsi varsinaisia sotakasakoita, jotka aina katsoivat velvollisuudekseen ilmaantua määräpaikkaan sodan syttyessä, saattoi milloin hyvänsä, varsinkin kun suuri vaara uhkasi, koota suuren joukon vapaaehtoisia. Ei tarvittu muuta kuin että kasakkakapteenit menivät kylien ja kauppalain toreille ja huusivat täyttä kurkkua rattailtansa: "Kuulkaa, te oluenpanijat! Lakatkaa jo olutta valmistamasta ja pankolla makaamasta ja lihavilla ruumiillanne kärpäsiä syöttämästä. Sankarin maine ja kunnia odottaa teitä! Kuulkaa, te auramiehet, tattarin kylväjät, akkaväen suosijat! Älkäät enää auran kurjessa kulkeko ja keltaisia kenkiänne mullassa ryvettäkö; ei ole nyt miehen aika kapakassa istua ja urhon voimaa hivuttaa; kasakkain maine kutsuu teitä!" Ja nämä sanat vaikuttivat kuin säkenet kuivaan puuhun. Kyntömies rikkoi auransa, oluenpanijat heittivät loukkoon ammeensa ja särkivät tynnörinsä, käsityöläiset ja kauppiaat heittivät sikseen ammatit ja puodit ja kaikki nousivat ratsaille. Sanalla sanoen, venäläinen luonne levitti siipensä huimaan lentoon.

      Taras oli vanhanaikainen, karaistunut kasakkapäällikkö; hän oli kerrassaan luotu sodan melskeisiin; luonteeltaan oli hän karkea, mutta suora. Siihen aikaan alkoi jo Venäjän aatelistossa huomata Puolan vaikutusta. Monet jäljittelivät puolalaisten tapoja, elivät ylellisesti, pitivät suurilukuista palvelijakuntaa, haukkoja, metsästäjiä, antoivat komeita päivällisiä. Tällaisesta menosta ei Taras voinut pitää. Hän rakasti yksinkertaista kasakkaelämää ja oli riitaantunut niiden toverien kanssa, jotka noudattivat Puolan pääkaupungissa vallitsevia tapoja; heitä hän moitti Puolan herrojen orjiksi.

      Aina väsymättömänä toimessaan piti hän itseään oikeauskoisuuden laillisena suojelijana. Lupaa kysymättä meni hän kaikkialle, missä vain maanvuokraajat alustalaisiaan ahdistelivat ja vaativat laittomia veroja. Itse hän sinne kasakkainsa kera läksi ja riidat ratkaisi. Hän oli ottanut säännökseen, että kolmessa tapauksessa pitää aina miekkaan tarttua, nimittäin: kun komisariot eivät kunnioittaneet kylän vanhimpia, vaan seisoivat lakit päässä; kun pilkattiin oikeauskoisuutta, eikä pidetty esi-isien tapoja pyhinä, ja kolmanneksi, kun vihollisina oli turkkilaisia ja uskottomia, joita vastaan hän piti aina luvallisena nousta sotaan kristinuskon puolesta.

      Nyt hän jo ennakolta tunsi mielihyvää ajatellessaan, kuinka hän molempien poikiensa kanssa tulee Sjetshiin ja sanoo: katsokaa, millaisia kelpo poikia olen teille tuonut; kuinka hän esittää heidät uljaille, tappelussa karaistuneille sotaveikoille; kuinka hän näkee poikiensa edistyvän sotataidossa ja juomingeissa, jotka myös kuuluivat ritarin vaatimuksiin. Aluksi oli hän aikonut lähettää heidät sinne yksin, mutta nähdessään heidän reippautensa, heidän kookkaat vartalonsa ja voimakkaat ruumiinsa, tunsi hän sotaisen henkensä taas heräävän ja päätti jo huomispäivänä lähteä heidän kanssaan.

      Hän oli jo täydessä puuhassa, antoi käskyjä, valitsi hevoset ja satulat pojilleen, kävi katsomassa talleissa ja aitoissa ja määräsi palvelijat, joiden piti huomena tulla heidän mukaansa. Sijaispäälliköksi valitsi hän siksi aikaa esauli Tovkatshin, antaen tälle ankaran määräyksen heti saapua koko sotajoukon kanssa, kun hän vain Sjetshistä lähettää sanoman. Vaikka hän olikin vähän liikoja maistanut ja pää oli raskas, ei hän kuitenkaan mitään unohtanut. – Kaskipa hän vielä juottaa hevoset ja panna niille seimeen paraita nisuja. Väsyneenä hän vihdoin palasi tupaan.

      "No, pojat, nyt nukkumaan! Huomenna on uusi päivä edessä. Mutta älä, akka, vuoteitamme järjestä – niitä emme tarvitse, me nukumme pihalla."

      Pimeys oli vasta peittänyt taivaan, mutta Bulban oli tapana panna aikaisin maata. Hän heittäytyi matolle ja peitti itsensä lammasnahkaisilla turkeilla, sillä öinen tuuli oli hyvin viileä, ja Bulba rakasti kotona ollessaan lämmintä peitettä. Pian oli hän vaipunut uneen, ja hänen esimerkkiänsä seurasivat kaikki muut; kaikkialta kuului kuorsausta ja pitkiä, tasaisia henkäyksiä. Ensimäisenä vaipui uneen vartija, sillä hän oli nuorten herrain tulon johdosta juonut enemmän kuin muut.

      Ainoastaan äiti vielä valvoi. Hän oli istuutunut vieretysten makaavien poikiensa pääpuoleen. Kammalla hän suori heidän tuuheita kutrejaan ja kyynelillään kasteli niitä. Hän tarkasteli heitä, katseli kiihkeällä äidin hellyydellä, eikä voinut heitä kyllikseen silmäillä. Omilla rinnoillaan hän oli heitä elättänyt, hän oli heidät kasvattanut, hellitellyt heitä – ja ainoastaan lyhyen, pian haihtuvan hetken hän sai nyt pitää heitä näkyvissään. "Poikani, armaat lapseni! mikä on kohtalonne oleva? Mikä tulevaisuus odottaa teitä?" – niin hän haastoi, ja kyyneleet pysähtyivät ryppyihin, jotka olivat muuttaneet hänen ennen niin kauniit kasvonsa.

      Hän oli todellakin säälittävä, niinkuin jokainen nainen tällä sotaisella aikakaudella. Hetkisen oli hän vain saanut tuntea rakkauden viehätystä, vain intohimon ensimäisessä huumauksessa, nuoruuden tulisten tunteiden purkauksessa, ja pian jo hänen hurjapäinen viehättäjänsä hänet hylkäsi, mieltyen enemmän miekkaansa, tovereihinsa ja juominkeihin. Hän näki miehensä pari kolme kertaa vuodessa, ja kului usein vuosikausia, ettei vaimo hänestä mitään kuullut. Ja silloin kun he yhdessäkin olivat, millaista oli hänen elämänsä? Hän kärsi loukkauksia, jopa ruumiillista kuriakin. Harvat olivat ne hyväilyt, jotka hän sai osakseen, ja